19.10.2018

BIODIVERSITEETTI JÄRVESSÄ

Vain koolla on väliä. Hauet olivat niin kyllästyneitä itseensä ja omaan kumisuuteensa, että kun ne järjestivät puhdistuksen vesistössä, ne söivät ensin muut kalalajit. Vasta sitten ne alkoivat syödä toisiaan. Niitä oli moneen lähtöön ja monen kokoista. Lapsienkaan syömistä ei vältetty. Ei siinä ollut rasismia tai poliikkaa. Kaikki yhtä ja samaa. Toisistakin järvistä virtasi vain haukea. Biodiversiteetti kiinnosti, mutta yhä enemmän syntyi vain haukea ja haukotusta.
   
Sitten ilmestyin minä, kuolema, niiden paras ystävä, magneettinen kalamies. Noudatan kymmeniä käskyjä. Minä en tapa. Tapa tappaa. Hauilla alkoi olla vauhti päällä. Ruoka-aikaan niiden näkeminen oli sitä, että ne olivat näkevinään jotakin syötäväksi kelpaavaa. Metallilusikka tarkoittaa sitä, että antaa periksi mieliteolle ennen näkemistä. Honeytrap, Kuusamo Professor, pituus 115 mm ja paino 19 grammaa. Sille, joka on tottunut imuroimaan juustot kaikista hiirenloukuista, minä olin se viimeinen. Toisin sanoen, kalastuskausi oli menestyksellisesti avattu. Kolmetoista haukea oli veneessä. Pieniä kaikki, mutta yhteispainoltaan yli kymmenen kiloa. Länsituuli oli avulias ja varikset rannan lähipuissa parvittain ääneti.

Polttelin isoimman sikarini ja päätä puolelta toiselle keikutellen sirristelin ilta-auringossa. Ajattelematta karistin sikarin veteen. Ahti ei pitänyt siitä. Jostakin oli uitettu helvetinmoinen myrskypilvi pääni selustaan repeämään ensimmäisestä tuhkan kosketuksesta vedenpintaan. Automatkalla kotiin musta kissa kiemurteli kotitien vasenta laitaa, pysähtyi auton valoissa ja teki epämääräisen kiemuran auton edessä. Loikkasi kuitenkin vasemman puolelle pensaikkoon. 




Kotona soitan mustaa pianoa. Sen viritys on loistava. Piano on kuoleman jälkeinen soitin. Kun minä en ole enää kuolema, minä soitan tasavireistä pianoa. Kaikki enkelit ovat kammottavia. Nuottien salaisuus, silmieni eteen piilotettu, en minä osaa sitä lukea. Minä vain kirjoitan.

Illalla en saa unta. Harmittelen, että karistin sikarini järveen. Ahti suuttui aiheesta. Lueskelen Viktor Jerofejevia. Jotenkin tuntuu, että Jerofejevin tapaiset kirjailijat eivät oikein ole sisäistäneet tätä totuutta, jonka biologi Edward O. Wilson muotoilee selkeästi: "Valtiolla on kolme vaurauden muotoa: aineellinen rikkaus, kulttuuri ja biologia. Ymmärrämme kahta ensimmäistä hyvin, koska ne liittyvät arkielämäämme. Biodiversiteettiongelman keskeinen piirre on, että biologiseen vaurauteen suhtaudutaan huomattavasti kevytmielisemmin. Tämä on merkittävä strateginen virhe, jota kadutaan sitä voimakkaammin, mitä pietemmälle tulevaisuuteen siirrytään."
  
Seuraavana päivänä käyn ostamassa kaupasta purkillisen hunajaa ja muutaman oluen. Järvellä kaadan hunajan ja oluet syvimpään kohtaan ja yritän hyvittellä järven henkeä. En ole varma siitä mitä olen tekemässä. Ehkä tälkioluessa on enemmän myrkkyjä kuin herkkuja. Toivon, että uhrilahjani olisi Ahdille mieleen. Tuuli vaihtuu itätuuleksi ja harvinaiseksi kaakkoistuuleksi. Haukia nousee taas ja kohta veneessä on yhdeksän otettavaa. Lopulta on iso kiinni, ehkä kymmenkiloinen. Veneen nähdessään peto nykäisee perukkeen metallin suoraksi, kun huonommassa virpassa ei toimi jarru. Hauet ämpärissä ovat tukehtuneet omia aikojaan. Niitten maku huononee tukehtumiskuolemasta, mutta tämän tajusin vasta paljon myöhemmin. Hauki ei osaa liikutella silmiään riittävän myötätuntoa herättävällä tavalla. Se ei osaa väreillä ilmapiirissä aistittavaa liikuttavuutta. Ihminen rakastaa vain niitä kaloja, joiden elämän puolesta pystyy kokemaan ahdistusta. Hauki ei taida kuulua niihin. Toisaalta Janne Kortteinen kerran itki haukiämpärin päällä niin että isot kyynelet vierähtelivät poskilta limaiseen lämpimään veteen.
   
