15.7.2018

ELLUN KANAT JA TEKNOLOGIATIETOISUUS

Uusimmassa Elonkehä -lehdessä 2/18 on juttu ranskalaisesta sosiologi Jacques Ellulista. Juttu on sinänsä hyvä, että siinä on paljon mitä lähteä tarkentamaan.

1. "Ellul määrittelee tekniikan keinoiksi, joilla halutut päämäärät saavutetaan mahdollisimman tehokkaasti." 
2. "Tehokkaammista keinoista tuli vähitellen päämäärä itsessään ja teknisestä kehityksestä voima, jota ihminen ei pysty hallitsemaan."

On tärkeä havaita, että moderneissa teollisissa yhteiskunnissa teknologialla on kaksi tarkasti toisistaan erillistä käyttöaluetta: kansalaisyhteiskunta ja valtiorakenteet, instituutiot. Riippuu yhteiskunnasta, onko näissä kahdessa tilassa ylipäätään käytössä sama teknologia. Havaitsemme, että esimerkiksi Venäjän kaltaisissa yhteiskunnissa, valtiorakenteen omima teknologia on aivan toisella tasolla kuin se, jota kansalaisyhteiskunta käyttää ja kehittää. Piilaaksossa asia voi olla hieman toisin, kukaties.

Siksi me emme voi puhua teknologiasta pelkästään kulutushyödykkeitä tarkkailemalla (teknologia itse kulutushyödykkeessä ja toisaalta sen valmistusteknologia).

Edellä lainaus 1. on taso, joka yhdistää nykyteknologian alkemiaan ja shamanismiin.

Lainaus 2. vaatii selitystä.

Sanalla teho tai tehokkuus on teknologioiden sisällä hyvin tarkkarajainen määritelmä.
Laskennallisesti fysiikassa tehon SI-yksikkö on watti (W), joka vastaa joulen energiamäärää sekunnissa. Käsite tekninen tehovaikutus taas liittyy teknisiin keksintöihin. Kyllä, kuten Ellul määrittelee, teknisten keksintöjen alueella tehokkuus on päämäärä itsessään, koska keksinnön keksinnöllisyys perustellaan osoittamalla tuo tehovaikutus.
 
Ilman osoitettavissa olevaa tehovaikutusta ei ole keksintöä. Ja kun tehovaikutus voidaan osoittaa, kyseessä on keksintö, olipa se kuinka tarpeellinen varsinaisen ensimmäisessä lainauksessa määritellyn "halutun päämäärän" kannalta hyvänsä. Jos voidaan kuitenkin määritellä jokin päämäärä, jonka kannalta kyseinen tehovaikutus on hyödyllinen, kyseessä on tekninen keksintö.

Ja teknisen tehovaikutuksen  määrittelyssähän vain mielikuvitus on rajana: "mahdollistaa silmän varmemman pysymisen kiinni yöllä vaikka uni ei tulisi", "on halvempi valmistaa (vaikka heikkolaatuisempi)", "mahdollistaa kultaisten kaapeleiden korvaamisen lappujohdolla kaiutinjärjestelmissä" jne.

Yllä kuvastusta prosessista tekee ihmiselle (kirotun) hallitsemattoman eräs kavala piirre, jota diktaattorit inhoavat: ihmisen luovuus. Teknologialuovuus ei ole erotettavissa taiteellisesta luovuudesta, sen vapaudesta ja ennustamattomuudesta. Kuten taiteellinen luovuus, myös teknologialuovuus on usein disruptiivista, luovaa tuhoa. Luovuus tuhoaa edeltävää, elinvoimansa kadottanutta, itseään tehottomampaa. Suuri ero on siinä, että taiteellinen tehovaikutus mitataan pelkästään biologisella mittarilla: ihmisellä, ihmisen tunteilla ja ajatuksilla, kokemuksella.  

Usein kun perustutkimuksen tasolla tapahtuu edistystä ja löydetään jokin uusi tieteellinen ilmiömaailma, seuraa tilanne, jossa ensin havaitaa tietty tehokkuusvaikutus ja sitten vasta ryhdytään pohtimaan sitä päämäärää, jonka kannalta tällainen voisi olla hyödyllinen.

