7.6.2018

Castanedan tuotannon voi ajatella yhdeksi laajaksi jännitysromaaniksi, yhtämittaiseksi todellisuuden perimmäisen luonteen auki kerimiseksi. Toisaalta sitä voi tästä syystä kritisoida kerronnallisesti suoraviivaiseksi loputtomaksi labyrintiksi. Jännistysmomentti perustuu psykedeelisen kokemuksen ytimessä olevaan verhojen riisumiseen, siis paljastumisen prosessiin. Koukkuna pohjavirtauksessa ja moottorina ulapalla on jatkuva eksistentiaalinen pahaenteinen aavistus, jota päähenkilö kokee ja jota voi helpottaa vain tietäjänoidan Don Juanin ja Don Genaron seura ja opetus. Pahaenteisyyden lähde on todellisuuden perimmäinen luonne, jonka vähittäinen paljastuminen ei ole yliopisto-opintojen tapaista melko hidasta ja yllätyksetöntä puurtamista. Kun antropologian tohtori Castaneda on kerran astunut don Juanin maahan piirtämän viivan yli, kerran antanut luvan ja halunnut jäädä noitien maailmaan, ei paluuta enää ole. Noitien selityksen paljastuttua on jäljellä pohjaton kauhu ja suru: sen käsittäminen että sielujenvälinen empatia ja rakkaus on ainoa mikä todella on. Muu on universumin verhontupsua.
           
Kun todellisuuden luonne paljastuu jatkuvalla syötöllä toiseksi, varmuudet ja konseptit lakaistaan pois yhtä mittaa. Universumin jatkuvan uudelleen tulemisen mahdollistaa se, että Castanedan kosmogoniassa kausaalisuuden laki on hyvin heikosti jos ollenkaan voimassa. Piirre, joka ei välttämättä tee pelkästään hyvää lukijan mielenterveydelle. Evoluutio ei ole valmistanut meitä tällaisen ajatuksen kohtaamiseen. Ihmisen ajallisesta mittakaavasta käsin universumi majesteetillisine luonnonlakeineen päinvastoin vaikuttaa liiankin arvattavalta ja luottamusta herättävältä.

On temppu pitää postmodernin lukijan mielenkiinto yllä tällaisilla eväillä yli kolmen tuhannen kirjoitussivun läpi. Vaikka tekstin totuusarvo ei olisi muuta kuin "mitäpä jos" -tyyppistä fiktiota, sen mielikuvitusta elävöittävä voima on kiistaton. Olipa kehitys kehittynyt miten pitkälle hyvänsä, on ihmisellä silti hullunkurinen taipumus pitää asioita pohjimmiltaan yksinkertaisina, koska asiat sujuessaan vaikuttavat meistä yksinkertaisilta. Kuitenkin se, mistä ja miten maailmat ja asiat, me itse mukaan luettuna, konstituoituvat on jotakin muuta kuin meille ymmärrettävää ja yksinkertaista. Tästä syystä me olemme usein irti perimmäisestä tarkkaavaisuudesta ja siten (gurdjiefflaisesti) unen vankeja.

Näköalattomuus on tunnetusti tehokkain rauhoittava lääke. Orja pysyy onnellisena kunhan ei näe kaukaisia maita, tuntemattomia maailmoja tai mitään muutakaan levottomuutta herättävää. Jos ainetodellisuuden spektaakkeli kaikesta yrityksestä huolimatta alkaa rakoilla näkyviin, on länsimaissa alkoholi tyypillisin siihen vaivaan käytetty lääke. Alkoholi (ja siihen kuoleminen) on meillä hyväksytty tie ulos orvanpyörästä. Don Juanin opetuksessa vain soturin moitteettomuus on kestävä tapa kosmisten uutisten vastaanottamisessa. Vain "impeccable warriors don't lose their marbles". Lopputuloksena saadaan, jos nyt ei noita, niin ainakin kelpo satusetä.
 
Frank Zappa sanoo, että silloin kun levy-yhtiöiden johdossa olivat paksut sikarimiehet, jotka eivät "tienneet mikä on hyvää", mutta kokeilivat kaikkea, asiat olivat paremmin kuin 60-luvulla kun kuvioihin astuivat hipit jotka "tiesivät mikä on hyvää". Muutama erikoisempi kokemus, ei tuottanutkaan sitä toivottua lopputulosta, että oltaisiin nähty yhä selvemmin ja kunnioittavammin se kuinka vähän "me todella tiedämme". Päin vastoin, maallisen elämän tasolle tuotuna psykedeelisistä kokemuksista seurasi se, että alettiin tietää entistäkin enemmän, ei omista vaan nimenomaan toisten asioista.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com