28.3.2017

li(F)e
Syksyllä rehvakkaasi uhosin, että jouluksi 120 kg penkkikunto. No ei se kehityskäyrä ollut ihan sitä. Tänään nousi oma ennätys 90 kg. Pientä kehitystä.
Linnunsulka linnun
sulka kasvaa
koko linnun iän.
Viimehetkellä
se kantaa.
Onkohan monikin pannut merkille, että Simpuran esikoisnovellikokoelman novelli Hanhet, on Achim von Arnim pastissi. Ällistyttävän erinomainen kylläkin.

27.3.2017

Kun olin tarjoillut kuivattuja maukkaita hedelmiä
hän ojensi minulle jotakin paljon tuoreempaa
syötäväksi kelpaamatonta. Erityisen
hyvin valittu pesemätön hedelmä muistutti
jotakin toista enemmän kuin alkuperäistä itseään. 
Takassa poltettunakaan tuo se ei olisi lisännyt huoneenlämpöä.
En lukenut eleessä henkilökohtaista viestiä tai vihjausta
koska en heti huomannut pilaantuneisuutta, vain pesemättömyyden.
Menin keittiöön, pesin ja yritin kuoria, kunnes huomasin
pilaantuneisuuden. Oli vaikea lopettaa tulkinnan
etsiminen, hänhän oli kaikkinäkevä. Hänen
huomionosoituksensa oli niin henkilökohtainen
ja yleisön edessä näyttävä kuin
palkintojenjakoseremonia. 
Maailma kuullaan
 niin kuin se luullaan. Väärinkuultu
 maailma voi olla hauska.
 Tai jos ei, niin pyydä:
 anteeksi, toistaisitko vielä?
Tuo ei tainnut kuulua minulle.
Kuulinko oikein. Maailma
on niin kuin se kuullaan
aina täsmälleen juuri niin
Olen huomenna luvannut
tehdä kaksoisvoltin moottorikelkalla
Nyt en mene baariin
Olen huomenna luvannut
tatuoida kansallismaiseman
presidentin selkään
Nyt en mene baariin
Kansallismaisemasta
muistat planeettasi,
mutta tatuointia et saa mukaan. 

ANTIPERINTÖ

Jokin mikä ei ole jaettavissa antamalla vaan ainoastaan ottamalla.

VENÄLÄINEN RULETTI

Rulettipöytään kasataan vuosikymmenten syvimmät halut ja illuusiot. Ilman erityisiä taitoja tai keinoja vaikuttaa itse asioiden kulkuun toivotaan onnettarelta suosiollisuutta. Rulettipöytä pyörii, onnetar räpsyttää valoja, kuula pysyy paikallaan. Venäläinen ruletti on sama pelkistetyimmässä muodossa. Vain moninkertaistettuna me olemme elossa. 

26.3.2017

ILMASTO

Älä toivo olevasi täysin totta.
Et voisi väitellä enää edes itsesi kanssa.
Kaikki olisi yhteenvirrannutta
jumaluuden pisaraa joka imee
loputtomasti sydänvertasi
kuin jumaluuden pistin.
Eikä se seremonia sulkeudu koskaan. 
Kaikki mikä liikkuu mielessä
on hyttysen pistoa ja vain täysin
tyhjä mieli ei tuoksu verelle.
Tyhjä mieli sekoittaa tuulettomien
sateettomien yökausien kartat.
Elämänpuu on musta
kaikki sen ympärillä vihreää.
Takassa palaa elämänpuu.
Tulenherra on Maltti,
kaveri joka huolehtii
siitä ettei talo pala.
Hänen oikea nimensä on
Martti, mutta maailma on se
jollaisena se kuullaan.
Avoimesta ovesta vetää kylmä
ja näkyy talvinen puutarha,
suuren verenimijän pistin.
Vetoisella käytävällä elämänpuuta
vastapäätä on selkänojaton paikkani. 
Maltti lisää puita takkaan.
Ylipapitar näpäyttää valot päälle,
valot sammuksiin, valot päälle.
Itse en löydä katkaisijaa mistään.
Hetken ovat sormieni liikkeet valon
kaikensitovan kudoksen ohjaamat.
Käsien varjokuvat heijastuvat seinustalle,
jolla nojailee naisia labyrinttiornamentteina.
Yritän istua ryhdikkäänä ja pitää pääni
pinnalla pilvihousuista. 
Tietäjä nousee sargofagista
poimimaan tarjoamani rusinan.
Taskussa niin painava kristalli
että housut ovat pudota kinttuihin.
Tarot antoi lottoriviksi:
  1. 1
  2. 12
  3. 14
  4. 16
  5. 23
  6. 32
  7. 38

Oikea rivi:
  1. 2
  2. 13
  3. 15
  4. 17
  5. 24
  6. 33
  7. 39
Ei voittoa tällä kertaa. 

SELKÄRANKAHUILU

Ilman käärmettä ei ole käärmeenlumoajien koulukuntaa. Käärmeen luuranko on käytännössä katsoen pelkkää selkärankaa. Käärmeenlumoajan huilu on se mikä pitää käärmeen rangan pystyssä.
Diogenes Kyynikko istui keskellä ajotietä. Ihmiset yksi toisensa perään pysähtyivät ja kysyivät samaa asiaa kuin toisiaan jäljittelevät apinat: Tiedätkö sinä, mitä sinä lopulta haluat? Haluan banaanin, vastasi Kyynikko.  

25.3.2017

Siinä illan livesetti.

24.3.2017

Annette Vande Gornen Elementit I-V on viihdyttävä teos eleketroakustisesta suurmuodosta pitävälle.
Elektronisavusteisessa improvisaatiossani äänenkorkeuksiin liittyvää logiikkaa hallitseva metodi on enneltamäärätty, eikä sillä tasolla voi tapahtua mitään kömmähdystä, tautologiaa tai ihmettä. Mutta voi tapahtua melko yllättäviä, ylöstempaavia ja inspiroivia asioita suhteessa omiin odotuksiin.
   
Soittimen kanssa improvisointi onnistuu nyt hyvin kun on kelvollinen akustinen kitara ja Zoom H4n Pro äänityslaite. Yksityinen kitaraimprovisaationi on tyypillisesti jatkuvaa tulitikkujen raaviskelua, jossa "konsepti vaihtuu" viiden sävelen välein tai sitten löytyy muurista portti toiseen maailmaan ja avautuu täysin haltioitunut hetki, jossa kaikki on taiteellisen huijauksen varmaa ja kädet vain nostelevat eläviä kaneja tyhjästä silinterihatusta.
   
Juuri tätä jälkimmäistä tilaa kutsun "itsemuistannaksi". Se tuntuu siltä, että ei muista yhtään itseään, mutta otteet ovat juuri siksi, ettei muista epävarmaa ja olematonta itseään, hyvin varmat. Siinä hetkessä unohtaa mekanistiset, automatisoidut, persoonalliset, älylliset ja tylsät rutiininsa. Kaikki oman egon metkut ja konseptit. Taiteellinen huijaus on juuri siinä, että tila on poikkeuksellinen, ei jatkuva. Niin syviin vesiin ei heittäydytä, koska se tarkoittaisi kuolevaiselle varmaa kuolemaa.
    
Hetkellisesti kuitenkin vallan ottaa paljon perustavampi konsepti. Se on psykedeelinen kokemus itselle, koska siinä tapahtuu tempautuminen ja matka toiseen ulottuvuuteen, tuttujen asioiden toisinnäkemiseen. Jostain syystä koskaan nauhuri pyöri juuri silloin. Kai se johtuu siitä etten ole omistanut nauhuria. Tai lohduttomasta amatöörimäisyydestäni: että tilan saavuttaminen tai löytäminen on ollut aniharvinaista ja lyhytaikaista. Hyvin suurta "huijausta". "Taiteellista hujausta" sanoi ammattikitaristituttuni Derek Baileynkin soitosta, tarkoittaen juuri tätä samaa eroa hyvään ystäväänsä John Mc Laughliniin verrattuna. Toisaalta nauhuri edustaa seurapiirejä. Ole vain oma itsesi, rohkaisee digitaalinennauhuri, laittaa bitit poikittain ja sammuu.
  
Toisekseen en ole havainnut, että kukaan toinen tarkasti huomioisi tai tunnistaisi noita subjektiivisia sisäisen tilan vaihteluita. Vaihtelun voi helposti kätkeä toisilta, mutta valitettavasti se myös usein itsestään kätkeytyy ja jää rekiströitymättä. Innoituksen hetkellä kukaan ei huomaa mitään ihmeellistä, mutta kaikki kyllä huomaavat kun innoitus puuttuu. Tässä mielessä systeemi tuo mieleen konseptualistisen filosofian.
    
Kitara on ollut minulle aina ensisijainen itsemuistannan väline. Jo teini-iässä käytin sitä VAIN tässä merkityksessä. Tämä mystinen puoli oli oikeastaan ainoa intohimoni fyysiseen soittimeen. Mikään ei ole siitä muuttunut. Tässä on kieltämättä jotakin sellaista konseptualistista päämärän dominanssia yli käytössä olevien keinojen, joka ei ihan substantiaalisella tasolla toimi. Rajoittunut mukavuusalueeni käsittää lopulta vain oman pienen puutarhapalstan, jossa peippailen kuin äärettömissä ilmanaloissa. Kun taas hyvän soittajan mukavuusalue käsittää Himalajan vuoriston huippuineen. Samaa mielihyvää ja olemisen mukavuutta tuntien huippupianisti yöpyy kahdeksassa kilometrissä kuin itse yövyn viiden tähden hotellissa. 
     
Elektronisilla keinoilla saavutan vastaavan subjektiivisen kokemuksen paljon helpommin laajennetulla puutarhapalstalla. Mutta kanit jotka ilmestyvät tyhjästä silinterihatusta ovat joskus pelkkiä mekaanisia kaneja, eivät täysin eläviä. Ne on sen jälkeen käsin eläviksi tehtävä omassa Frankenstein-studiossa. 

23.3.2017

Francis Dhomontin Frankenstein Symphony (1997) on parodia Ivo Malecin Artemisiasta (1991), joka on ihan kiinnostava kappale, vähän pitkä kyllä. Malecilla on varhaisempaakin tuotantoa tässä samassa tyylilajissa: Triola Ou Symphonie Pour Moi Même - Turpituda (1977-78). Dhomont lienee sinfonian mittakaavassa halunnut sanoa olevansa kyllästynyt kaikkeen tähän äänenpätkimiseen.

Dennis Dufour on seuraavan sukupolven konkreettisen musiikin säveltäjistä kiinnostavin. Esimerkiksi Hélice 2003. Dufourilla on keinot hallussa.

 
Suomen tunturi-Lappi.

Neljä miestä.

Sata kiloa kuivattuja kärpässieniä.

Kansallinen esihistoriantutkimuskomitea I.
Niin, meillä tosiaan on sananvapaus. Siitä huomauttaminen ei ole Britanian pääministeriltä paskanjauhamista. Terrorismi ei edistä sananvapauden toteutumista vaan kohdistuu siihen. 

22.3.2017

ITSESÄÄLI

Itsesääli on tila, jossa huomaat, että kaikki iloiset yllätykset ovat omalla vastuullasi.
  
Pelevinin Generation P:n viimeisen kärpässienitripin opettaman zenläisen ultrasolipsistisen hahmotuksen mukaan maailma on henkilökohtaisen universumin metamorfoosi, joka ajan myötä muuttuu todellisen sisäisen tilamme kuvaksi, sen mukaan miten jumaluuden aste meissä lisääntyy tai vähenee. Maailma alkaa vastata sitä tilaa, jonka itse tuotamme itsellemme itsemuistantana, itseunohduksena, erakoitumisena, piiloutumisena tai julkisena vaikutuksena. Tämä vähittäinen prosessi on "Viimeinen tuomio".
 
Nyt jos on sattunut olemaan iloisesti yllätyksellinen ja hyväntuulinen, maailmasta tuleekin sellainen, ja sitä myötä on naurukin herkässä. Mutta jos on ollut masentunut, kyyninen ja matalien odotusten mukainen, maailma ottaa sen sisäisen tilan muuttujia vastaavan objektiivisen korrelaatin hahmon: sen kuvan edessä on vaikeampi nauraa.
    
"Viholliselle" tai "vastustajalle" nauretaan siksi, että hän "ei ole olemassa" tai "ei muista itseään". Olemattomaan on turha kiinnittää vakavaa huomiota. Mutta entä jos se kääntyykin niin, ettei itse ole enää olemassa, alkaa muistuttaa Aku Ankkaa tai jotakin muuta piirroshahmoa. Tulee täysin piirretyksi ja viivaan vangituksi. Sen sijaan "vastustaja" on sitäkin väkevämmin olemassa, mutta ei kauniine ominaisuuksineen, vaan vihamielisessä ja rumassa hahmossaan. Siinä vasta ikävä painajainen.
   
Silti zenläisesti: on pystyttävä nauramaan itsessään kaikelle sille mikä ei ole olemassa, siis kaikelle, mikä ei ole itsemuistantaa. Paradoksaalisesti: nauraa voi vain sillä hetkellä kun taas muistaa itsensä pellenaamarinsa itsesäälin kyynelten läpi. Sitä nousee romahtaneesta piirroshahmostaan jumalan kaltaisena ylös. Herää valekuolleesta laiska jumala, riisuu pellenaamarin, lopettaa ihmisenteeskentelyn. 
         
Ääretön äkillinen itsesääli syntyy kun tajuaa eläneensä juuri näin, tämän toteutumisen pelossa, ja sillä pelolla kristallisoineensa väärän maailman. Omasta vapaasta tahdostaan, kylläkin, idealistina, jonka idealismi oli itsetyydytystä. Idealismin ilmentymät eivät tuottaneetkaan mielihyvää ulkoisessa todellisuudessa jaollisesti ja kaikille. Representaatioon ei ollut ladattuna energiaa. Itsesääli on sitä, ettei käsittänyt voivansa pelkällä ajatuksen voimalla muuttaa itseään ja koko maailmaa, silloin kun se oli vielä toteutumattomana mahdollisuutena ja syntymättömänä aikakautena kehdossaan. Idealismi oli korvaamassa ajatusta, jolla on todellinen muutosvoima.

