29.8.2017

VEDEN ÄÄNIEN MAHTAVUUS

"Luonnon ja luonnon äänten tuntemus on noidan repertuaarissa olennainen asia." Juha Pentikäinen

Tein akustiikan (yliopistolla kandidaatin tutkintoa vastaavan) erikoistyön luonnon äänistä. Myöhempi revontulenäänten tutkija TKK:n akustiikan laboratorion dosentti Unto K. Laine näki, että olen mahtavien äärettömyyksien mies ja päätti laittaa minut koetukselle. Tämä ongelma oli siirtynyt Laineen niskoille, koska silloin professori ei kerta kaikkiaan tiennyt, mihin tuleen minut olisi pitänyt viskata.

Laine laittoi minut tutkimaan laineita, orgaanisen ja epäorgaanisen luonnon ääniä, eläinten tuottamat äänet poissuljettuina. Käytännössä jäljelle jäi tilastolliselta rakenteeltaan eri tyyppisiä kohinoita: vedet ja vesien laineet, liplatukset, solinat, tuulet ja tuulien huminat, vinkunat, suhinat, kahinat, tulet ja tulien hulmahdukset, ritinät ja paukkeet, maat ja maa-aineksen vyörymä, hiekan rahina, magman maiskutus. Luonnon ääniin kuuluu myös ilmakehän sähkömagneettiset purkaukset, erilaisten sähkömagneettisten luonnonilmiöiden tuottamat äänet ja muut tunnistamattomista luonnonvoimista syntyvät äänet, kuten vaikka kummitusten, tonttujen tai peikkojen tömistely ullakolla. Luonnon ääniin kuuluu Odysseuksessa vainajien maiskutus Manalasta, kun he kuopan äärellä juovat uhriverta,  sekä mystisimpänä hännänhuippuna hyvin monimuotoisesti raportoidut revontulien väitetyt äänet. Revontulien äänissä hämmentävintä on se, ettei ollut täysin varmaa, ainakaan vielä silloin, kun tein ensimmäisen alustavan katsauksen tästä aiheesta, syntyvätkö revontulien äänet jossakin jota kutsutaan planeetan lähiavaruudeksi ja pyhäinkehäksi, vai jossakin jota kutsutaan yksilötietoisuuden lähiavaruudeksi ja pyhäinkehäksi. Toisin sanoen, koska revontulien äänten kuuleminen on selvästi hyvin yksilöllistä (toisin kuin revontulien näkeminen, joka on kollektiivisesti objektiivista), ei voitu (ainakaan silloin) täysin pitävästi osoittaa (kerättyjen kuvailuaineistojen pohjalta), syntyvätkö nuo äänet hyvin kaukana vain hyvin lähellä kuulijaa. Itse tutkisin seuraavaksi löytyykö revontulten visuaalisten aikarakenteiden ja niitä läheltä havaitsevien ihmisten aivosähkökäyrien (EEG) välillä temporaalinen korrelaatio. 
  
Alkajaisiksi oli omassa työssäni kysymys jostakin paljon yksinkertaisemmasta. Tarkoitus oli saada irti akustisesti määritellyt, puhtaasti tekniset ja tilastolliset tunnuspiirteet, joilla erilaiset elottoman luonnon äänirakenteiden hahmot voitaisiin pitävästi erotella toisistaan ja koneellisesti tunnistaa ja luokitella jokanoidan taskutietokoneella.
 
Kävimme Laineen kanssa Yleisradion tehostearkistoista kopioimassa kaikki työn aiheeseen liittyvät äänimateriaalit. Arkistosta tuli melkoisen laaja. Oikeastaan saamani työ, jolle ei tuntunut löytyvän edeltäjää teknisten tieteiden historiassa, kiteytyi lopulta havaintoon, että osa kiinnostuksen kohteena olleesta materiaalista oli tilastollisesti enemmän aikakäänteistä ja osa vähemmän (vapaavalinnaisen kestoisella aikaikkunalla). Ainakin jonkinlainen alustava luokitus voitiin tehdä tämän piirteen ympärille, kun analysoin äänten ajallisia rakenteita algoritmisesti Matlab ohjelmalla kirjoittamallani ihmisen kuulonmukaista suodinpankkia hyödyntävällä koodilla. Rakensin myös syntetisaattorin, jolla saatoin tuottaa uusia ääniä, joilla oli luonnonäänien temporaalinen kuulonmukaisesti mallinnettu rakenne.  
 
Lopulta joukosta erottui yksi luokka: veden solinoiden joukon mahtavuus, joka tuntui muita joukkojan mahtavammalta. Mitä tiheämpi vedensolina oli kyseessä, sen täydellisempää aikakäänteisyys. Ymmärrettävästi yksittäisen aallon tai laineen fysikaalinen prosessi ja siitä alkunsa saava ääni ei ole ollenkaan aikakääneteinen: äänellä on selvästi toisistaan erottuvat temporaaliset alku, keskikohta ja loppu. Mutta solina, eli paljon aaltoja yhdessä, muuttui rakenteellisesti joka pisteessä ajan suhteen symmetriseksi. Tulos ehkä kuulostaa triviaalilta: ääretön solinahan on käytännössä vaaleanpunaista kohinaa. Mutta piirteen ympärille oli kuitenkin mahdollista rakentaa alkeellinen, ensimmäinen luokitin.     
  
Veden solinaan syvennyttyäni, tuntui selvältä miksi Carlos Castaneda varoittaa psykotroopisten kasvien käyttäjää nukahtamasta virtaavan veden partaalle. Virtaavan veden, edes pienen puron solinan mahtavuudelle ei soturin pidä antaa periksi. Veden äänen äärettömyys muuttuu yhä enemmän musiikin kaltaiseksi, mitä syvemmälle siihen uppoutuu. Aivan kuin näkki laulaisi veden sisässä. Ja mitä syvempi on virtaavan veden havainto, sitä enemmän se muistuttaa vihreää usvaa. Ja vihreästä usvasta nousee monivärisiä palloja. Ja moniväriset riemukkaat molekyylit kasvavat silmissä niin, että kuuntelija kohta heittäytyy yhden niistä vietäväksi. Ja tuo äärettömän kaunis suuri kuin marmorista veistetty pallo, joka leijuu painottomasti avaruudessa, soi kauniisti ja kuljettaa noidan vaikka Amazonin alkulähteille. Niinpä jos veden äänien myriadisuus nielee opiskelijan, vain suuri noita voi hakea hänet takaisin ja pelastaa hengen. 

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com