Ensimmäiseksi mieleen tulevat "hyödyt" eivät välttämättä ole kaikista olennaisimpia kansalaisyhteiskunnan hyvinvoinnin ja hyvän elämän kannalta. Sotateollisuus on yleensä tarkimpia havaitsemaan sopivia tehovaikutuksia omiin päämääriinsä. Siksi onkin paljon salaliittoja siitä, että tietyt militaarisen teknologian strategiset alueet estävät hyödyllisiä keksintöjä etenemästä massatuotteistamiseen. Vaikka asiasta ei tietäisi mitään, tuskin menee täysin harhaan ajatus, että tällainen "kehitystä hidastava" mekanismi on olemassa.

Tietysti on olemassa ongelmalähtöisiä keksintöjä, jotka lähtevät ratkaisemaan uudella tavalla jotakin tunnettua teknistä haastetta, jonka päämäärä on tiedossa. Tällainen on esimerkiksi energiaongelma. Energiaongelma on myös hyvä esimerkki siitä, että ongelmalähtöinen deterministinen ratkaisutapa ei tuota tulosta. Ellun kanat löytävät kyllä tuulivoiman ja aurinkovoiman kaltaisia itsestäänselviä jyviä, jotka eivät ongelmaa kykene täysin ratkaisemaan. Samalla kun on selvää, että vain villin joka suuntaan kurovan fysiikan perustutkimuksen tasolta, jossa todellinen tieteellin nerous asustaa, voisi emergoitua luova ratkaisu energiaongelmaan.
 
Ajatus, että teknologisen tehovaikutuksen käsite jotenkin heijastuisi ihmisyyden tasolle ja ikään kuin loisi ihmiselle mimeettisen paineen käyttäytyä koneen tavoin ja olla tehokas koneen tavoin, heijastaa heikkoa teknologiatietoisuutta. Koneen toiminnasta ei seuraa mimeettisiä paineita ihmiselle, ellei ihminen niitä tiedostamattomasti itselleen luo. Tietysti 1900-luvun kulttuurinen kuvasto on täynnä robotin kaltaisia ihmisiä ja ihmiskuvaa, jossa ihminen mielletään koneeksi.

Täysin päin vastainen ajatus on se, jonka olen esittänyt monta kertaa, että kysymys on pikemmin ihmisen ja koneen työnjaon jäsentymisestä. Gurdjieffin opetusten hengessä: ensin on käsitettävä se, mikä meissä itsessä on konetta ja konemaista. Se mitä me olemme teknologian avulla todella tekemässä, on meidän oman konemaisuutemme ulkoistaminen teknologialle.
 
Mahdollisten dystopioiden lukumäärä on rajaton, mutta ainoassa mahdollisessa positiivisessa tulevaisuusfantasiassa teknologia edustaa ihmisen vapautumista konemaisuudesta, tekemällä sen ensin tietoiseksi.  

Kun puhutaan teknologiakulttuurista, voidaan tarkoittaa vain jotakin mikä on integroitavissa kulttuuriin. Ei voida tarkoittaa kulttuurin tuhoamisen ja dehumanisaation menetelmiä, joita moderni teollistuminen ja teknologia yksipuolisesti ovat edustaneet. Tässä mielessä ei ole olemassa mitään kahta kulttuuria. On vain kulttuuri ja antikulttuuri.

Sen sijaan kun tietoisuuden tutkimus siirtyy vaiheeseen, jossa shamanististen tietoisuustekniikkojen analysoiminen tulee ajankohtaiseksi, opitaan lopulta käsittämään teknologian ja ihmisyyden olennainen ero. Tätä edeltää teknisen mittalaitteen ja elävän biologisen mittalaitteen perustavan eron havaitseminen. Tieteellinen suhtautuminen materiaan täytyy sitä ennen muuttua. Materia tulee ymmärtää toisella tavalla kuin tähän asti on ymmärretty. Aalto-hiukkas dualismi on vain välivaihe. Suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan ristiriita on vain välivaihe oikealla tiellä. Shamanistiset tietoisuustekniikat lopulta jäsentävät ihmisen ja koneen suhteen. Samalla jäsentyy ihmisen (biologisen mittalaitteen) tietoisuuden ja älyn suhde keinotekoiseen (teknisen mittalaitteen) tietoisuuteen ja älyyn.