Kas, Aikakausi ja Tuomio ovat Tarotissa sama kortti XX. 
  
Itsesääli on sitä ettei ollutkaan jumala, vaikka mikään ei olisi tuntunut luonnollisemmalta kuin olla jumalaksi paisuva jumaluuden pisara. Ideat joihin uskoi eivät konsaan löydy ideoiden maailmasta, ja vaikka löytyisivät, ne eivät itseorganisoivina ala tuottamaan representaatioita itsestään. Nauru kuuluu jumalille. Idea on huumorintajuton ja aloitekyvytön. Ihminen taas on naurettava egoismissaan, joka kutsuu esiin nurinkäännetyn peilikuvansa.
  
Zappa, sotilassuvun vesana, tunsi mielenhallintaoperaatiot, mutta luuli itse olevansa turvassa. Nauroi ja tuli tapetuksi. Systeemi ei anna naurua anteeksi. Se on kosminen peilisali, jonka valonsäteistä ei yksikään pääse pakenemaan.

HUUMORIN KUKKA

Minua pidetään täysin huumorintajuttomana ihmisenä. Sanotaan, että maailman mahtavia vallanpitäjiä on kautta aikojen pudotettu istuimiltaan huumorin avulla.
 
Ei ehkä enää ihan viime vuosina. Kas kun vallanpitäjä ja mahtava ei ole enää aikoihin istunut missään näkyvässä paikassa näkyvällä istuimella.
     
Sen sijaan koen, että minut itseni on pudotettu jo kehdosta nanoputkenmustan huumorin avulla. Minusta itsestäni on tehty huumoria 25 vuotta. Minusta itsestäni kertova ironia, satiiri, slapstik, komedia ja vitsi tuntuu myös olevan tämän uuden uljaan maailman perusrakenne. Olen pieni ja mitätön, mutta maailman rakenteen kautta koen olevani jotenkin kummallisella tavalla negaationa vahvasti olemassa. Sillä mikään tässä maailmassa ei vaan tunnu tapahtuvan koskettamatta minussa jotakin olennaista. Yhdenkään kvarkin liikahdus ei ole vain "satunnaista" tai "neutraalia". Henkilökohtaisesti en ota enää muuta kuin koko maailman.
   
Siksikin huumori symmetrisenä "vallanpitäjien" "pudotuskeinona" vähän epäilyttää. Että kehdostapudotettu alkaa valtaistuimilta pudottajaksi silkkaa suurisuisuuttaan. Tietysti Speden tai joskus Jyrki Lehtolan englantilaistyyppinen huumori on laadukkaampaa kuin Jouko Turkan vammaisille lähimmäisille naureskelu. Seitsemän veljestäkin oli lähinnä kärpässienen ympärillä pyörivä romaani, varhainen Pelevinin Generation P, ennen kuin se editoitiin. Ei Turkka sitä kerro.
     
Venäläistyyppinen purevalla itseironialla maustettu huumori olisi oman makuni mukaista, jos minulla huumoriin olisi varaa. Kuten sanottu, maailma tekee itseironian mahdottomaksi, tekemällä pilkkansa niin hyvin, ettei siihen jää mitään viisastelemista. Toisekseen itseironia ei innosta, kun ei siihenkään ole varaa. En tiedä onko itseironiaan venäläisilläkään enää varaa.
  
Vakavuuteeni lienee ilmaistavissa tarkimmin Irmari Rantamalan sanoin: "Puheen sorina ei häiritse enää Suomen suvun lipsujen ja loukkujen pehmeää pauketta."
    
Olen ahdistunut tämän jatketun viisaustyhjiön keskellä, jota en voi itse täyttää. Olen jonkinlainen vampyyrien juoma-astia, tai vaihdettava veripussi, josta sydänvereni virtaa kalpeiden vampyyrien suoniin kuin hyväätekevä lempeä heroiini. Verenvuototautinen ei tarvitse edes terävän hampaan näykkäisyä vuotaakseen kuiviin. Jatketun heimoriidan keskellä en näe huumorilla vaikutusvaltaa näin vaikeisiin ongelmiin. Lämpimän huumorin aika oli ja meni. Enää nauretaan vain sille, kun joku jää junan alle.
    
Mutta mustinkaan huumori ei tuota minussa hörähdystä, oivallusta, että samalla puolella tässä ollaan, me viikatemiehet. Olen saanut kokea 25 vuotta niin mieletöntä henkistä väkivaltaa, niin mielettömän elinvoiman menetyksen ja hukkaanvalumisen, että heikommalla huumorintajulla en olisi hengissä. Tätä on sanoa vakuuttavasti, jos on niin terveen ja hyvinvoivan näköinen mies, kuin minä olen. Lääkkeitäkin on dosetissa vähemmän kuin vuosiin ja mikä tärkeintä, ne on määrätty hitaammin tappaviin tauteihin kuin aikaisemmin. Mutta totta se on. Minua on kiusattu. Tai ainakin olen kokenut kiusaantuneisuutta, rajattomasti, pohjattoman paljon. Voitte uskoa, että huumorintajussani ei ole vikaa, mutta ei paraskaan huumorintaju mahdottomiin veny. Nyt ei valitettavasti jaksa pelle nauraa tai naurattaa.
      
Eräs tuttavani sanoi, että "ei tältä pallolta niin vaan mihinkään lähdetä." Se jäi kylmänä mieleen. Jos lähdettäisiin, niin uskoisin että touhukin naurattaisi makeasti. Mutta pelkään, että täältä ei tosiaan lähdetä, ei edes kuoleman kautta. Siksikään ei tee yhtään mieli nauraa. Turhan nauraminen tuntuu vähämielisten hommalta.
     
Huonoimpien, sairaimpien, johtama maailma on kamala paikka ja kamalammaksi tulee. Ajatus, että kuolemakaan ei pelasta tältä hoitajan, vastavoiman, viisauden, lääkkeen ja lääkärin puutteelta, on ennentuntemattoman hirvittävä. Jopa itsemurha viimeisenä "humoristisena" pieraisuna halpamaisten paskiaisten kasvoille menettää tehonsa. Sekin teho viedään meiltä. Eikä marttyyrien mediaoperaatiot muutenkaan enää näy missään. 
       
Jos nykymenolta katoaa viimeinenkin vastavoima, niin yhä vähemmän tässä vitsin vääntämisellä kuvittelee kasvottomia valtoja kampittavansa.
        
Jos taas valaistun tiedollisesti niin, että saan varmana tietooni pääsyn taivaan turvaan, lupaan taas ryhtyä hauskaksi omaksi itsekseni. Myönnän että tämä on pienoinen kiristysyritys. Varmasti niitä nyt, joilla jo tieto on, naurattaa tämä tomuni vakava kuivuus.  

JATKETTU HEIMORIITA

Harhaman I osan sivulta 492 alkava kohtaus Riitoja, syksyisiä harpunsäveliä... (löytyy verkkoversiosta, I osa, 2. nide, sivu 683) on suomenkielisen kirjallisuuden profeetallisin huippu. Se on kaikessa lähes lannistavan banaalissa selkeydessään suuren isänmaallisen elokuvan alkukuva. Tämän ihmeellisemmästä tai suuremmasta asiasta ei tämän maan nykypolitiikassa ole kysymys. Kaikki on sumuksi luotu ja tiedostamattomaan painettu, jotta tätä kirkasta kohtausta ei voisi kirjoittaa mielessään puhtaaksi ja tietoiseksi.
       
Vanha ruotsalainen maanviljelijä Åke opettaa poikiaan tarkkailemaan etäältä suomensukua. Katsokaa kuinka haavoittuneita ja katkeria keskenään riitaan ajautuvat suomalaiset ovat -- ja siten niin helposti ohjailtavissa.


"Puheen sorina ei häiritse enää Suomen suvun lipsujen ja loukkujen pehmeää pauketta."


Tarkkailkaa suomalaisten haavoja.  "...jokaisesta tuntuu oma uhrisavunsa katkeralta" mutta suomalainen ei tiedosta, että se on tarkoituksella tehty tuote, jota ruotsalaiset tarkkailevat.
   
Sama, kuten Rantamala osoittaa, pohjimmiltaan rasistisen vihan näyttämökoneisto pyörii silmiemme edessä nykyäänkin ällistyttävän rasvatusti. Tuijotamme sen banaalisuutta silmiä hieroen. Kansakunnan peruskivenä on rasistinen erottelu pienessä veljeserossa (tarvaalaiset/viikkiläiset), jotka kätkemässä on hillitön huuto rasismia vastaan, silloin kun ero on ilmeinen (nykypakolaiset).


"Istun tänne tarvaalaisen tytön vierelle, niin tuntuu venäläisemmältä..."
Tässä nöyryyttämällä jatketussa heimoriidassa, jossa siis ei pyritä rauhaan vaan jonkinlaiseen lopulliseen nöyryytyksen voittoon itsestä ja omasta perimmäisestä olemuksesta, on esiintyjien roolisuoritusten tarmo absurdissa suhteessa sisällön mielettömyyteen ja loogiseen mahdottomuuteen. Hengettömän teeskentelyn mestarit, ylistetyt näyttelijät, uutterasti  ja varmoina asiansa tärkeydestä, tekevät työtä yksin meitä, kenties vain yksin minua, Harhaman lukijaa, varten, luodakseen tämän psykedelian.
 
He jakavat ja erottelevat, mutta heillä ei käy mielessä sovinnollisuuden ajatus. Aikakausi muuttuu, mutta roolit säilyvät kuin tyhjät saappaan, joihin on astuttava niiden, jotka sattuvat olemaan olemassa, täysin riippumatta siitä mistä he tulevat ja minne ovat menossa. Tämä on perverssi kosmologia ja koko ihmiselämän väärinymmärtäminen, perisyntiäkin pahempi virhe ja harhanäky.
  
Tämä poliittiseksi järjestelmäksi ja maan tavaksi kristallisoituneen erehdyksen ja väärän olemistavan sivussa, asioiden näkymättömässä panoptikonissa, katson ympärilleni sadan tai satojen vuosien takaa kumpuavan painajaisen merkityksenantajana. Minulleko yksin tämä kirjoitetaan ja uurastetaan näin suureksi näyksi, kysyy Harhaman profetian nykylukija, siirtäessään ajatuksensa hetkeksi kirjan kuvauksesta nykyhetkeen, elinympäristöön ja aikakauteen toistasataa vuotta kirjoitushetken jälkeen. Täysin saman draaman merkit näkyvät ympärillä väkevinä, synkkinä. Nyt saman heimorikkomisen, katkeroittamisen, mieltenmustaamisen ja epäviisauden käytettävissä on enemmän välineita, muuttujia, sumua ja tohinaa. Niin römeä on hulluuden ja sokeuden itsevarmuus, että sen valmiuksia ties miten pitkälle jatkettuun mielettömyyteen ei kannata epäillä. Niin rajattoman sietämätöntä, oppimatonta, historiatonta ja itsetiedotonta on sen täysin vapautunut esiintyminen.
 
Sovittavaa, viisasta Heimoriita -elokuvaa ei, jo romaanin kohtauksen itsensäkin esittämistä syistä, koskaan tule. Kansallisen selviytymisen kannalta viisaus, siis välttämättömän käsittäminen, edellyttäisi hajoita ja hallitse -doktriinin selkeää näkemistä varsinkin henkisellä ja kulttuurisella tasolla. Vihamielisestä kolonialismista tulisi uskottavasti vapautua vähintään henkisellä tasolla. Nerous edellyttää omaehtoisuutta ja itsetietoisuutta. Se ei ole jotakin, mikä muistetaan hyvänä palvelijana, mutta joka ei itse muista itseään. Vahva kansallinen kulttuuri ei synny siitä että alistuminen, orjuus ja mielenhallinnallinen agenda annetaan ehdoksi samalla kun vaaditaan tai odotetaan nerokkuuden ilmenemismuotoja. Yksilöt, lahjakkaimmatkin, ovat vain jumaluuden pisaroita. Toiset ovat väkevämpiä kuin toiset. Mutta valhe pilaa minkä hyvänsä pisaran ja tekee karmaisevalla tavalla selväksi ihmisen osan armonkerjäläisenä.
  
Koska "nero" on yhtä kuin "muistaa itsensä", sille ei ole käyttöä kolonialismissa. Kolonialismin varmin tunnusmerkki on: työtön "nerous". Fyysisen näyttämön ilmiasut, satunnaismielien diskurssin automatisoimat tai operatiivisesti ohjatut tunnusteot eivät kieli heimosielun tilasta. Ohjattu kirjallisuus ei täytä tehtäväänsä itsenäisyyden tietoisuutena, mikä on nimenomaan olemiskamppailun indikaatiota. Jumaluuden pisaran kannalta keskeisintä on sen oleminen itsemuistannassa. Mutta väärä tieto voi pilata pisaran olemisen ilmiasussaan. Ilmiasu vieraantuu. Heimosielu vieraantuu itsestään, kun sen ilmiasu käy sille huonosti sopivaksi puvuksi.
  
Jos oleminen itsessään tehdään päämerkitykseksi, ajaudutaan heideggerilaiseen harhaoppiin (vrt. Gurdjieffin oikea oppi olemisesta; varo Ouspenskyn harhaoppia!!). Labyrintin opetus on juuri se, että oleminen ei ole erillinen tiedosta. Jos tiedon pohjassa on murtuma, oleminen mätänee hitaasti mutta varmasti. Tämä on historiaharhan ja alamaisen historiakirjoituksen ansa: alamainen väistää totuuden kohtaamisen äkillisen tuskan, mutta mätänee hitaasti. Tällaisten katastrofien luomisessa on kuitenkin monta arvaamatonta ongelmaa, kuten Islam uskontona osoittaa. Lopulta tiedollista murtumaa ei pystytä enää itse korjaamaan, koska kunniakäsitys estää sen. Sama alamaisen kunnian tuottama torjunta ja siitä seuraava itsekorjautuvuuden ja itsekriittisyyden ongelma esiintyy islamilaisessa maailmassa ja suomen historiallisessa tietoisuudessa.
   