Automatkalla kotiin toinen musta kissa kiemurtelee asvalttitien vasenta laitaa, pysähtyy auton valoissa, tekee epämääräisen kiemuran auton edessä ja loikkaakin tällä kertaa auton edestä tien yli oikealle puolelle pensaikkoon. 

Kotona soitan mustaa pianoa ajatuksissani. Ajattelen haukia, jotka kuolevat hitaasti tukehtumalla ämpäriin. Ajattelen ihmistä, joka soittaa mustaa pianoa ilmaeristetyssä huoneessa ja hengittää kunnes happi vähitellen loppuu ja hän tukehtuu.

Kun ajan seuraavana aamuna kaupunkiin yritän muistaa erityisen varovaisuuden. Läpikotaisin tieteellistä mieltäni ihmetyttää mustan kissan käytös kahtena peräkkäisenä iltana. Ja vielä unohdin sylkäistä seitsemän kertaa olkani yli.
  
Tapaamisessa meditaatioharjoituksessa annan huomioni siirtyä keskuksesta toiseen. Huomio siirtyy pallean kohdalle. Näen: sisälläni on hauen valkoinen ilmarakko. Joku perkaa minua, joku poistaa ilmarakon vatsasta. Lopulta silmien eteen ilmestyy terhakka hauki evät levällään. Veli on kiinnittynyt muotoonsa. Se ei halua luopua terävistä hampaistaan. Se ei kulje muuntumisen tietä, mutta pyytää minua seuraavalla kerralla tappamaan itsensä nopeasti. Pyyntö tuntuu kohtuulliselta. 
  
Tapaamisen jälkeen kiirehdin Helsinginkadulle. Poukkoilen itäväylää kuin terhakka pikkuhauki. Kalasataman remontti on valmis, 30 km/t nopeusrajoitus jää kovassa vauhdissa näkemättä. Näkemättä jää myös takapuskurissani kiinni ajava poliisimoottoripyörä. Pian olen ihmisten kalastajan haavissa. Ohi pyöräilevät kalliolaishipsterit katselevat minua voitonriemuisin ilmein. He näkevät. He näkevät, että nyt kirjoitetaan isoa sakkolappua. He näkevät että nyt lähtee maalaiselta kortti. He näkevät, että pamahtaa kenties ehdonalaista. He pyöräilevät tyytyväisinä itseensä ja kestäviin valintoihinsa ja ennen muuta näkevät, näkevät, näkevät, loputtomasti näkevät, kuinka loppuvuoteni tulisi olemaan hidasta tukehtumista ilmaeristetyssä huoneessa. Heidän minua varten suunnittelemassaan huoneessa. Heidän minulle varaamassaan paratiisissaan. Koko kaupunki on juonessa mukana. Poliisilla on teräksensiniset silmät. Ennen syntymäämme olimme sopineet tapaavamme hänen kanssaan juuri näin.
 
Kolmenistuttavassa Sompasaunan kilpasaunojille varatussa yksikössä löylyttäjäeukko polttaa selkäni mielellään. Meressä on jääkylmää parantavaa vettä. Sielulla on evät ja kylkiviiva, joilla se räpyttää ja tuntee meressä meren kylmyyden ja sen armolliset jäänmurtajat, kuinka ne sentään ovat puolellani. Korkeasaari säteilee radioaktiivista karmaa ja oi tulipalloja jonglööraavat hipsterijeesukset, miksi, miksi miksi täysikuu näyttää aina saman puolen maailmaan päin. Näin on keskuudessamme sovittu luonnon laeiksi tänään se mitä tunnen ja näen.

(6.9.2017)

1 kommentti:

Nimetön kirjoitti...

Hirveetä schaibaa. Oikeesti, lopeta jo.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com