12.8.2018

Koleeramäki oli juuri lentokenttäbussin tungoksesta nousemassa lentokoneen portaisiin kun häiritsevä kirjainyhdistelmä osui hänen silmiinsä: Tu-204. Viimehetkellä varattu charterlento olisi lipun mukaan pitänyt lentään Airbusilla. Hän päätti vielä tarkistaa netistä lentoyhtiö Red Wings Airlinesin tiedot. Wikipediasta paljastui että saman lentoyhtiön samanlainen Tupolev Tu-204-100 kone oli tuhoutunut onnettomuudessa muutamaa vuotta aikaisemmin. Tieto ei mitenkään helpottanut Koleeramäen viimevuosina jyrkästi pahentunutta lentopelkoa. Lippu oli ollut ällistyttävän halpa, mutta siitä joutui nyt pulittamaan kylmällä hikoilulla. Hän yritti tarkkailla koneen alla seisoskelevia lentokenttämiehiä, muttei huomannut silmiinpistävää levottomuutta. Sensijaan lentoemännän näkeminen sai hänen polvensa notkahtamaan. Jos tämä oli kauneinta, mitä Venäjän kaltaisella maailla oli koneeseen varustaa, saattoi odottaa pahimman tapahtumista. Toisaalta takaako kauneinkaan emo täyttä, myyttistä, turvallisuutta? Psykologisesti ajatus on suoraviivainen: maljojen kuningatarta ei uhrata onnettomuuskoneeseen. Ehkä henkilökunnalla kuitenkin aina on laskuvarjot jossakin piilossa pahimman varalta, Koleeramäki mietiskeli. Miksi ei olisi?

Hän oli palaamassa Sotsista, psykedeeliavusteisen terapiatutkimuksen kansainvälisestä symposiumista. Moskovassa hän tapaisi vielä nopeasti Vitjan keskustellakseen tuoreista tunnelmista. Vitja sanoo että sekä USA että Neuvostoliitto käyttivät psykotrooppisten kasvien tutkimukseen enemmän rahaa kuin avaruusohjelmiinsa. Itseasiassa avaruusohjelmien näkyvä puoli, tähtien sota ja muu sellainen oli vain deelitutkimuksen peitehanke. Suurvalloissa psykotrooppisten kasvien vaikutusta on siis tutkittu hyvin paljon ja niistä on enemmän tietoa kuin mistään muusta inhimillisestä asiasta konsanaan. Mutta samalla kun julkinen tutkimus tehtiin laittomaksi, olivat viralliset tutkimusohjelmat täysin salaisia vuodesta 1968 asti, jolloin Yhdysvalloissa huomattiin, että Neuvostoliitto kerää tietoja heidän LSD-tutkimuksistaan samalla kun suorittaa omiaan. Tämän seurauksena koko valtava tutkimusdata on nyt käytössä käytännössä vain pienillä eliiteillä puolin ja toisin. Siksi poliittinen päätöksentekokin on yhä irtaantuneempaa siitä, mitä demokraattisesti toimiva kansalaisyhteiskunta ja sen tiede asioista ovat mieltä. Eikä tässä ole sinänsä mitään mystistä. Kysymys on pelkästään äärimmäisen tehokkaasti resursoidun tutkimustiedon määrästä, siitä kenellä on paras tieto.
     
Koleeramäkeä jotenkin surumielisesti huvitti ajatella sitä vilpitöntä ja avointa innostusta, jolla nuoret tutkijat nyt suhtautuivat äskettäin uudelleen avautuneisiin tutkimusnäkymiin. Tosiasiassa minkään suurvaltojen kovan tiedusteluyhtimen kannalta uuden ja kiinnostavan tiedon äärelle ei tultaisi vuosikymmeniin. Tämän pikku seikan tuominen julkisuuteen muualla kuin fiktiokirjallisuuden sivuilla olisi tietysti pelkkää foliohatun päähänsovittelua, senhän Vitja jos joku parhaiten tiesi.

Sattumalta Koleeramäellä oli lentokonelukemisenaan Ilkka Remeksen vanha romaani Uhrilento vuodelta 2001. Hän oli löytänyt kirjan paikalliskirjaston poistomyynnistä, mutta ajatteli samalla, että faktuaaliseen tarkkuuteen ja ajankohtaisuuteen pyrkivä jännityskirjallisuus oli jännittävintä parikymmenen vuoden iässä, kun etäisyys ajan hermoon alkoi saada mielenkiintoisia lisäulottuvuuksia.

Remeksen romaani kertoi siitä ajasta, kun länsimainen media oli ollut suhteellisen vapaata. Nyt se oli raudanlujassa poliittisessa ohjauksessa. Samalla tavalla kuin länsimaisen demokratian myös median riippumattomuuden oli taannut yksinomaan Neuvostoliitto olemassaolollaan. Tätä faktaa ei juuri nyt nähty kovin olennaiseksi, mutta pian se nähtäisiin.

Lento-onnettomuuden, lentopelon, hissipelon, yleisen korkeanpaikankammon ja kronofobian lisäksi Remes käsitteli romaanissa aivotutkimusta ja sivusi tuota suurvaltojen psykotrooppisten kasvien tutkimusta. Rakenteeltaan hienosti punottu, mutta turhan hengästyttävän jännärimäinen aivotutkija Antti Kairan kujanjuoksu oli myös huomattavan NATO-vastainen teos. Koleeramäestä tuntui, että nyky-Suomen media-ilmapiirissä tuota proosaa eivät julkaisisi enää muut kuin Johan Bäckman Instituutti. Ja tämä tunne ei kerro Remeksestä kirjailijana vaan Suomen muutoksesta.

Ehkä nykyaikaa kuvasi tarkimmin juuri se, että suomalainen nykyrunoilija oli kaikista tunnottomin olento maailmassa sille mitä todella tapahtuu. 2010-luvulla koko kulttuurista oli tullut yksi suuri psykologinen torjuntalihas. Runous oli viimeinen kanto kaskessa -- sekin vihdoin raivattiin. Moraalisesti Suomessa ja koko länsi-Euroopassa oli vaikea hengittää. Voi olla että täydellinen hengittämättömyys, totaalinen moraalisen tunkkaisuuden tila, oli ilmastonmuutoksen tosiasiallinen syy, pohdiskeli Koleeramäki. Sillä aavikoituminen on yhtä ihmissielussa ja maailmassa. Nixonin luomasta madman-theorystä oli tullut kaiken institutionaalisen taiteen poetiikka: kaikki oli tukahtumista ja tukahduttamista.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com