On siis tiedon-painottamisen harha ja olemisen-painottamisen harha. Nämä harhat ilmenevät aikakausissa bipolaarisina vaihteluina globaalisti. Ajassa kiinni oleva on liiaksi kiinni tässä vaihtelussa ja irti metafyysisestä, onnistuakseen saavuttamaan tiedollisen ja olemistavallisen tasapainon, ja pystyäkseen todella osoittamaan mitään. Aikaa seuraava on kepeydessään irti noosfäärisestä totuudesta ja psyykkisestä kokonaisresonanssista, joka on todellinen veistograniitti. Ajallinen on viehättävää mainostoimistojen generoimaa sopimusvalhetta, joka askartelee paperimassalla ja kipsillä, metafyysisen graniitin sijaan. Kaiken tuon askartelujen arvolatautunutta kokemista ohjaa pelevinläinen anaalinen ja oraalinen Wow-faktori. Ja kaikki myös tyhjenee siihen.
  


Metafysiikkaa ei kannata puhua nokkavasti saksalaiselle, englantilaiselle tai ruotsalaiselle, mutta kannattaa myös analysoida se valtarakenne, joka tämän psykologisen torjuntatyypin aiheuttaa kyseisen kansallisuuden "hasnamussialaisissa" edustajissa. Sen jälkeen kun on täydellisesti profiloinut näiden yhteiskuntaolentojen psyyken kristallisoitumat kannattaa matkustaa Pietariin tai Moskovaan ja puhua sielunsa puhtaaksi. On ensisijaista tiedostaa kosmisten lakien perustavuus.
        
Kirjallisuuden rakenteessa, jossa korostuu talouspuhe, toteutuu jokin kolonialismin kaava. Tämä on indikaatio. Kartesiolainen demoni normalisoi rationaalisella päättelyllä metafyysisen mielettömyyden. Harhaman kaltaisen teoksen nykyinen alistettu elokuvateollisuus voisi korkeintaan suurieleisesti torpedoida. Mutta sentään jokaiseen katkeroittamisen, riidankärjistämisen ja oman mielen mustaamisen oljenkorteen ei kannattaisi tarttua.


"Äkkiä vingahtaa viulunkieli valittaen poikki, suuttuneen soittajan voimakkaasta vedosta, ja soittaja tähtää viuluniskun loukkaajansa päähän. Viulu sattuu pöydänkulmaan ja särkyy säpäleiksi. Miehet hyppäävät ylös ja puristavat äänettöminä nyrkkinsä valmiiksi. Kaikki ovat vaiti ja "valmiit". Ainoastaan Åke Lundin pojat istuvat tyyninä."

VIIMEINEN TUOMIO

"On tosi paskamaista olla parhaat päivänsä nähnyt jumala." Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat 2016

Ultrasolipsistisen ajattelutavan mukaan yksilötietoisuudella on kyky koodata omat aivot ja oma tietoisuus korkeamman energian tasolle (pilveen). Saattaa olla mahdollista kopioida koko hahmotettu todellisuus pilveen. Tällainen "yksilöllinen tietoisuus" katselee "maailmaa" paitsi objektiivisesti, myös aina oman kopionsa valossa. Kopio ja todellisuus ikään kuin interferoivat keskenään. Toisinaan objektiivisuus voi taustalta kadota. Todellisuuskopiosta voi tulla "objektiivinen" kollektiivisesti jne.

Psykoottisen tuntuinen ajatelma.

NASA:n tutkija Tom Campbell esittelee tämänsuuntaisia ajatuksia. Hahmotustapa ei välttämättä ole pöhkömpi selittämää joitain kokemuksia, joita itsellänikin on kuluneen puolen vuoden ajalta. Yksi esimerkki on yksilöllisesti koetut tuoksuaistimukset, joita muut eivät koe.
   
Campbellin yksilötietoisuudet ovat kuin maailman kolmiulotteisten pintojen päälle heijastettu videoprojektorikuva. Pilvi renderöi universumin persoonalliseksi.

"- Oletko kuullut ilmausta "Viimeinen tuomio"?
- Olen.
- Tosiasiassa siinä ei ole mitään pelkäämistä. Paitsi että se on alkanut jo kauan sitten ja että kaikki mitä meille tapahtuu on vain tutkintaprosessin vaiheita. Mietipä nyt: ei kai Jumalalle ole isokaan homma luoda tämä maailma kaikkine ikuisuuksineen ja äärettömyyksineen tyhjästä muutaman sekunnin ajaksi vain siksi että hän saisi koetella yhtä ainoaa edessään seisovaa sielua? "

Pelevin 


"Jos sotilaspataljoona ylittää sillan yhtä jalkaa astuen, silta voi sortua. Sellaista on sattunutkin, ja siksi marssikolonalle annetaan siltaa ylittäessä käsky astua eri tahtiin. Ja kun niin paljon ihmisiä tuijottaa tuota lootaa ja näkee siinä saman asian, tajuatko millaisen resonanssin se synnyttää noosfäärissä?"
"Koko television magia piilee psykoresonanssissa, siinä, että sitä katsoo samaan aikaa paljon väkeä."
Pelevin

21.3.2017

Beat Furrerin pianokappale Phantasma (2002) toimii puoliväliin, jonka jälkeen menetän intensiteetin ja mielenkiinnon kuuntelemiseen. Liian pitkä, liiaksi abstraktin musiikillisen ideanvarainen, liian vähän soivien elementtiensä osalta perusteltu kesto, jota muodon ulotteisuusaste ei vastaavasti perustele riittävästi. Furrer on idealisti, joka hyötyisi materialistisen filosofian sisäistämisestä ja varsinkin näiden kahden filosofisen suunnan synteesistä kybernetiikassa. 
    
Jotkut romaanikirjailijatkin olisivat klassikkoja novellisteina, jos se heille kelpaisi. Romaanikirjailijoina heidän miehekkäässä epäonnistumisessaan, muodossa jonka monimuotoisuus tai -ulotteisuus ei riitä laajuuden täyttymiseen, on jotakin hieman huvittavaa.
  
Ivo Malecin Reflets (1961) on hieno pikkukappale. Malecilla on äänenlaadultaan yllättävän raikasta varhaista akusmaattista soundia. Konkreettisissa kappaleissa kuten kuten Triola 3: Nuda stereoäänikuva on varsin kehittynyt. 
Kaikki on hyvää, kunhan absoluuttinen kesto ja suhteellinen voimakkuus sekä paikka ovat oikeat.

KAMMIOKAIKU

Deduktio tyhjiössä ei taida sallia hyppyjä ja epäjatkuvuuksia, joita puhdas kokemus on tiheänään. Tietoisuuden ulottuvuuksien välisiä siirtymiä, valon ja depression pilviä, jotka leijuvat maa-alueiden päällä, ja jotka voi kokemuksellisesti havaita, kuten Pelevin sanoo. En voi lähteä liikkeelle varmalta perustalta. Huomaan tekevänä jotakin tietoisesti "väärin", vastavirtaan. Usein se osoittautuu epäonnistuneeksi olemiseksi, pitkälliseksi "epäaitouden" kartoitusprojektiksi. Siitä on masentava palata ilman tuloksia nöyränä "aitouteen" sen hahmon vain hieman selvemmin käsittäen. Näitä labyrintteja on kaikkialla missä ilmenee väsymystä ja epätarkkuutta. Kaikki mikä ei ole täydellistä tarkkuutta on sokeutta. Tietysti jatkuvista epäonnistumisen kokemuksista jumalana seuraa yhä suurempi tarve löytää se "aitous", joka tietenkin on toisaalta jotain aivan luonnollista ja toisaalta filosofisesti hahmotettuna jotain äärimmäisen järjellekäsittämätöntä: muistaa itsensä yliluonnollisena olentona. Siinä on ehdoton olemassaolevien rajojen hyväksyminen ja uudenlaisen ekstaasin mahdollisuus samassa paketissa. Toisaalta ahdistava dogma toisaalta täysi vapaus.
vaalea kaulus, sepel
valtimossa lentää kyyhky

20.3.2017

SKITSOMANIPULAATIO

Pelevin määrittelee skitsomanipulaation kiinnostavasti (Generation P, suom sivut 258-260).

Skitsomanipulaatio tapahtui perinteisesti television avulla, ja sen keskeinen kohderyhmä on Venäjän uusi keskiluokka. Manipuloijan kannalta haaste tai ongelma on siinä, että keskiluokan jäsenien keskuudessa on vallalla tendenssi kieltäytyä television katselusta. Postfreudilaisen teorian mukaan informaatioyhteiskunnassa ei pyritä sublimoimaan seksuaalisuutta vaan sitä energiaa, joka kuluu päivittäiseen television tuijottamiseen, raivokohtauksiin, turhautumiseen ja sen sellaiseen.
 
Sublimointiin pyrkivän tendenssin poistamiseksi käytetään MI-5 ohjelmassa kehitettyä kolmannen maailman maiden kansallismielisen sivistyneistön neutraloimismetodia Venäjän olosuhteisiin soveltaen.

Skitsosuggestion tehtävä toteutuu kun neutraloitava henkilö saadaan sidottua ruudun ääreen riittävän pitkäksi ajanjaksoksi. Ruudun ei tarvitse olla televisio, tietokonenäyttö riittää. Tavoitteen saavuttamiseksi käytetään hyväksi kansallismielisen sivistyneistön pääominaisuutta, seksuaalista tyydyttymättömyyttä. Television aikakaudella suurinta suosiota kansallismielisen sivistyneistön keskuudessa nauttivat eroottiset yönäytännöt. Internetin aikakaudella kaikki epäolennainen voidaan karsia pois tästä kuviosta: tarvitaan vain porno. Porno on kansallismielisen sivistyneistön asian ytimeen pyrkivän maun mukaisesti tislattua viihdettä.
   
Kansainvälinen pornoteollisuus tuottaa Internetin ilmaista pornotarjontaa. Se on olemassa VAIN kansallismielisten sivistyneistöjen takia. Sama peruskaava toimii kaikkiin kolmannen maailman kansallismielisten sivistyneistöjen neutralointeihin, varsinkin arabimaihin. Yhteiskunnan patriarkaalisen luonteen takia miehisen väestönosan rooli yhteiskunnallisessa mielipiteenmuotoutumisessa on määräävä.

Kun sivistynyt keskiluokka alistuu, yhteiskunta alistuu. 
   
Mielenhallintaoperaatio pyrkii luomaan kohderyhmän tajuntaan suoran assosiaatioketjun mediakoneen ja naisen sukuelimen välillä (kuten television aikakaudella televisio = naisen sukuelin, niin myös internetin aikaudella tietokone = naisen sukuelin). Vain tämän assosiaatioketjun automatisoituminen kaikkiin mieliin takaa skitsomatipulaation ja hypernormalisaation optimaalisen tason yhteiskunnassa.
  
Sivistynyt keskiluokkaa saattaa aavistaa itseensä kohdistetun operaation tarkoituksen ja ryhtyä vastaiskuun. Se purkaa itsestään tehdyn analyysin, havaitsee tietoisuuteensa istutetun virusmaisen assosiaatioketjun monitorin ja naisen sukuelimen välillä. Tästä havainnosta se syntetisoi vastahyökkäyksen. Se assosioi naisen sukuelimen takaisin naisen sukuelimeksi ja poistuu tanssiklubeille. Tätä pakotietä rajoittaa työtaakan lisääminen sellaiseksi, että optimoitaessa käytettävissä olevaa aikaa, sitä riittää vain internetille.
    
Toisaalta todellisuus antama korvapuusti suoraan hienoimman tietoisuudenhallintaoperaation käsikirjoittaman virtuaalisuuden kasvoille on mahdollista korkeintaan Venäjällä, missä joillain ihmisillä vielä on vapaata aikaa. Islamilaisilla ja muilla vieläkin taantuneemmilla patriarkaalisilla yhteiskunnilla ei ole mahdollisuutta tällaisiin vastaiskuihin uskonnollisista syistä: he ovat uskontonsa takia 100% internetpornon orjia. Porno pitää heidät tiukemmassa otteessa kuin yksikään sultaani ikinä. Länsimaissa seksuaalisen tyydyttymättömyyden ongelma taas on rauennut toista kautta, halujen ja käytettävissä olevan ajan täydelliseen ehtymiseen.

"Hän päätteli heidän joutuneen johonkin psyykkiseen depressioaaltoon, joita oli leijaillut Moskovan ja sen ympäristön yllä kriisin alusta alkaen. Näiden aaltojen luonnetta ei osattu selittää, mutta niiden olemassaoloa Tatarski ei ollut koskaan epäillyt ja loukkaantuikin hieman kun Morkovin purskahti nauruun hänen mainitsessaan asiasta." Pelevin
Mindcontrol on tieteellistä kyynisyyttä. Sitä vastaan ei voi taistella tai siltä suojautua symmetrisesti tai lineaarisesti tulematta itse tieteellisen kyyniseksi. Ainoat tiet ihmisyyden säilyttämiseen ovat kamppailun epälineaarisuus ja epäsymmetria.
Nyt kukaan ei voi sanoa, että minä olisin yksi niitä, jotka tahallisesti ja tietoisesti kätkevät ja piilottavat tätä navigointiopasta suomalaiseen arkeen.


Taiteen tulisi olla itsemuistannan väline. Maailman tilan muistaminen on osa-ongelma.

19.3.2017

KUNINGAS OIDIPUS JA PLANEETTA

Sanotaan tämä nyt kerrankin raivoamatta ja "lyömättä takaisin", kun epätoivolla itkuista puolien pitämistä pidetään raivotautisena koirana. Kun joku yksi uikuttaa blogissa vaihtoehtonäkökulmaa samalla kun toiset vetää valtamediassa koko kentän leveydeltä vuodesta ja pävästä toiseen, se yksi on raivotautinen koira. Eikö olekin söpö nimitys.
   
