5.7.2018

USKONNOLLINEN KONSERVATIIVISUUS

Olen jossain yhteydessä suhtautunut myönteisesti Henry Vistbackan podcasthankkeeseen. En ole Henryn itsensä kanssa välttämättä aina kaikesta yhtä mieltä.

Jos kirkkokulttuurin pönkittämisen perusteet ovat ne, joita Henry tässä esittää, silloin minusta juuri tiukka älyllinen ateismi olisi paikallaan. Itse suosin uskonnollisia spekulaatioita henkilökohtaisen etsinnäin tasolla, en yhteiskunnallisena rakenteena tai tuputusprosessina. Minusta henkilökohtaisena pidetty uskonnollisuus on sujuvin käyttöliittymä monikulttuurisessa maailmassa. Hiljainen omakohtainen avautuminen mysteereille ei juuri synnytä riidanhalua.
 
Parempi tarina naiiviista teinikansallisromantikosta, josta tuli myöhemmällä iällä nietzscheläinen kuin tarina naiivista teiniateistista, joka ei koskaan tajunnut psykoanalyysiä todella.
 
Uskonto yhteisöä kokoavana voimana on ehkä arkaaisessa maailmassa ollut yhteisön jatkuvuuden ja olemassaolon edellytys. Neutraalissa luterialaisuudessa on tietty käytännöllinen puoli ristiäisineen ja hautajaisineen, jonka ymmärrän ammattilaisten asiaksi ja jonka merkitystä en kiistä. Tässä suhteessa uskonnolle on tilaus: syntymästä ja kuolemasta me emme ole vapaita.
 
Valtionkirkko rituaalisena teatterilaitoksena on ehkä siedettävissä. Venäjän ortodoksikirkkohan on juuri teatterilaitos: kaikessa esittämisessä koko ajan alleviivataan esityskoneiston keinotekoisuutta, vasten myytin sisäistä järisyttävyyttä. Venäjällä kirkko ei tarjoa uskonnollista kokemuksellisuutta, vain kuoren, myytin abstraktit ymmärtämisrakenteet. Sisältö ja kokemus on etsittävä toisaalta.
 
Oman käsitystapani mukaan uskonnollisen kokemuksen tutkiminen sinänsä ei lähde uskomisen tarpeesta. Varsinkaan se ei lähde tarpeesta uskoa johonkin itseä suurempaan. Uskonnollisen kokemuksen avaamisesta ei seuraa itsen pienenä pitäminen tai suurena pitäminen. Siitä enkä seuraa se älyllinen mahdollisuus, että ei ole olemassa muuta kuin "itse", mikä ikinä se "itse" onkaan.
 
Monenmoiset henkilökohtaista työtä ja etsintää painottavat (ja luterilaista vaivatta valmiina saatua armoa kyseenalaistavat) alakulttuurit ja harrastajaryhmät saattavat lopuksi lahkoontua kun yksittäiset työryhmät lyödään yhdeksi isoksi lahkoksi, jossa avoimesti alkaa vaikuttaa lahkologiikka lumihangessa istujien johdolla. Porukka jaetaan ammattilaisiin ja uskonlampaisiin, joista uskonlampaiden olemassaololla ja työllä ei ole muuta kehityspotentiaalia kuin ammattilaisten pönkittäminen.
 
Uskonnollinen konservatiivisuus on kai aina painottanut tapauskonnollisuutta kunnon ihmisen velvollisuutena. Vaikka ei itse uskoisi, eikä olisi mitään henkilökohtaista suhdetta pyhään henkeen, kollektiiviseen mieleen, jumaliin tai Jumalaan, niin silti pitäisi vain juosta kirkossa. Miksi? Siksi, että esimerkillinen näyttäytyminen kirkkokansan keskuudessa pönkittää eliitin valtarakennetta. Venäjällä tällaista asennetta edusti 1800-luvun loppupuolen uskonnolliskonservatiivinen änkyrä Konstantin Leontjev. Meillä sitä edustaa kai Janne Saarikivi.  

**
 
Uskonnollinen, myyttinen ja taiteellinen kokeminen pitää kokonaan vapauttaa yksilöstä. Olennaista ovat teot. Epäolennaista ovat brändit. Me olemme yhtä ja yksimielisiä vain hyvien tekojen ja teosten tasolla. Teot eivät henkilöidy, ne ovat yksittäisiä. Me emme kaipaa hyviä ihmisiä vaan hyviä yksittäisiä tekoja. Oikean suuntaisia tekoja itse hengessä. Me emme kaipaa maailmaa, jota kansoittavat sellaiset olennot, jotka eivät yksin ja itsessään osaa arvioida hyvän työn arvoa. Kun me katsomme vain tekoja, me vapaudumme guruista ja poliitikoista. Henkilökohtaisella sympatialla tai antipatialle ei ole merkitystä siinä, että me kannatamme hyviä tekoja kenen hyvänsä tekeminä. Tämän mittarin voimme kohdistaa samalla tavalla itsemme kuin kehen hyvänsä toiseen ihmiseen. Me yritämme minimoida huonoja tekoja (kykyämme tehdä vastoin henkeä) ja maksimoida hyviä tekoja (kykyämme tehdä hengen mukaan). Tämä on se päämäärä, jonka takia kannattaa tietoisesti kärsiä.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com