Näin ihanan vilvoittavan unen jostakin toisesta maailmasta tai ajasta. Olin nuori mies sotilaspuvussa ja näin maailman avarana ja innostavana. Tutkin oikein itseäni peilistä ja ällistyin omaa nuoruuttani: olenpas minä nuori. Nuoruus tuntui tämän nyt läsnäolevan ahtauden ja kireyden täydellisenä poissaolona, kuin epätodellisena ilmavuutena ja avoimuutena mahdollisuuksille.

Oli joku matematiikan kansainvälinen seminaari. Sen jälkeen poronhoitotilan pihamaalla päivällinen. Joku piti minulle esitelmän poronnahkan loputtomasta kestävyydestä. Kuinka Kustaa II Adolfille tehtiin kaksinkertaisesta poronnahkasta haarniska. Yleinen äänioikeus oli turmellut maanomistajien etuja, kun äänestyspaikoille oli alettu oikaista poronhoitoalueiden läpi. Naisten äänet oli täytynyt kuitenkin neutraloida, eli mentävä oli.

Kummallisia asioita vielä kummallisemmassa ilmapiirissä. Ehkä olin siinä maailmassa vain niin nuori, etten vielä käsittänyt mitään. Vai voisiko avara maailma olla mahdollinen?

Kun heräsin, käsitin, että nyt tässä valveillaolon maailmassa (jos tämä ei ole unta) olen hyväosainen, mutta maailma itsessään on helvetin kaltainen. Tästä maailmasta puuttuu ihmisyyden moraalisesti innostavat, valoisat ja vapaat tulevaisuuden näkymät. Puuttuu toivorikas hengitys. Me, tai ainkin minä näen kaikkialla vain kutistunutta ja kutistuvaa ihmisyyttä. Suljettua, tukahtunutta, alasvajoavaa raskasta mieltä, ja kuolemaa.
 
Solipsistisen ajattelun kauhuihin taipuvaisena mietin, tulisiko tästä maailmasta ja sen tilasta syyttää itseäni. Onko tämä nyt minun sieluni helvettiinjoutuminen, lavastettu yksin vain minun sieluani varten. Vai olisiko uni vain ilmoittanut tulevista presidentinvaaleista, että lapinmies valitaan.