Suomalaisessa valtakulttuurissa on menossa jatkuvasti krooninen "kansalaissota". Touhun sisältö on jotain ihme Risto Rytin rakkaustarinaa. Aina kaikessa on joku tämän tason viesti. Ei mitään voimia kokoavaa, vapauttavaa ja yleisihimillisesti arvokkasta, vaan halpamaisia ja häviäjää häpäiseviä harmittomaan muotoon koodattuja sotilaslauluja ja sotilashuumoria, symbolista lyödyn lyömistä, kroonisesti, neuroottisesti, kaikin mahdollisin voimin suomenruotsalaisen eliitin aatelishyveitä nuorisokulttuurin tiedostamattomien kuvien tasolle siirrettynä, sata vuotta itse käsittelemättömien sysäävien tapahtumien jälkeen. Näin tämä maa uudistuu ja rakentaa.
   
Tämän päälle huudetaan ja vyörytetään mahdollisimman yksisilmäistä maahanmuuttopolitiikkaa, jossa inttämisen ainoa tarkoitus on ärsyttäminen ja pahimpien oikeistovoimien kannatuksen katalysointi. 
   
Tämä kaikki on melko lannistavaa signaalia ympäristöön, jossa ihmisten pitäisi voida rakentaa yhteistä elämänsä emotionaalisesti moniarvoisina ja terveinä. Kuinka paljon menee energiaa koko tältä touhulta silmien ja korvien sulkemiseen.  
 
Nalle Österman summaa tämän överiksi menneen meiningin omalla tavallaan. 

"Mitä jää jäljelle ostettavaksi, kun kaikki muu on tapettu?
Sinne meni musiikkilehdet, sinne meni levykaupat, sinne meni moniäänisyys, sinne meni sivistys, sinne meni erilaisuus, sinne meni rohkeus, sinne meni näkemys, sinne meni seikkailunhalu, sinne meni riskinotto, sinne meni leikkisyys, sinne meni intohimo, sinne meni rakkaus, sinne meni viattomuus, sinne meni vilpittömyys. "
  
Tiedän, että tämä ei kuulosta lähimainkaan yhtä seksikkäältä kuin uhanalaisten eläimien ja luonnon suojeleminen, mutta voisiko joku lähipiiriin kuuluva kertoa näille toimijoille ja varsinkin heidän uusille sukupolvilleen, että löydyn lyömisessä ei ole mitään yleisinhimillisesti suurta ja arvokasta. Ei se ole mitään taistelua, kamppailua elämänvoimien puolesta, vaan itseasiassa verenimemistä, vaikkei sitä itse hahmottaisikaan tekevänsä. Lukekaa Peleviniä! Ihmissielu ei tule pelastamaan tätä palloa, jos ei se onnistu pelastamaan ensin itseään. Minun mielestä sitä kannattaisi edes yrittää.


Samuli Mikkonen näyttää miltä kuulostaa harmoniselta ajattelultaan jäsentynyt pianoimprovisaatio.

18.3.2017

Käsittääkseni niin sanottu realistinen kirjallisuus, joka on annettu saavutettavakseni, ei kuvaa tätä maailmaa, vaan jotakin maailmaa, joka on hieman toisenlainen kuin tämä. Jostain syntyy tarve uskotella, että nämä kaksi maailmaa ovat yksi ja sama. Toisinsanoen, tällä maailmalla olisi johdonmukainen kuvautuvuus siihen ulottuvuuteen, jota kutsutaan realiseksi esitykseksi, jolloin uskottelun tarvetta itsessään kutsutaan sanalla "realismi".
   
Ultrasolipsistisen simulaation ajatus käy lakkaamatta mielessä, kun vertailee sitä aineistoa, jota todella kokee, näkee ja tuntee siihen aineistoon, jonka voisi uskoa tulevan ymmärretyksi edes muutamien ihmisten taholta otsakkeen realismi alla, niin sanotussa jaollisessa tai objektiivisessa universumissa. Juju on siinä, että yhteisyys ja jaollisuus on todellisuuden fiktiivinen elementti. Fiktiolla ei tarvitse olla paljon tekemistä yksilöllisen kokemuksen kanssa, kunhan se viihdyttää ja sen sopimusluonne käsitetään samalla tavalla. Fiktiokirjailijalle mahdollinen suursuosio, perustuu siihen, että häntä ei askarruta todellisuus syvemmin, vaan se, miten luoda paikka jaetulle olemiselle.

Toista taas on elämä, jossa huomion kohteena on juuri itse todellisuus täydessä HD-tarkkapiirtoisuudessaan. Siitä ei voi edes haaveilla kirjoittavansa mitään yleisesti ymmärrettävää. Se on sanojen Baabel... kaikki sanat murenevat kuin kuivat keksit. Sellaisesta kiinnostunut ihminen ei helposti voi käsittää mitä järkeä on realismiin pyrkivässä kirjallisuudessa, eli täysin sepitteellisen taukohuoneen tai tupakkahuoneen luomisessa, juuri tuon olennaisen ja innostavan ja rajattomasti moniulotteisemman kokemuksen ulkopuolelle. Hän voi korkeintaan pyrkiä tavoittamaan kokemuksensa dynamiikkaa sen kaltaisella runoudella, joka tuskin tavoittaa kunnolla edes yhtä lukijaa. Sillä lukijan voi lopulta tavoittaa vain itse viitattu kokemus, ei runous itsessään.

Huolenpito jaetun olemisen paikasta ja ajanhetkestä ei silti ole mitenkään vähäteltävä toimenkuva. Tämä, tämänpuolinen maailman, lopultakin, rakentuu sille kokonaan. 
    
Taitaa olla niin, että meillä on vain tämä syvyyden loputon, tutkimaton, teräväpiirtoisen 11 ulotteisen HD-maailman nimetön kauhu-ekstaasi, tai sitten piksellöitynyt mössöinen pinnallinen sopimus Pacman-realismista, ensimmäisen sukupolven tietokonegrafiikkaa muistuttava rauhoittava nukketalo-todellisuus, jossa on yksinkertaisia objektiivisesti havaittavia piksellilaatikoita, joita voimme osoittaa sormella kaikkien ymmärtämällä tavalla ja ottaa niitä varsin selkeiden lauseiden muodostamisen kohteiksi, siis puheenaiheiksi.

Tuossa luomassamme ja uskomassamme fiktiomaailmassa istumme rannalla ja huomaamme vähitellen muuttuneeme akuankoiksi. Kaikki samanlaisiksi akuankoiksi. Että puhe voisi olla selkeää, täytyy todellisuus yksinkertaistaa äärimmilleen fiktion keinoin, jolloin muutumme itsekin piirroshahmoiksi. Mutta kun jokin hahmoltaan jumalallinen astuu ulos ankasta ja jättää tyhjän kuoren lillumaan ranta-aallokkoon, itse todellisuudesta johon se sukeltaa ei ole enää yksikään lause muodostettavissa. 

"Tästä maailmasta ei kukaan käsitä kunnolla yhtään mitään." Pelevin
"jos alkoi epäillä yleisen järjestyksen takaisen voiman olemassaoloa, piti pistää itseään jollain terävällä esineellä." Pelevin
Oi niitä aikoja kun elämä näytti yksinkertaiselta ja minä soveliaalta sitä kuvaamaan. Siemailin valkoisessa pellavapuvussa Cafe Engelissä kahvia ja luin Gunnar Björlingiä, joutumatta oksentamaan. Kyllä osasi olla elämä yksinkertaista.

17.3.2017

Katja Kettu kirjoittaa:

"Tiedän kaksi asiaa: Valtauskonnot tuottavat ihmiskunnalle kärsimystä. Toisekseen, usko jumaluuteen on seikka, joka on äärimmäisellä tavalla henkilökohtainen. Uskonnot ovat valtajärjestelmiä, joilla massoja hallitaan." 

Tästä olen täysin samaa mieltä. Mystikkona en voi hyväksyä uskonnollisia välikäsiä.
 
Kirjoituksessa on se ongelma, että siinä uskomisen sinänsä katsotaan vaikuttavan sielunpelastumiseen. Käsitän asian niin, että taivas on yhtä kuin kuolemattoman sielun pelastuminen fyysisen kuoleman jälkeisessä tilassa johonkin sellaiseen tilaan, jossa tavallaan tietoisuus säilyy mutta oleminen ei ole piinallista. Ainakaan G. I. Gurdjieffin mukaan pelkkä uskominen ei johda yhtään mihinkään, vaan tehtävän tietoisen työn määrä on merkittävä, mikäli tuloksia haluaa saavuttaa. Kukaan toinen ihminen ei voi luvata tai tyrkyttää kenellekään yhtään mitään. 
  
Erittäin monet kuolemanrajakokemukset ja psykedeeleillä tehdyt kokeilut puhuvat tällaisten, rinnakkaiseen universumiin siirtyvien tietoisuuden olomuotojen puolesta, mutta ne eivät tietenkään vielä tarkoita sitä, että johtopäätöksiä kenties aistiharhojen vallassa hahmotetuista mielikuvista ja kokemuksista todella voisi tehdä.
 
Neuvostoliitossa ateismi oli tekninen menetelmä, jolla porvariston uskonnolliselta manipulaatiolta suljettiin korvat. Sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa uskoiko itse vai ei, vain sen kanssa että kaksinaismoralisteja ei tarvitse kuunnella, eikä heidän kanssaan antauduta diskurssiin.
   
Täytyy huomauttaa, että nykyihmiselle ateismi ei aja samaa virkaa, koska nykyihminen vain edistää lopullista kasautumista eikä tee vallankumousta lopullisen kasautumisen purkamiseksi, kuuri niin kuin Marx kapitalismin lopullisen vaiheen osalta kirjoitti tapahtuvaksi. Nykyihmiselle ateismi on vapauttamassa äärimmäiseen toisten hyväksikäyttöön ilman pelkoa sielulle koituvasta rangaistuksesta, joka olisi paitsi hyvin yllättävä myös tuntuva fyysisen kehon kuoleman jälkeen.
     
Minulla ei ole aavistuksia kummempaa käsitystä siitä mitä ihmisen tietoisuudelle kuoleman jälkeen tapahtuu, joten en ole ketään asialla pelottelemassa. Luultavasti kenellekään toiselle ei käy hassummin, mutta itsestäni sen sijaan olen äärimmäisen huolestunut.
sinä jota katrastrofit rakastavat
ja sinä joka et voi muuta kuin elää
Pelevin pistää yhdessä aukemassa (Generation P, suomennos 1. painos) sivuilla 174-175 selväksi sen mikä Venäjän status on maailmanpoliittisesti ollut kuluneet 20 vuotta. Ei siinä sen enempää sanoja tarvita. Lukekaa itse koko kirja, en viitsi kirjoittaa pitkää lainausta tähän. Enkä muuten suosittele kenellekään astumista jalalla Venäjälle nyt ennen kuin jokainen Pelevinin koskaan kirjoittama rivi on ulkoluettu (uusia edes englanniksi kääntämättömiä romaaneja on aika laaja sarja). Ainakin jos haluaa älyllisesti merkityksellistää sen mitä silmät ja aistit ilmoittavat.
 
Samalla mieleeni juolahtaa sinänsä selvä ajatus, joka ei aikaisemmin ole kolkutellut aivonystyröitäni. Onko Venäjän talouspakotteet, joita Trump näyttää halukkaalta jatkamaan, Putinin tilaus? Putin on varmaankin Pelevininsä lukenut ja tietää, että pakotteet ovat ainoa vipu saada maan oma tuotanto käyntiin ja armeijalle 100% mandaatti hakata oligarkit. Talouspakotteet osoittavat, että oligarkit ovat paskahousuja, jotka eivät kovan paikan tullen pysty mihinkään muuhun kuin lähimmäistensä kiusaamiseen. Heidän "bisneksensä" on pelkkää paskaa. Kenraalit sen sijaan pitävät ulkomaiset paskahousut kurissa, insinöörit rakentavat tehtaita ja lääkärit auttavat ihmisiä. He ovat tässä tilanteessa aika paljon kovempiä "jätkiä" kuin kovinkaan oligarkki. Talouspakotteethan tietysti -- tämä on selvä jokaiselle joka tuntee venälisen psyyken -- vahvistaa johtajan, eli Putinin, aseman äärimmilleen. 

Toisaalta samassa Pelevinin romaanissa kuvataan johtavien poliitikkojen tietokonemallintaminen. Onko Putin 3D maalli vai todellinen. 

PIENYHTEISÖN ETIIKKA

Eilen viittaamani Harhaman I osan kohtaus Riitoja, syksyisiä harpunsäveliä... (löytyy tästä verkkoversiosta, I osa, 2. nide, sivu 683) esittää tämän maan vallanpidollisen alkukuvan. Sata vuotta myöhemmin tässä kuvassa "tulonsiirrot kouralliselle miljoonakertaisesti on hajoittanut yhteiselon".

ME, eli suomalainen kansalaisyhteiskunta, tulee koko ajan, kaikesta lisääntyvästä operatiivisesti harhaanjohdetusta ja itsetiedottomasta tohinasta huolimatta, sisäisesti heikommaksi. Prosessista on välittömänä seurauksena se, että alunperin suomenruotsalaisen yhteisön jäsenet ja varsinkin sen eliitin jäsenet yhä paljon vähemmän voivat ottaa etäisyyttä noihin "arvokkaisiin kulttuuriarvoihin" jota aateliskunniaisin sadismi heidän "mafiperheeltään" edellyttää.
   
Pienyhteisöiksi pirstottu yhteiskunta on yhä helpompi edelleen hajoittaa ja hallita. Pienyhteisöjen epäsuvereeniset ameebamaiset monipäiset yksiköt ovat kokoajan palvelemassa ja tekemässä ilmaiseksi töitä niillä matalamielisimmille HERRAvoimille siinä "ainoassa oikeassa pienyhteisössä", jolla lopulta on kaikki raha, ja joka siksi koordinoi kaikkia muita pienyhteisöjä "suuresta Jumalaa korkeammasta armostaan". Varsinkin se koordinoi sitä voluumiltaan suurinta ongelmaryhmää: suomensuomalaisia alaviistoon (toisin sanoen herrojen asenteen imitoinneita) suomensuomalaisia narsisteja. Toki ongelman synnyttäjät ovat OIKEAT herrat (jotka eivät välttämättä ole haavoittuvuusprofiililtaan "narsisteja"), ja ongelman synnyttäminen jo Harhamassa täydellisesti kuvattu.
  
