24.6.2020

TOISEN ASTEEN AKUSMAATTINEN TAIDE

Toisen asteen akusmaattisia esoteerikkoja ovat sellaiset (usein itseäni parikymmentä vuotta nuoremmat) säveltäjätohtorit, jotka tuntevat ja hallitsevat kaikki tavanomaiset äänen signaalikäsittelyn menetelmät ja ovat tuhansia kertoja kuulleet kaiken, mitä niillä voi tuottaa. Tällaiset henkilöt nousevat toisen asteen tekijöiksi sillä, että he eivät tuota sekuntiakaan ääntä, joka kuulostaisi kuluneelta tai ennen kuullulta, ja jonka tuottamisteknologian voisi tuntea keskimääräinen mestari. Kliseitä voi silti säästeliäästi ja luovasti käyttää.

Englanti on saari, joka pulputtaa tasaisena virtana näitä äänimaagikkoja maailmaan. Todella hienosti signaaliprosessoitua huippumikeillä äänitettyä akusmaattista raaka-ainetta ja täysin moitteetonta omaleimaista magiaa tuottaa Sheffieldin yliopiston professori Adrian Moore. Moore on tämän hetken ehkä tärkein akusmaattisen musiikin säveltäjä ja opettaja. Moore sanoo kirjassaan Sonic Art (2016):

"2.9.8 Multi-channel vs. multi-Channel There have always been multi-channel pieces ever since John Cage played two records at the same time. The DAW examples above have been multi-channel mixes that are mostly rendered down to two (still multi) channel. However, there is a huge difference between a scene where a drone rests on one plane and an attack appears in two loudspeakers then miraculously disperses into smaller files, each one flying in three-dimensional space, and the same in stereo where sounds separate only because of their frequency components, some judicious sound diffusion and some imagination on behalf of the listener. Electroacoustic composition rendered to multi-channel is becoming increasingly common though I continue to believe that stereo plus imagination is effective. Multi-channel mixes afford maximum agility of sounds, a polyphony of scenes and a greater perception of space. It may not require much in the way of sound diffusion (see chapter 8) but it will require at least the number of loudspeakers as rendered channels, if not more. And a 24 channel work will normally lose a great deal of its finesse when rendered to stereo for broadcast. Given the ability to move one sound extremely accurately between say 8 to 16 loudspeakers whilst setting a scene on an additional set of loudspeakers it is equally possible to use combinations of loudspeakers to play completely different material that would otherwise never go together in stereo. Again, the stereo downmix would be next to useless unless the density of sound were lightened. The electroacoustic community is loathe to explore this avenue as it begins to avoid the use of loudspeakers for spatial purposes. However, it goes to highlight one of the main problems of electroacoustic music: the difference between polyphony of sounds that are self-contained but which can be unravelled by the listener, and an audible polyphony of vastly different materials. The question ‘when two sounds are mixed together do they sound like one new sound or two sounds?’ remains at the heart of the mixing process and mix subtlety is often something that can set a composer apart from their peers."

Tämän linjan tekemisessä ei ole mitään ironista-pieru-huumori-retro suhdetta elektroniseen ääneen, mitään käsitetaiteellista tai mitään transgressiivista suhteessa ihmisen kuulon ominaisuuksiin tai hermostolliseen sietokykyyn. Tarkoitus ei ole pitkästyttää tai järkyttää. Kaikki lähtee yksinkertaisesta havainnosta. Tarkoitus on osoittaa, että siinä riittää mielenkiintoisia ulottuvuuksia ihan sellaisenaan.

Kuten Moore yllä lainatussa kappaleessa mainitsee, kaikki olennainen ero on tuotettavissa tavalliseen stereoäänikuvaan, jossa riittää haastetta jatkossakin. Tietysti tilaääli on hieno laajennus, mutta siitäkään ei saa mitään kovin olennaista irti, ellei ole ensin toisen asteen mestari. Uusien monikanavateknologioiden vuossa stereoääni ei suinkaan ole menetä merkitystään vaan lisää sitä. Stereoäänen haaste vertautuu kirjallisuudessa aforismin haasteeseen. Miten sanoa asia tiukassa paketissa tehokkaasti.

Stereoäänessä on myös eräs puoli, jota muissa formaateissa ei ole: ääni voidaan tuottaa kuulijalle virtuaalisesti minne hyvänsä maailmassa täsmälleen sellaisena kuin säveltäjä sen haluaa ilman sen kummempia esitysohjeita. Tämä lähes ideaalinen siirto edellyttää VAIN sitä, että kuulijalla on käytössään ideaaliset kolmitiemonitorit, joiden hinnat tulevat valmistusteknisten keksintöjen takia kokoajan lähemmäs kuluttajamarkkinoita. Tuskin mikään julkisessa yleisötilassa tapahtuva tilaääni koskaan voi yksittäisen kuulijan pään ja muun kehon sijainnin kannalta olla niin täsmällisesti tarkoitettu kuin tällainen intiimi kaksikanavainen stereoäänitoisto.