Väärin nähty kahden kulttuurin dilemma ratkeaa vain tasolla, joka edustaa shamanistisia tietoisuustekniikkoja. Ja tästä seuraa (nykyisen dystooppisen teknologia-antikulttuurin sijaan) ensimmäinen teknologiakorkeakultturi, eli kultturi, joka käsittää nykyaikaisen teknologian hukkaamatta olennaista ihmisyydestä.
 
Havaitsemme, että nykyinen pimennyksen tila on sekin syntynyt tarpeeseen. Teknologian kehittämiseen on tähän asti tavittu valtava määrä hyväuskoista ja sokeaa työvoimaa, joka tuijottaa putkiaivoisesti kohteeseensa turhia filosofoimatta. Juuri tämä dehumanisoituu aines fantasioi ihmisestä robotin jatkeena. Dehumanisoivan Fritz Langin Metropolis -henkisen antikulttuurin purkautuminen vapauttaa ja eheyttää teknologian kehittäjämunkit hiilikaivoksistaan päivänvaloon. Suurin dehumanisaatiohan on tapahtunut juuri siinä tavassa, jolla taloudellinen eliitti on kirjallisen eliitin avulla orjuuttanut halvan teknologiatyövoimansa, eli miehet hiilikaivoksissa. Yksipuolinen teknologian kehittämiseen omistautuminen ilman ajatusta kokonaisihmisyydestä ja tietoisuuden syvästä tasapainoisuudesta on aivan varmasti tuhoavaa ja dehumaania.
 
Havaitaan, että kahden kulttuurin pysyvästi epäintegroituva tilanne lepää muutaman kivijalan varassa. Ensinnäkin on tiukka metafysiikkakielto ja shamanististen tietoisuustekniikoiden lakisääteinen kieltä. Tätä pitävät yllä "humanistit". Toiseksi on hiilikaivoksissaan työnsä käsittämättömään rasittavuuteen nähden lähes palkatta ahertavien teknotyöläisten dehumanisoitu orjaluokka, jota halveksii "humanistien" hyötyjä-isäntä-luokka. Tietysti orjat myös halveksivat äänekkäästi humanisti-isäntiään, ja tämä yleensä luetaan niin, että nämä halveksijat olisivat jotenkin isäntiään paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa.

Se, joka pureutuu "kahden kulttuurin" fenomenologiaan syvästi havaitsee nopeasti sen, että kyseessä on rakenne, jota ylläpidetään tiukasti ja poliittisella tasolla, ja jonka ytimeen ei päästetä nuuskijoita. Viimekädessä kohdataan torjunta: kyvyttömyys yhteisymmärrykseen, keinotekoinen teatteri, jossa kieltäydytään arroganssin nimeen millään tavalla ymmärtämästä toisen argumentaatiota. Tärkeää on huomata tämän ohipuhumisen ja yhteisymmärryksen puutteen täydellinen välineellisyys ja keinotekoisuus. Tämä on antikulttuurin perusta, ja tämän antikulttuurin ylläpitämisen keskeisin voima on uusluddiittiseksi julistautuva kulttuurieliitti, joka palvelee kaikessa kyselemättä ja kritiikittä taloudellista eliitiämme. Kulttuurieliitillä on runsaasti hovinarrireserviä, jota pystytään nostamaan erilaisiin propagandatarkoituksiin ja Lontoon kokoisessa kaupungissa jalkauttamaan 250000 päisiksi queerkulkueiksi ja "spontaaneiksi mielenosoituksiksi" kaikenlaisia paljastusyrityksiä vastaan.
   
Antikulttuuri luo nykyisen teollistuneen maailmamme ylle valtavan dystooppisen varjon, joka lisää ihmisjoukkojen itsetuhoista ja planeettaa tuhoavaa käyttäytymistä. Antikulttuurin purkaminen edeltää ratkaisuja, joita ilmastonmuutoksen kaltaisiin ongelmiin voidaan luoda.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com