Mikä meteli ja koko kansakunnan liikekannallepano siitä syntyikään kun huomautin että HBL:n hullua Venäjäkiimaa käytetään meillä näiden ruotujen ojentamiseen. Tajusin tietysti tämän jo vuonna 1998, kun Venäjällä ensikertaa käydessäni, en löytänyt sieltä ihan sellaista mitä lehdet kirjoittivat, mutta jotakin aivan muuta. 
  
Edelläkuvaamani laaja yhteiskunnallinen prosessi on suoraa vallansiirtoa suomenruotsalaisilta kapinallisilta ja edistyksellisilta voimilta (joiden olemassaoloa ei sovi unohtaa) kaikista taantumuksellisimmille voimille. Substanssieliitti ja statuseliitti kamppailevat myös suomenruotsalaisuuden sisällä. Yhteiskunnan pirstoutuminen pienyhteisöihin lisää statuseliitin valtaa. Ankkalampeen ei voi ottaa etäisyyttä, koska ei ole enää mitään pakopaikkaa (yhteiskuntaa) jonka suuntaan etäisyyttä voisi ottaa. Mustia lampaita kivitetään yhä kovemmin.
 
Suomalaisille pienyhteisöille on indoktrinoitu suomenruotsalaisen statuseliitin etiikkaa ja moraali. Vallanpitäjän vaikeuksia niin hyvin ymmärtävien pennittömien pienyhteisöjen etiikassa "hajoita ja hallitse" -periaate on omatoimisesti ja usein vapaaehtoistyönä viety uusiin mimeettisiin mindcontrol-sfääreihin. Uudenlaista aiempaa oudompaa psykologiaa kristallisoituu pienyhteisöetiikoista ja tavoista hajoittaa ja hallita näitä feodaaliläänityksiä. Ihmisen evoluution kompastuskivi on "hajoita ja hallitse"-periaate, jota psyyken nykyinen kristallisoitunut muoto ei riitä ylittämään. Pienyhteisöjen etiikassa likainen työ, itse itsen näivettäminen, on jo kokonaan ulkoistettu suomalaisille itselleen, keskitysleirejä muistuttavaksi teolliseksi toiminnaksi. Varsinaisen pienyhteisön (joka kontrolloi kaikkea rahaa) ei tarvitse enää ollenkaan liata käsiään tai edes näkyä todellisuudesta hahmotetussa kuvassa, jossa sen kalpeat varjot häärivät vapaaehtoisesti.
 
Juuri tämä todellisen vallanpitäjän näkymättömyys todellisuudesta hahmotetussa kuvassa ja varsinkin historiassa on alamaisen historiankirjoitus. Siinä kirjoituksessa suuria rooleja näyttelevät henkilöt ja tilanteet, jotka tosiasiassa ovat ulkopuolelta käsikirjoitettuja. Todellinen kuva on erilainen kuin alamaisen itse itselleen järkeilemä historia. Mutta kirjoitus tyydyttää alamaista, koska sen valossa näyttää, että hänellä itsellään on ollut historian kulussa, jos kohta täysin tuhoisien kohtaloiden muodostumisessa, ainakin suuri jos ei ehkä sankarillinen rooli. Narsismi on siksi erittäin tervetullut haavoittuvuusmuoto mindcontroltekniikoita toteuttaville. Narsisti tekee kaikkea tällaista "hyödyllistä" ihan oma-aloitteisesti.
  
Valefeministit pakottavat meidät kokemaan syyllisyyttä aivan kaikesta siitä mitä tuo ainoa ja oikea, todellinen kaikki rahat kokoava pienyhteisö on maailmanhistoriassa saanut aikaan äärettömyyteen yltävän halpamaisuutensa keinovalikoimilla. Meidän ei kuitenkaan tarvitse kokea syyllisyyttä siitä. Me tungemme vahaa korviin siltä seireenien laululta. Me olemme taistelleet. Syyllisyyttä täytyy kokea siitä, että taistelun, eli sen ihan-oikean-sivistyksen tulos on näin käsittämättömän heikko, toisaalta juuri niin kuin Marx opettaa.
      
Niin, pakolaistilanteen kansainvälinen ja kansallinen junailu on hyvin pieni osa tätä isoa missiota. Mitään osa-ratkaisuja ei ole. Eikä keskustelukaan asiasta enää auta kun näin halpamaiset välineet on jo otettu käyttöön. 
Pelevinin (Generation P:ssä) analysoimat anaalinen ja oraalinen wow-faktori ja torjuntatyyppi saattavat olla tärkeämpiä hahmotuksia kuin äkkiä näyttää. Pelevin analysoi näillä Fraud-johdannaisilla venäläisten uusrikkaiden tuottamia mielenhallintakeinoja. Mutta jos mietin vaikka länsimaista rap-musiikkia, muotimaailmaa tai ihan nykytaidetta, löydä Pelevinin analyysistä selkeyttävää voimaa omille välittömille tunnereaktioilleni.
 
Saattaa olla, että se mitä itse tarkoitan taiteen psyykkisellä tai henkisellä sisällöllä, joka on kaapannut tai korvannut lyriikan paikan, on analysoitavissa paljon täsmällisemmin Pelevinin termein. En osaa nyt sanoa. Jatkan tutkimuksia.

16.3.2017

Pelevin tiesi jo vuona 1998 että miljardööri erottautuu miljonääristä vain sillä ettei käy kahteen viikkoon suihkussa ja ajaa huonolla autolla.

Elä erehdy luulemaan maailmaksi sitä mikä rajoittuu näkökenttääsi. Sitä ei näe vaikka kuinka silmät avautuisivat.
 
On yksi todellinen pienyhteisö. Se jolla lopulta on kaikki raha.
 
Pennittömien pienyhteisöjen mätä etiikka palvelee vain tätä yhtä, jolle mätä todella tuottaa hedelmää.
   
Korkein mitä voidaan odottaa on, että jostakin loputtoman kaukaa tipahtaa murunen. Sitä ennen on ilveiltävä niin kuin oletettavasti odotetaan. Niin kuin odottavat ne, jotka kulkevat vauvan vaipoissa ja pissaavat luksuskeittiön lattialle.

Niin, mitähän he oikeastaan odottavat? Voiko sen tietää? Kannattaako sitä ryhtyä arvailemaan?

Maailma on pitkät portaat, pitkien käytävien päästä mutkan takaa paljastuva banaliteetti.

Jos löytyisi opettaja ja luottamus, voisi tietää kaiken heti.

Jos olisi kyky tehdä johtopäätöksiä, voisi nähdä kaiken selvästi ennalta.
 
Puna-armeija ei ole pienyhteisö.

Sukupuuttoon tappaminen, tapa tehdä organisaatiomuutos ravintoketjun päässä.
Naisella oli Windows käyttöjärjestelmää muistuttava neuvostoliittolainen psyykkinen rakenne, joka oli aikoja sitten tullut täyteen hyvin kirjoitettuja viruksia, joita hän edelleen kopioi kaikkiin mieliin, joihin hänellä oli pääsy.
 
Virus on paholaisen kirjoittama runo. Paholainen on emergentti henkinen voimavaikutus, joka huolehtii Murhphyn lain voimassaolosta: jos jokin voi mennä pieleen, se menee, ts. jos oikean ajurin voi vaihtaa väärään, se vaihdetaan. Yhä uudelleen kätketty ja taas yhä uudelleen paljastettu, yhä täsmällisemmin paikannettu haavoittuvuus kammottaa, koska sitä etsii niin pikkumaisen tarkka ja kaikkinäkevä silmä. Siksi paholainen koetaan kammottavana.
kikyttää, kikyttää
kykykyykky, kipukiikku

14.3.2017

Kuuntelin pari Francis Dhomontin teosta, Espace/Escape (1989) ja À Propos de K (2006). Kummatkin erinomaisia akusmaattisia teoksia. Dhomont on elektroakustisen musiikin klassikko, jolla on monenlaista tuotantoa. En voi sanoa pitäväni kaikesta (esimerkiksi Frankenstein Symphony 1997). Mutta sitten on näitä kappaleista, jotka tuntuvat sanovan jotakin aivan olennaista äänestä. Esimerkiksi kappaleessa Espace/Escape äänikuva on hienostunut ja äänen rakenne on kaiken aikaa jotenkin todella selkeä ja samalla vieras meidän aikamme digitaalisille signaalinkäsittelymenetelmille. Varsinkin selkeästi artikuloituvat kalvomaiset taajuusalueella ylhää alas asti jännitteiset äänet herättävät kiinnostusta. Kumpaakin kappaletta leimaa aistikas ilmava plastiikka ja kaikkinainen ääniaineksien miksatun sotkun ja tukkoisten äänien poissaolo, vaikka ne toimivat osittain konkreettisen äänen ja kohinoiden alueella. Kummallisinta on ehkä se, että teosten syntyajan väliin jää melkein kaksikymmentä vuotta ja silti aikaisempi teos kuulostaa teknisesti edistyksellisemmältä. Kaiken kaikkiaan Dhomontin ulottuvuudet ovat juuri niitä jotka haluaisin lisätä omaan työkalupakkiini.


"Se on oikeastaan gurdzijevilainen metodi" Pelevin, Generation P, s. 161

MANDALA OF MICE

Visiona on nyt luoda jonkinlaista elektroakustista proosaa niistä monista aineksista, joita kuluneen viiden vuoden aikana on syntynyt. Materiaali edellyttää herpaantumatonta keskittyneisyyttä kuulijalta. Se on abstraktia, akusmaattista, antiambientia, antimusiikkia, villiä kemiallista reaktiota. Ei haittaa vaikka laajempia rakenteita muodostuisi, mutta fokus on kuuluvassa hetkessä, siinä huomioenergian laadussa jota ääni-ilmiöt vapauttavat, sitovat, vapauttavat, hetkessä. Ja siten palkitevat mielihyvällä hetkessä.

Hetkessäolemisen mekaaninen toistelu tietysti ärsyttää ällistyttävällä näköalattomuudellaan. Mutta näin näköalatonta se joskus on. Riitelen Tarot-pakan kanssa, opetan sille musiikkia ja yritän itse kuunnella itsenäisesti Tarotin sarkastisista huomautuksista välittämättä mitä aineksilla on sanottavanaan, kuinka paljon kestoa tarvitaan, että asia käy selväksi, ja varsinkin mikä on äänenvoimakkuus dB-tasolla suhteessa muuhun materiaaliin. Pyrkimyksenä on löytää mahdolisimman kutsuva perusperiaate, jota voi pienissä määrin rikkoa epämiellyttävyydellä. Huomatkaa, etten viittaa tässä sanoilla miellyttävyys ja epämiellyttävyys, ihmisten yleisiin tottumuksiin, vaan energeettiseen palkitsevuuteen. Se mikä ei palkitse energeettisesti on minulle epämielyttävää vaikka se olisi koko ihmiskunnan yleinen tottumus.
   
Olen havainnut, että moni materiaaleistani toimii sellaisenaan, kunhan kestoa ei ole liikaa ja materiaalin suhde edeltävään/seuraavaan/samanaikaiseen on oikea. Pitää pikemmin tietää kuin päättää mikä on pihvi ja mikä maustepippuri.

Konseptit ei silti ole vielä tarkka tai valmis. Olen kartoittanut keinot, jotka tällä hetkellä ovat käytettävissä ilman välikäsiä. Välittömyys on ensisijainen arvo. Täsmentynyt jaollinen ilmaisu on toinen asia. Vision on oltava kirkas mielessä, mutta sen ei heti tarvitse olla jaollinen objektiivisessa maailmassa.

Olen lähiaikoina ostamassa (ehkä Olympus LS-P2, koska siinä taajuusalue alkaa 20Hz) stereoäänityslaitetta Verkkokaupasta. Alan täsmätäydentämään teoksia soitetulla, äännellyllä ja kentällä äänitetyllä aineistolla. En vielä tiedä millaisia noiden halpojen laitteiden mikrofonisysteemit ovat. Eihän ne kovin hifejä mikkejä voi olla, mutta ehkä mikkiteknologia on käytännössä kehittynyt. Itse tunnen mikrofoniteknologian kehitystä kuluneen 10 vuoden ajalta vain teoriassa, en käytännössä.

Tässä vaiheessa useimmat kappaleeni vain kysyvät: olisiko mahdollista, voisiko olla, että materiaali järjestyä näin? Ovatko nämä kemialliset sidokset kestäviä? Joidenkin materiaalien ongelma on tietty rajoittuneisuus ja yksitasoisuus ja se, etten helposti pysty tuottamaan sitä lisää kun parametrit ovat hukassa. Musiikillisesti analysoimalla voi jossain määrin palauttaa alkuperäiset parametriset asetukset, tai jotkut uudet kiinnostavammat.

Jotkut kappaleet syntyvät niin, että kuuntelen sopivassa tilassa vanhan paljon pidemmän luonnosaineiston, saan tietynlaisen vision, jonka rekisteröin tarkasti ja editoin sitten aineiston tuoreen kuuntelun tuottaman vision mukaiseksi.

Kun käytän heterogeenisiä keskenään alunperin yhteenkuulumattomia aineistoja, muokkaan ja soitinnan materiaaleja paremmin keskenään sopiviksi. Materiaalille on mahdollista tehdä periaatteessa mitä hyvänsä. Jokainen tuottamani atomi on jälkikäteen liikuteltavissa ja modifioitavissa vapaasti, jos vision tarkkuus sitä edellyttää. Heterogeenisyys voi silti olla suurta ja dialektista. Harmoniassa idea ei ole samuus vaan vastakohtaisuus. Saattaa kestää kauan, että pystyn selvästi näkemään mikä tällä linjalla on kehityskelpoista. Tähän tarvitaan aina transsendentoiva shokki, joka synnyttää näköalan kokemuksen.
 