Mooren tuotantoa kuuntelemalla opimme, että tämä erityisyys avaa myös spektromorfologiseen spatiaalisuuteen mahdollisuuksia, joita muuten ei saavuteta samalla resoluutiolla. Monien äänilähteiden täsmällisen erottelun luominen monilla kaiuttimilla on helppoa. Mutta sama on stereokuvassa mahdollista. Ympäröivien tekstuurien luominen monikanavajärjestelmällä on helppoa. Mutta sama on stereokuvalla mahdollista. Tämän kaiken Moore ensin avaa kuulemaan musiikissaan ja sitten selittää kirjassaan. Hän vastaa kirjassaan kappale kappaleelta, niihin kysymyksiin, joita herää hänen referentiaalista musiikkiaan kuunnellessa. Teknisesti en ole lukenut ajantasaisempaa esitystä, jossa tuntuu todella, että uudet tuulet puhaltavan. Ainoa ranskalainen lähde, jota kaikkin brittien on pakko lainata, on Gaston Bachelardin Tilan poetiikka.

Nörttieettisesti Moore ohjaa huomion ilmaisiin työkaluihin kuten Csound ja Blue. Sheffieldin USSS laboratoriossa on kehitetty kiinnostavia työkaluja (usein Mooren oman soundin salaisuutena olevia) Blue ympäristöön, mutta ne eivät ole ainakaan tällä hetkellä netistä vapaasti ladattavissa. Moore viittaa usein GRM-toolsin klassiseen työkalupakettiin. GRM-toolsin Spatial ja Evolution paketit eivät toimi kovin ongelmattomasti Logic Pro ympristössä. GRM itse suosittee DAWiksi esimerkiksi Reaperia. Moore suosittelee Steinberg Nuendoa. Audacityllä GRM toimii hienosti, mutta postprosessointityökaluna Audacityllä ei ole mahdollista tehdä automaatioita. GRM ja Mooren käyttämät Blue työkalut ovat maagisia välineitä, joilla voi saada äänimateriaalista yllättäviä akusmaattisia tehoja irti, jos oivaltaa työkalujen hienovaraiset potentiaalit.

Csoundilla sävelsin itse viimeksi vuonna 1995. Sen jälkeen ohjelmistossa on tapahtunut paljon kehitystä. Csoundissa on nykyään kätevä CsoundQT käyttöliittymä ja realiaikaiseen prosessointiin Blue. CsoundQT:sta löytyy valikosta valmiita esimerkkejä. Esimerkeissä on esimerkiksi John Chowningin Stria -sävellys kokonaisuudessaan. Siitäkin jo pääsee ehkä hajulle käsittämään Csoundin potentiaalia.

Toisin kuin midisyntetisaattoreilla, Csoundissa jokainen nuotti syntetisoidaan kokonaan erillisena. Siksi Csoundin score-tiedostoon on mahdollista kirjoittaa kaikki mahdolliset syntetisointiparametrit nuottikohtaisesti tai opcode-funktioina. Ajattele midinuottia, jossa voisit itse nuotin formaattiin kirjoittaa kaikki fysikaalisen soitinmallin parametrit. Sitä on kiva ajatella, mutta se ei ole totta. Csoundissa se on totta.

Csound Scoren voin tuottaa algoritmisesti, yhdellä kertaa, koko kappaleen lukemattomine instrumentteineen, äänitransformaatioineen, miksauksineen ja multiparametrisine scoreineen. Scoren tuottamisohjelman voi ajatella metatason sävellysohjelmana. Esimerkiksi orkestrointi voi olla algoritminen / tekoälyohjattu kaikkien Csound instrumenttien mittakaavassa. Jälkikäsittely ja miksaus voivat olla algoritmi/tekoälypohjaisia. Kaikkea tätä miksausta  masterointitasolle asti voi hallita nuottikohtaisesti jo sävellyksen synnyttämisvaiheessa. Nämä mahdollisuudet ovat varsinkin spektromorfologisesti ja spatiaalisesti jotakin ihan muuta kuin mihin DAW:n kanssa automaatioita ja plugineja audiotiedostoon pipeltämällä tai midinuotteja kankeasti nyhräämällä koskaan voisi kuvitella pääsevänsä. Tässä on jo näkyvillä musiikki, jota saattaisin kutsua eläväksi. Sillä eihän tekoäly ole muuta kuin keino ihmisen unen ja konemaisuuden väistämiseen.

Csoundissa myös miditiedostot voi muuttaa scoreksi. Ajattele resynteesiä, jolla minkä hyvänsä konkreettisen digitaalisen äänityksen voisi muuttaa parametriseksi syntetisaattorien ja efektien joukoksi, jota voi manipuloida parametrisesti.

Referentiaalinen äänenlaatu, jota voi ehkä odottaa tulevaisuudessa suoraan synteesistä (edes siirtämättä tiedostoa äänenkäsittelyohjelmaan) on kuultavissa sellaisista Mooren kappaleista kuten The Battle (2013) ja Counterattac (2014) (jotka ovat tuotettu Nuendossa äärimmäisessa audiotiedostojen miksaussillisalaatissa, mutta...) ja Erik Nyströmin kappale Catabolism (2011-12). Itseasiassa ääntä ei edes tarvitse tallentaa audiotiedostoon. Riittää että tallentaa yhtä audiotiedostoa paljon pienempikokoisen koko sävellyksen Csound projektin. Bluen aikakaudella isojen audiotiedostojen kanssa nyhrääminen on auttamatta vanhanaikaista junnaamista. 
 
Täytyy muistaa, että äänen akusmaattisten mahdollisuuksien kartoittaminen on vain äärimmäisen pieni osa musiikin kaikista erilaisista tasoista ja tehokeinoista. Nämä keinot eivät kata koko musiikkia, vaan laajentavat mahdollisuuksia musiikin eräällä osa-alueella. 

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com