Vaikutteeni ovat, paha kyllä, enimmäkseen tiedostamattomalla tasolla, mutta "musiikillinen visio" on sisäistynyt. Etsin referenssejä lähinnä omasta sieluntilasta. Mielihyväperiaate on tärkeä indikaattori: kun oikeaa energiaa vapautuu se puhkeaa tietoisuuteen ensin hahmottomana ja nimettömänä mielihyvänä. Joskus luulee tehneensä jotakin, mutta energia puuttuu. Pitää vain odotella että asia tulee tietoiselle tasolle.

Tavallaan sisäinen referenssini on Gurdjieffin "self-remembering". Auttaako jokin musiikillinen tapahtuma muistamaan itseä vai ei? Se on aika monimutkainen labyrintti, mutta tekemisen suunnan pitäisi olla koko ajan vastahankaan, kohti alkulähteitä. Jos alkaa tulla peukutuksia vääriltä tietoisuuksilta, voi olla varma, että kuljetaan myötävirtaan. Sellainen ei ole työtä ollenkaan.

Tietoisessa tekemisessä, joka on aina suurimmassa määrin kokeellista, ei ole suhdetta sellaiseen tekemiseen, joka etsii hyväksyntää sieltä missä ei ole tietoisuuden ydin. Sinne suuntaan ei pidä tuppautua, peilaamaan itseään monilla peileillä jotka kaikki interferoivat samaa vääristävää vaikutusta. Pikemmin asiat pitää salata. Onneksi maailman rakenne itsessään pitää huolen siitä, ettei asioista tule liian näkyviä. Musiikin elävä esittäminen voi olla vain suljetun yksityistilaisuuden seremoniallinen muodollisuus. Kysymyksessä ei ole mindcontroll tai suggestio -akti, vaan päinvastainen initiaatioakti. Siinä läsnäolijat tulevat referentiaalisella tasolla tietoiseksi todellisuuden luonteesta.
   
"Self-remembering" liittyy musiikkiin, suvereenisen tietoisuuden kokemuksiin, joissa oman olemuksen ottaa haltuun maussaan ja päätöksissään vakaampi voima, jota kutsumme todelliseksi Itseksi. Se on eri asia kuin ne "pienet minät" (small I's), joista ihmisen persoonallisen olemisen jatkuva tiedostamaton swapping koostuu. Pinetkin minät täytyy havaita ja muistaa. Jotkut niistä (poikkean tässä Gurdjieff opetuksesta) eivät ole niinkään pieniä tai helposti muistettavia. Ja sitten sellaisen lopulta muistaessaan, ei ole ollenkaan helppo päätyä näkemykseen, että kysymys on vain eräästä hyvin keskeisestä "pienestä minästä", joka tosin on "tämän maailman arkontti".

Itsemuistannassa ei ole kysymys pienten minuuksien muistamisesta, vaan pikemminkin ihminen pyrkii muistamaan itsensä alkulähteen fragmenttina ja täydellistämään itsensä tuona fragmenttina ilman rajoja ja epäpuhtauksia. Tällainen tila ei ole missään yhteydessä pienten minuuksien persoonillisiin harhoihin omissa psykedeliafragmentaatioissaan.
   
Sävellystapahtumaan liittyen ongelma on se, että metodin diskursiivista tietä kulkien tuohon "voimaan" ei ole yhteyttä jatkuvasti. Voiman ulkopuolella asiat voivat olla suurinpiirtein miten hyvänsä. Valintojen suvereeni varmuus on vain Minän aistissa ja tiedossa.

Olen analysoinut ongelman niin, että fyysisten ja materiaalisten keinojen puute on suurin este yhteyden saavuttamiseen. Aluksi ei ole olemassa tietoisia portaita ja mantroja sinne, missä yhteys tapahtuu luontevasti. Sillä kysymyksessä on hyvin pitkälle täysin henkilökohtainen labyrintti.

Elektronisen musiikin projektini on henkilökohtainen yritys luoda jonkinlaiset tikapuut alueelle, joka olisi objektiivinen. Minoksen labyrintiksi onkin muodostunut se, että tikapuita kyllä syntyy, mutta yleensä ihan vääriin paikkoihin. Siksi tärkeintä on väistää kuvitelma siitä, että yhteys olisi Gurdjieffin tarkoittamassa mielessä läsnä jotenkin "ammatin puolesta" niin kuin menestyvät popartistin ja muut "ammatin miehet" ajattelevat.
 

Ihmisiltä voi periä vain labyrintin, mutta yhteyden pöllöä ei voi periä keneltäkään ihmiseltä, joka kukin on vain epäselvä fraktio siitä mikä on tavoittelun kohteena. Tolstoilainen "ammattilaisuuden harha" on väistettävä. Näen sen lopullisen perillepääsyn kaikista pahimmaksi esteeksi melkein jokaisella todella lahjakkaalla ihmisellä. Ajatuksen "ammatin puolesta" säilyvästä valaistumisen tilasta voi korvata nopanheitolla. Tämä on ensimmäinen metodi.
  
Tätä ei pidä lukea niin älyttömästi, että tarkoittaisin: "ammattilaiset ja osaaminen paha", "diletantit ja haparointi hyvä". Tarkoitan ainoastaan sitä, että statuksesta ei voi suoraan päätellä sitä, millä tavalla se palvelee itse asiaa.



Tehtävä. Yritä selvittää itsellesi mitä tämä on:

 
samasta pilvestä sataneita
pisaroita. Kuka ensimmäisenä
muistaa itsensä

13.3.2017

Pink Floydin ylittämätön kitarasoolo
porrasbetoniin valettu polkupyöränrunko
isoäidiltä peritty täytetty huuhkaja.
Kondomi on pieni tekijä
joka estää suurempaa syntymästä.
Olipas eilen vaikea päivä. Kuuntelin vain jotain Aleppo-radiota ja tiuskin lapsille. Onneksi sain viimeyönä nukuttua tarpeeksi. Eilenkin olin periaatteessa levännyt tarpeeksi, mutta olo oli hyvin vaikea koko päivän. Olen aiemmin kärsinyt heittelehtivistä verenpaineista, mutta ne ovat olleet nyt pitään tasolla Y 128, A 70, S 60. Olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan aiemmin. Fyysinen olo on erinomainen. Mitä tällainen selittämätön sisäinen seisminen häiriö tarkoittaa? Mistä johtuvat eilisen kaltaiset erittäin voimakkaat ja selittämättömät sielulliset häiriöt?

Maailman yleisistä värähtelyistä? Planeetoista ja täysikuusta? Täsmähäirinnästä Haarp-antennilla, ChemTrailseilla, tai joillain tuntemattomilla häirintälaitteilla, jotka vaikuttavat eetteriin? Vai olisiko vertauskuvallisesti ajateltavissa, viitateen eilen esittelemääni tieteiselokuvaan, että myös planeetalla on ikään kuin morfisen kentän värähtelyjä ja ohjaussignaaleja tuottava keskustietokone, joka voi alkaa sekoilemaan, ja jonka häiriöt tuntuvat ihmisyksilöiden, eläinten ja kasvien tietoisuuskentässä kollektiivisesti?

Vai sittenkin vain Suuri-Shift-Moon, muutoksen ja välivaiheen täysikuu ja magiavuoden sudenhetki.
 
Varmaa on vain se, että kysymys ei ole normaalista ilmiöstä eikä pelkästään oman persoonallisen psyyken kongnitiivisesta dissonanssista. Olen psyykkisesti muuten suhteellisen toiminta- ja analyysikykyinen.






12.3.2017

AVARUUSSEILAILU

"Mendelejev teki läpimurtonsa maanantaina 17. helmikuuta 1869 pohdittuaan arvoitusta koko viikonlopun."

On joukkuelajeja ja on yksilölajeja.

On mieletöntä sanoa mitään ehdottoman kategorista kaupallisista tuotannoista. Jos katsoo vaikka uuden Hollywood-elokuvan, ikäiseni norjalaisen Morten Tyldumin ohjaaman Passengers (2016) lopputekstit, niin voi havaita pelkkien digitaalisen kuvankäsittelyn avustajien nimistä koostuvan listan kulkevan ruudulla useita minuutteja. Erilaisia tietokoneavusteisiin tehosteisiin liittyviä titteleitä ja direktoreita on valtava upseerikunta. Tuotantoarmeijan koko on mielettömän suuri. Kun missio on valtava, kaikenkattava, löytyy jokaisella kykyjä vastaava rooli. Voi miettiä miten jonkun yksilön omaehtoinen omakustannetyöskentely tai jokun independent lafkan toiminta suhteutuu tällaisiin tuotantoihin. Björkin, vaikka on albumeillaan independentartisiti, on videoiden tuotantokustannuksiensa puolesta varmasti per minuutti tämän elokuvan tasoa.

Silti kyseessä on paras Hollywood ja erinomainen gurdjiefflainen elokuva. Ainakin jos sulkeen silmänsä pakollisilta hollywoodklisheiltä, jotka eivät tässä minua pahemmin häirinneet. Happy end:kin on tyylikäs, koska niin tolkuton ja hieman itseironinen.

Elokuvassa on hienosti rakennettu asetelma, jonka kautta onnistutaan kuvaamaan tarkasti joitain aikakauden kipupisteitä. Intergalaktinen alus lentää planeettojen välillä, miehistö ja matkustajat on syvänukutettu satavuotta kestävän lennon ajaksi. Asteroidipilvi onnistuu aiheuttamaan vikoja, yksi matkustaja herää unikaapistaan vian takia. Kuka hyvänsä voi herätä vian takia, mutta matkaa on jäljellä vielä ihmiselämän kesto. Siksi herännyt ei voi herättää toisia ilman eettistä ongelmaa.
   
Ytimessä on gurdjiefflaisia käsitteitä kuten unessaoleminen, herääminen, olemisvastuu (toisista matkustajista), tietoinen kärsimys ja työ. Nykymuotoisen feminismin moraalinen ongelma kuvataan filosofisesti niin oikein, että hätkähdyttää. Paljastuu että valefeminismi lepää eettisesti huteralla pohjalla: asioiden tulkinnat ovat tiukasti aksiomariippuvaisia. Pelkkä paradigmamuutos riittää osoittamaan valefeminismin ja yleisinhimillisyyden välisen sovittamattoman ristiriidan. Elokuvan taustalla on raskaan sarjan aivotyöstekentelyä. Analyysi on sen verran kirkas, että valefeminismiä voi alkaa pitää menneen talven lumina. Vastaväitteille ei jää sijaa. Ajatuksen mukaan yleisinhimillisyys on sitä, että jokainen tekee päämäärän hyväksi velvollisuutensa. Velvollisuus on se, mikä on henkilön todellinen ja ratkaiseva kyky kokonaisuuden kannalta, jossa hänellä on rooli. On ymmärrettävä, että näytelmän roolit eivät voi ryhtyä kiistelemään keskenään tasa-arvokysymyksistä. Tietoisuus ja valveillaolo taas määrää sen, että rooli ja henkilö ovat ominaisuuksiltaan ja kyvyiltään kohtalonyhteydessä. 

Avaruusseilailun tilassa kapteeni nukkuu ja velvollisuus kaikesta matkan turvallisen jatkumisen ylläpidosta lankeaa niille, jotka ovat hereillä. Nyt hereillä olijaa määrittää toinen moraalinen koodi kuin unessaolijaa, koska hänellä on käytettävissä täysin toisenlainen tieto. Ei voi väittää olevansa hereillä (feministi) jos nukkuu (on valefeministi). Jos taas on hereillä, ei voi enää väittää nukkuvansa. Hereillä olon epäreilu ja kärsimystätuottava puoli on se, että egoismi lakkaa. Pientä kärsimystä siis tuottaa (elokuvan naispäähenkilölle) se, kun toiset saavat egoilla unikaapeissaan mutta hän itse kesken unen herätettynä ei saa. Naispäähenkilöllä on kuitenkin paljon hänen yksilöllistä egoistista tarvettaa suurempi rooli kokonaisuuden kannalta. Hänen on luovuttava tasa-arvovaatimuksista nukkujien suuntaan, koska hänellä on enemmän tietoa aluksen todellisesta vikaantuneesta tilasta kuin nukkujilla. Egoismi on mahdollista vain unessa: siis jos se on mahdollista, se ei ole valveillaoloa, eli itsen muistamista. Mutta päähenkilöillä ei ole vaihtoehtoa. Heidän täytyy muistaa itsensä, heidän täytyy osata rakastaa, vaikka tilanne jossa he toimivat on psyykkisesti äärimmäisen häiritsevä. Sivumennen sanoen, tästä yksinkertaisesta syystä itsepetokselle, kolonialismille, isoveliohjaukselle ja kaappaukselle perustuvat järjestelmät eivät voi toimia kovin pitkään: niistä putoaa joko 1) hereilläolijat tai 2) valheen lukinseitti.  
       



Elokuvassa on koko joukko taitavia intertekstuaalisia viittauksia toisiin elokuviin. Aulabaari ja tarjoilijarobotti ovat Kubrickin Hohdosta. Avaruusseikkailusta on sekoilevien tietokoneiden mainio painajaisefekti. Hereillä olevien henkilöiden psyykkinen paine lisäsi koneiden reistailua demoefektityyliin. Koko avarauuslaivan tietoisuus on synkronisoitu valvovien tietoisuuteen. Elokuvan hienoin kohtaus on häiriö aluksen gravitaatiota säätelevässä keskuksessa, joka tuottaa painottomuuden aluksen sisällä. Toinen päähenkilöistä on juuri sillä hetkellä uima-altaassa, jonka vesi lähtee lentoon. Henkilö sukeltaa leijuvan veden sisällä täydellisessä eristyneisyydessä. Kukaan ei ole häntä näkemässä tai pelastamassa. Painottomuudessa leijuva vesimassa on hurja poeettinen kuva. Gravitaatiokeskus muodostuu vesimassan sisään. Ehkä tämä on todellinen pintajännityksen aiheuttama ilmiö, ehkä kuvitteellinen, en osaa nyt sanoa käyttäytyisikö vesi juuri noin painottomuudessa.

Toisella "transapalnian perturbation"-tripillä päähenkilö muuntuu ovenpidikkeeksi pornovaltameren pohjassa leviävälle plasmareaktiolle, joka onneksi jäähtyy ulos avaruuteen ennen kuin alus tekee pompeijit. Kohtaus muistuttaa kyseenalaisen virusleikin vaaroista aluksen pääajurin tasolla. Trippi on sen verran paha, että happy end on rakkauden varassa: jo kliinisesti kuollut mies nykäistään happiletkusta avaruuksiensa myriadisuudesta. Hänet herätetään kuolleesta.  
  
Avaruuden Dionysos (tai Robinson Crusoe) teemaan en tiedä muita lähteitä kuin omat runoni Medusareaktorit-kokoelmasta (2009). Avaruusdionysos runot on julkaissut englanniksi ARC Publications. Toisaalta kuka hyvänsä asioita kelaileva tuskin välttyy keksimästä samaa ideaa ennemmin tai myöhemmin.
 
Elokuvan musiikki ja ääniraita on kuvan kanssa saumattomasti sointuvaa mittatilaustyötä, joka pitää huolen siitä että liian suuria vieraannuttamisefektejä ei pääse popkorniastiansa kanssa tasapainoilevalle katsojalle syntymään. Ei sekään häirinnyt siinä mitassa, että sitä olisi alkanut kuuntelemaan.
  
Pystyisikö Suomen kokoinen maa tuottamaan yhtäkään tällaista, näin tärkeää ja ajankohtaista, elokuvaa enempää taloudellisten kuin luovien resurssien puolesta? Mikä on itsenäisyyden määritelmä? Ajattelen autopilotin puolesta, siis olen olemassa? 
 

































Kuvat 1 ja 2: Venäläinen henkilö.
















10.3.2017

URHEILU ELÄMÄN METAFORANA

Kiky, kipukyky
kyykky ja kiikku

Täydestä elämästä on pitkä matka siihen tilaan, jossa kaikki muuttuu kilpailuksi.
    
Kun kaikki on kilpailua, ei ole enää leikkimielistä kilpailua.
  
Reilun kilpailun muuttuminen epäreiluksi on huomattavasti lyhyempi askel.

9.3.2017

Itsemuistanta on sama kuin Pelevinin Generation P:n eteenosuvia kärpässieniä ahmimalla saavutettu Valhallan sali, jonne Ljosa Tsigunov oli tosin joutunut juotuaan useita pulloja Finlandia-vodkaa ja palelluttuaan leikkikentän katokseen. Neuvostoliiton mukana ei kadonnut vain se universumi, joka latteasti nähtii koko asian sisältönä ja jota vastustettiin, vaan paljon merkityksellisempi rinnakkaisuniversumi: se joka vastusti omilla ehdoillaan. Meidän tulee muistaa itsemme hindujumalina, sanoo Tatarski. Ihminen, joka ei muista olevansa hindujumala, ei muista itseään. Mutta onko harjoitus, jossa aina oviaukosta kulkiessani sanon itselleni "Minä olen" paljastanut minulle tällaista puolta? Ei ole. Se on vain kuivaharjoittelua. Opettaja sanoo, että harjoituksen kuivaharjoitusliikkeen ympärille tulee lihaa vasta  myöhemmin, kun automaatio muuttuu todellisuudeksi. Kun vesi lasketaan altaaseen. Miksei tämä toisaalta voisi olla totta. En näe syytä, etteikö asia olisi juuri näin. Opettaja on oikeassa siinä, että ilmiasujen takana olevaa energeettistä sisältöä ei voi päätellä suoraan ilmiasusta. Hänen analyysinsä menevät tässä suhteessa aina oikeaan. Moninaisen ilmiasun takaa voi paljastua aina sama aura. Tai sama merkki voi viitata kahteen tyystin eritavoin täydentyneeseen kohteeseen. Kun sanon Minä, se voi tarkoittaa tyhjyyttä, jumaluuden satunnaista sirpaletta, tai itse jumaluutta. Siksi hindulaisuus on kastijärjestelmä.
Freudin ja Gurdjieffin opetuksen ero on se, että F ei anna niitä kosmisia lakeja, joiden seurauksena ihmisen olosuhteet ja psyyke ovat muodostuneet sellaisiksi, että hänen muotoilemat lakinsa pätevät.
  
Empiirinen tiede on seurausten systematiikkaa. Mutta se ei pysty ottamaan mitään kantaa syyhyn, joka on sille aina kaukaista metafysiikkaa. Syy on kuitenkin olemassa, vaikka se onkin empiirisen tieteen kaukoputken lyhyyden takia niin sanottua "metafysiikkaa".

8.3.2017

Yhteisillä retkillämme minulla ei koskaan näkynyt kelloa ranteessa, mutta hänellä aina. Se oli vihreä muovinen avaruusrannekello, jonka sisällä oli monen värisiä palloja, kuin lottokuulia, joihin oli merkitty kellotaulusta tuttuja numeroita. Se kello näytti erityistä aikaa, joka oli tarkoitettu erityisellä tavalla hukattavaksi.  

PELEVININ KRISTUS

Oliver Stone varoitti taannoin planeetan nopeammasta tuhoutumisesta kuin tähän asti on ymmärretty. Olisiko niin, että "maailmanlopun" kaikki mahdolliset muodot eivät ole tiedossa. Ilmastomuutos ei välttämättä ole keskeisin tekijä.
  
Tehokkain ihmisen itsensä tuottama uhka on ydinsota. Sotahulluille vallan antaminen lähentää ydinsodan mahdollisuutta. Politiikassa ihmisoikeus- ja sananvapauspellenaamareiden takaa pitäisi aina diskurssianalyysillä paljastaa pohjimmainen passiivisaggressiivinen sotahullu.
    
Gurdjieff varoittaa käsitteellä "world-maintenance" ihmiskuntaa joutumisesta laajamittaiseen kollektiiviseen psykoosiin. Universumimme olemassaolo riippuu "reciprocal maintenance" käsitteen hengessä myös biologisen elämän tietoisuudesta. Universumi, jossa elämme, on osittain oman tietoisuutemme tuote. Kehkeytyvä biologinen tietoisuus tavallaan "on vastuussa" siitä mitä ainetodellisuudessa havaitsemme. Ainetodellisuus emergoituu lakkaamatta Etherokrilnossa, johon tietoisuus vaikuttaa suoraan, kuten Sheldrake pyrkii havainnollistamaan. Kaikki ei suinkaan jatka olemassaoloaan "meistä" riippumatta. 
  
Pelevinin pelastusopissa Jumala ei ole ihmisille olemassa, koska Jumala ei halua olla vulgaarihavaittavasti olemassa. Kiirastulessa ihmiset alistuvat vampyyreille (siis jumalille pienellä alkukirjaimella). Seuraa kollektiivisen psykoosin jatkuva vaara. Jos "world-maintenance" lakkaa, Jumala painaa reset-nappulaa. Luomisprojekti kyseissä sekundaariaurinkokunnassa lakkaa ja ulottuvuus muuttuu plasmaksi. Gurdjieff viittaa johonkin tämän tyyppiseen tapahtumaan käsitteellä "Transapalnian perturbation".
     
Mutta Pelevin ei kehota laskemaan glamouria hehkuvan Helevetin varaan. Sellaista ei välttämättä tule. Kiehtovaa synkkyys voi olla juuri se kollektiivinen psykoosi, jossa toiston määrä kasvaa lakkaamatta, ja aika lopulta pysähtyy. Tässä tautologian singulariteetissa ajan ulkopuolisuus eräänlainen elämän parhaiden palojen wavetable-synteesi. Pelevin kuvaa tämän tilan Empire V:n kappaleessa Syntiinlankeemus. Helvetin sirpaleet ovat monotonista toistoa, Helvetin ihmeet ovat tautologiasta taottu. Helvetin perusominaisuus on vaihtoehdottomuus, pinnan näennäisäärettömyys ja olemuksen energeettinen samuus ja yhdentekevyys. Helvetti on toistollakidutuksen ensyklopedia. 
  
Tolkien kirjoittaa Kullervon selityksessä: "Olemme saaneet lomaa viimeisen kolmen vuosituhannen edistyksestä ja aiomme olla hetken verran kesyttömän epähelleenisiä ja barbaarisia aivan kuin tarinan koulupoika, joka toivoi saavansa tulevassa elämässään viettää vapaailtansa Helvetissä, kaukana virsistä ja kovista valkoisista paidankauluksista." 
   
Helvetistä saa esimakua kuuntelemalla lakkaamatta radion ajankohtaishittien soittolistaa. Hitaasti muuntuva jatkuvasti itseään toistava soittolista on romahtavan universumin tautologian metafora. Sateenkaaren väreissä hohteleva Helvetti lähestyy oudosta suunnasta jatkuvasti lyhenevänä tekohelmien nauhana. Taukoamattomassa elämän parhaiden palojen toistossa lopulta heräät joka päivä uudestaan samaan elämäsi parhaaseen, täysin keinotekoiseksi muuttuneeseen päivään. Romaanin Generation P alussa Pelevin puhuu tästä ikuisuudelle tapahtuvasta muodonmuutoksesta.
    
Tuossa laadukkaan äärellisyyden mutta (hegelläisesti) huonon äärettömyyden tilassa Pelevinin päähenkilö muuttuu "onnekkaasti" suureksi lepakoksi, eli rumaksi lentäväksi jättiläisrotaksi, joka pystyy lentelemään pysähtyneen maailmankaikkeuden taivaankatolla. 
      
Empire V:n loppupuheenvuoron maailmanloppinäyssä tähtien neulanreijät repeytyvät ja rakas ulottuvuutemme muuttuu plasmaksi, kaikkine matkapuhelimineen ja pikkulapsineen.

Jos löytyisi yksikin ihminen, joka säilyttäisi inhimillisen tietoisuusspektrinsä kollektiivisen psykoosinkin lävitse, hän voi anoa Jumalalta armon maailman puolesta. Pelevin ei kehota jättämään peliä yhden kortin varaan. Tämä on nähtävästi Pelevinin lunastusoppi. Lepakko on kuolematon, mutta universumi ei välttämättä ole, jos Jumalan käsi klikkaa tyhjäksi kosmisen roskakorin datan. 
       
Empire V:n syntiinlankeemus-jaksossa vampyyrit ja kaldealaiset mittaavat keskinäisen voimansa vampyyrikokelaan initiaatiorituaalissa. Kenties on olemassa seremonia, jossa vampyyreitä korkeammat olennot mittaavat voimansa vampyyreiden kanssa. Tästä Pelevin ei puhu.

Aikakausi XX-korttia seuraa Maailmankaikkeus XXI. Rakkauden merkitys kirkastuu Helvetissä, loputtomassa tautologian pilvessä, huonoimmassa mahdollisessa äärettömyydessä ajan tuolla puolen, täydellisesti pysähtyneessä kummituslinnassa, jossa voit kyllä kulkea seinien läpi vapaana taiteilijana, mutta mitään ei tapahdu ohi liukuhihnana toistuvien elämän parhaiden palojen. Rakkaus voi olla yksinkertaista kuin ihmislapsen äänen kuuleminen hissillä ylös helvetistä kohoavalle.  
Boris Grebenshikovilla ja Robert Wyattilla on kiinnostava yhteisprojekti. Tämä on suurin piirtein parasta mitä olen koskaan Grebenshikovilta kuullut. Olen kerran käynyt Grebenshikovin luona Nevskillä. Tunnen hänen poikansa Glebin (SH:n kautta). Wyattin soololevyiltä löytyy ne kitarasoolot, joista joku Petri Walli varmasti oli eniten vaikutteita imenyt.

  

7.3.2017


Jouko Lehtolalla oli ainutlaatuinen kyky nähdä (nenän) edessä oleva.

Jouko Lehtola: Valossa


Äärimmäisestä halpamaisuudesta saa irti tehoja ainoastaan korkeamoraalista ennakko-oletusta vasten. Moraali on pääomamuoto, jota halpamaisuus tuhlaa.
Pelevin puhuu Empire V:ssä A ja B mielestä, jotka luovat mielikuvia erilaisten erottelulogiikoiden pohjalle. En tiedä mistä tämä filosofia juontaa juurensa, mutta luulisin sen esiintyvän klassisessa saksalaisessa filosofiassa. Jaottelun idea on tavattoman selvä ja käyttökelpoinen, mutta minulle se oli uusi.





A-mieli on ikään kuin patenttivirkailijan mieli. Se kiinnittää huomion objektiivisiin eroteltaviin piirteisiin ja nimeää ne. Kahden asian välinen ero on niiden eroteltavien piirteiden tasolla oleva ero.


B-mieli taas on mainostoimistoihmisen luova työmieli. Se keksii kaiken aikaa objektiivisilta piirteiltään täysin identtisten ja samanarvoisten asioiden välille keinotekoisia mielikuvallisia eroja. Se siis liittää erillisiin mutta periaatteessa identtisiin asioihin täysin päinvastaiset mielikuvat, jotta asioiden välinen ero alkaisi näyttää suurelta, vaikka eroa ei todellisuudessa ole, tai ero on hyvin pieni.


Ihmisen evoluutiossa A-mieli ja B-mieli ovat kehittyneet hyvin eri ympäristöissä. A-mieli vetää mutkat suoriksi, abstrahoi, näkee olennaisen sumupilven takaa, mutta erottelee ideat toisistaan säntillisesti.





Mutta B-mieli on tarkin mahdollinen maalikamera, joka erottaa olympiavoittajan toiseksi tulleesta ja koko muusta kööristä. Vaikka ero olisi miten pieni, se tuottaa sen, että yhdestä tehdään maailmankuulu sankari, ja toiset hakataan häpeäpaaluun. B-mieli ei tunne tasapeliä. Se tuntee vain voittajan, jolle annetaan koko maailma, ja sen jälkeen vielä lisää, ja vielä yli tarpeen, ja sen jälkeen vielä kaksinkertaisesti lisää. B-mieli tuntee häviäjän, joka hävisi miljardisosa sekunnilla ja jolta otetaan siksi ensin pois yksi sormi, sitten toinen sormi, sitten käsi, jalka, lapset otetaan huostaan, häntä heitetään kivellä, ja sitten toisella kivellä, kerjäläisakatkin ottavat velvollisuudekseen lyödä häntä, hänen selkänsä takana levitetään perättömiä juoruja ja häneen istutetaan laboratorioperäinen tappava tauti.





Mainostoimistoväen luova työskenetelymieli, B-mieli, luo edellä mainitun asetelman joka ikisen asian välille. Se ei ymmärrä tasapelejä tai monien näkökulmien logiikkaa. Kysymys on aina kaksintaistelusta, elämästä ja kuolemasta. Sillä elävä on kaikista näkökulmista elävä ja kuollut on kaikista näkökulmista kuollut.





Mutta A-mieli taas ajattelee näin: tämä esine on melkein yhtä hyvä kuin esikuvansa, mutta erittäin paljon halvempi ja yksinkertaisempi tuottaa, siksi se on erinomainen ja perustelee olemassaolonsa. Tämä esine taas on rumempi kuin esikuvansa, mutta paljon kevyempi kantaa, siksi se on erinomainen ja perustelee olemassaolonsa. A-mieli elää vahvasti massoittaisten kulutushyödykkeiden ja niiden teollisen toisinnettavuuden maailmassa.
 
Kaikista vähiten B-mieli hyväksyy A-mielen perusteluja uniikkien taideteosten alueella. Taideteoksissa on aina kysymys ainutlaatuisesta, absoluuttisesta, maagisesta ja myyttisestä. Taidetoksen piirteitä ei ole mahdollista tyhjentävästi analysoida ja eritellä. Siksi aivan pieni, tai jopa olematon ero jollakin hyvin tarkasti määritetyllä alueella, johtaa siihen, että yksi teos ja tekijä arvotetaan pilviin, mutta toiselle ei anneta pienintäkään arvoa. Näin äärimmäisissä tapauksissa. Todellisuudessa mestariteokset ovat mestarillisia hyvin monen piirteen osalta.
 
Kuitenkin, kuten Pelevin osoittaa, jos tyydymme vain B-mieleen ja unohdamme A-mielen, joudumme maailmaan, jota hallitsee diskurssi ja glamour. Eikä tuosta kasvottoman vallan totalitarismista voi vapautua ilman A-mielen toimintaa.

5.3.2017

Salaliiton aivot on tietoisuuden uni, tuhoava emergenssi, Paholainen.

INVOLUUTIO

Ouspensky puhuu Sirpaleiden kappaleessa 4. olemisesta heideggerilaisessa merkityksessä.
 
"jos tiedon linja ohittaa liiaksi olemisen linjan tai jos olemisen linja menee liian pitkälle ohitse tiedon linjan, ihmisen kehitys menee vikaan ja ennemmin tai myöhemmin sen täytyy pysähtyä."
Lisäisin tähän vielä: pysähtyä, ja pian nytkähtää takaperoiseen liikkeeseen.
   
Ne jotka kiistävät ihmisen evoluution, kiistävät myös involuution, vanhenemisen, ruumiin kuolemisen mahdollisuuden. Tällaiset näkemykset eivät tietenkään sisälly luomisoppiin, tai yhtään mihinkään. Ne ovat pelkkää sekoilua.
      
G ja O elivät aikakaudella, jolloin länsimaisessa kulttuurissa arvostettiin ylenmäärin tietoa, eikä käsitetty tiedon olemisriippuvuutta. Meidän aikakautemme ongelma on kuvitella, että tämä G:n ja O:n näkemä ongelma olisi meidän ainoa ongelma.



Kuitenkin meidän aikakautemme pääongelma on olemisen ylenmääräinen arvostaminen, ilman että käsitetään olemisen tietoriippuvuus. Yliopistojen alasajo Suomessa ilmentää juuri tätä dialektista muutosta, jonka tosiasiallinen hetkellisyys tulisi ottaa kaukonäköisesti huomioon.

Tämän meidän ongelmamme käytännön seuraukset ovat täysin erilaisia kuin edellisen kehitysvaiheen ongelman seuraukset. Mutta lopullinen seuraus on sama: kehityksen pysähtyminen, involuutio, uneen vaipuminen.



Gurdjieffin ja Ouspenskyn kirjoituksien haasten aikakautemme ihmisille on siinä, että monikaan asia ei ole nyt samoin kuin sata vuotta sitten. Kristallisoituminen on nyt aivan toisenlaista. Siksi todellinen "työ" on nimenomaan samaa työtä, jota he tekivät, ei niinkään heidän ideoidensa ja ajatuksiensa dogmatisoimista.
  
Vielä täytyy tarkentaa, että G tarkoitta involuutiolla asioiden normaalia luonnollista tilaa, entropian lisääntymistä ja kaikkea sitä mikä seuraa vaivatta, kärsimyksettä ja itsestään. Tietoisen olennon kuten ihmisen evoluutiota G:lle merkitsi vain vastahankaan oleminen. Vastahankaan kulkeminen oli kulkemista kohti asioiden järjestyneempää alkutilaa luonnon määräämän prosessin vastaisesti. Tässä epätoivoisessa taistelussa on kieltämättä synkkiä traditionalismin ja sysikonservatismin piirteitä. Vastaprosessin voi kuitenkin olettaa kantavan tietynlaista pysyvämpää hedelmää.  
Kiinalaisten keksimässä pienennyskoneessa oli neljätoista linssiä tai kristalliprismaa. Pienennyksen jälkeen näkyi ensin paljon kirkkaita pisteitä, jotka muuttuivat auringoiksi. Kohdeplaneetta oli erään auringon kiertoradalla. Planeetta oli aivan samanlainen kuin tämä meidän. Koulussakin kaikki oli samanlaista, paitsi luokissa ei ollut ovia. Kouluun oli ilmestynyt muutamia uusia oppilaita. Ylemmälle luokalla oli tullut tyttö, joka olin minä itse. Vanhempana hän opetti kaikista tärkeimmät asiat. Minua harmitti se, että kissani Esmeralda oli kutistumisvaiheessa käpertynyt aivan surkean pieneksi. Isompi minä sanoi: "Älä välitä, päästät sen vain vapaaksi metsään ja se tulee kolmen sukupolven kuluttua takaisin taas isona tiikerinä." "No miksi sinä et päästä kiinanpalatsikoiraasi takaisin metsään että se tulisi takaisin sutena", minä kysyin harmistuneena. "Päästänhän minä", hän sanoi hymyillen ja antoi koiransa juosta vapaasti kohti metsää. Samalla hän otti fresbeen ja heitti sen kipittävän koiransa perään. Kun frisbee saavutti koiran ja lensi sen yläpuolella, nappasi näkymätön käsi fresbeen ilmasta ja heitti sen takaisin tytölle. Tyttö nappasi frisbeen ja tuijotti sitä samalla kun hänen koiransa katosi metsän uumeniin.     
  
Noin yleensä suurin ero tässä universumissa oli se, että kirkkaallakaan yötaivaalla ei näkynyt tähtiä. Toisten aurinkokuntien auringot olivat siinä universumissa paitsi suhteellisesti kauempana toisistaan myös heikompia valovoimaltaan. Taivas oli kuin kirkas muuri joka esti sieluja pakenemasta. Joskus harvoin tuli esiin yksi tähtikuvio, joka muistutti nyrkkiä, jossa peukalo oli painettu nimettömän ja keskisormen välistä esiin kuin lällättävä kieli. Galaktiset kaukaisuudet olivat niin tavattomat, että niiden välisiin lentoihin olisi tarvittu miljardeja vuosia. Pienennyskoneeseen käveltiin yöllä unissaan. Jos ei valvonut koko yötä, ei tiennyt matkasta mitään. Heräsi vain omasta sängystään siinä toisessa universumissa, johon äiti ja isä oli kopioitu ihan samanlaisiksi, mutta hieman riitaisemmiksi, ja ehkä vähän ikääntyneiksi. Kun minä olin valvonut koko yön ja nähnyt kaikki nämä muutokset, halusin sen jälkeen olla kiltti tyttö. Eräänä yönä minä sitten pääsin takaisin omaan maailmaan, jossa tähtitaivas näkyi kirkkaana ja tähtikuviot tuttuina. Onneksi olin opetellut tähtikuviot hyvin. Saatoin todeta tähtien suhteelliset asemat taivaankannessa geometrisesti samoiksi. Vain muutama nimeltään tuttu tähti näytti tähtikartoissa siirtyneen tavanomaisen tähtipoikkeaman rajoissa merkittävästi. Tietysti oli ollut niitä öitä, jolloin tähtipoikkeamat olivat selittämättömän suuria. Kitteys oli siihen vaivaan ainoa lääke. Maailma oli siis tullut jälleen yhtä hyväksi kuin ennenkin. Vain ja ainoastaan kiltteyteen tähtäävien ponnistelujeni kautta. Kohta olikin taas Joulu, vaikka edellisestä oli kulunut vain viisitoista minuuttia. Ennen joulua sain koulussakin pari uutta kaveria.

4.3.2017

Kulttuuri on kamppailu, jossa vastakohtien tuhoavuus pyrkii korvaamaan täydellistämisen.
Seurauksille riittää innokkaita siivoajia, mutta syitä ei kukaan halua nähdä.

PELEVIN: KAUHUKYPÄRÄ 2005

"Kauhukypärä on vain heijastus jonka Theseous näkee [peilistä omassa päässään], ei mitään muuta. Mutta jos hän päättelee, että siinä on todella Minotauros, alkaa herjata sitä ja kinata elämästä, silloin Minotauros ilmestyy. Ja millä tavalla! Eikä kauhukypärää silloin enää pysty riisumaan. Tajusitteko, konnat? Minä tiedän kaiken."
Silmäilin Pelevinin Kauhukypärää joskus 10 vuotta sitten, mutta silloin se ei kolahtanut. Nyt uudelleen luettuna havaitsee miksi lukeminen jäi merkitysavaimen puutteessa aikoinaan kesken. Kauhukypärä ei ole yhtä tärkeä romaani kuin Viides maailmanvalta. Siitä ei Pelevin-sessioita kannata aloittaa. Romaani on loppuakohden tiivistyvä ja Viidennen maailmanvallan jälkeen täysin hahmottuva. Tematiikkakin on osittain samaa. Pelevin pystyy myös luomaan lopussa saman psykedeelisen tehon: lukijasta alkaa tuntua, että hän on psykedeelisellä tripillä, jossa lukee oman mielensä tuottamaa harhakuvakirjaa, jota ei voi millään uskoa muuksi, kuin oman mielen tuotteeksi. Niin tuttu se on. Ristin tämän kirjallisen tehokeinon Pelevin-efektiksi.

Myytti ja samalla kirjallisuus on olevan puhetta olevalle. Olevan puhe olemattomalle ja olemattoman puhe olevalle tai olemattomalle ovat harhaa. Todellinen efekti syntyy siitä, että ulkoisessa ja näennäisesti satunnaisessa todellisuudessa havaittu (siis tässä tapauksessa kirjallinen teos) on niin paljon tiedostamattomien ja salaa energisoituneiden, ehdottoman olevaisten mielikuvien kaltaista, että asian paljastuminen itselle ei lisää ymmärrystä vaan herättää pelon.

LABYRINTISSÄ

Viktor Pelevinin romaanissa Kauhukypärä 2005, henkilöt keskustelevat internetchatissa. Chattia moderoi moderaattori, jota kukaan ei tunne. Moderaattori voi editoida tai vaihtaa merkkejä tai sanoja missä hyvänsä tekstijonossa. Jokainen puhuja on huoneessa, jonka oven takana on labyrintti. Toisilla se on selkeä umpikuja, toisilla näennäisesti laaja maailma. "Ulospääsyn mahdollisuus määrittyy siitäkäsin, näetkö ulospääsyn vai et." Jokainen näkee labyrintin jatkuvan. Mutta mahdollisuuteen, jota ei näe, on vaikea tarttua tietoisesti. "Koska on olemassa world wide web on olemassa myös soul sucking spider." Dialogia tuntuu syntyvän.

Lainaukset Pelevin, Kauhukypärä

3.3.2017

Heikompi on jossain laulu
heikompi Aurinko
ja liskonnahka suolla
ripustettuna hirvensarveen
Mutta maailman paras runous
kirjoitetaan kenttäsairaalassa
apinat, heimopäälliköt, korsien havina
vapaaenergialla kulkeva kristitty
ohi vampyyrien spermahaavien
saalistat signaalisi pimeässä
Pakanalla vain on lypsävä rauhanen
ja elämä kuin hirttolava, jolla täytyy
esiintyä jännittämättä
Korrenvahvistaja ruiskutetaan
suoniin öisin
On enkelimiehillä kauniit kasvot
heitä on hoitajia ja lääkäreitä
Lääkärit kiertävät harvoin
he sukeltavat aortassa ja
louhivat hiussuonien seinämistä
hakuilla vuorikristallia
Vain tämä on sielua eikä pyrotekniikkaa
pakanoiden juonet pilkotaan
kirurgisesti, haudutettu, mädäntynyt
selkäranka, hienostunein ruokalaji

(21/11/07)
Todellisuus ei ole vielä keksinyt laittaa kampoihin virtuaalisuudelle. Sillä on vain yksi valtti: maaginen yllätys. Todellisuuden, jos se haluaa päästä voitolle, on palkittava rohkeaa, sen täytyy käsittää tämä.
Ihmettelin kaupungin keskustan eräässä puistossa veistosta. Se oli hirsipuu, jonka tukiosa oli tehty pronssiinvaletusta ihmisen irtileikatusta selkärangasta. Muuten paikan käyttäytymiskoodi oli sellainen, että olisi voinut luulla, että oltiin aivan toisenlaisten kosmisten lakien alaisuudessa kuin todellisuudessa oltiin. Päivän taivaalla näkyi tulipallo, joka erehdyttävästi muistutti Aurinkoa. Yön taivaalla näkyi tähdet, joiden muodostamat kuviot olivat outoja.
  


- Älä vilkuile taivaalle, hän sanoi. Hirtetty mies on jokainen tähtikuvio, joka tähtien paljoudesta hahmottuu. Sinulla on edessäsi elämä, johon on tyydyttävä sellaisena kuin se on. Älä livahda hirsipuuhun, vaikka niskaasi kutittaisi. Sinä et ole täällä harjoittamassa selkärankasi vetolujuutta, vaan sen ripustuskykyä.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com