19.7.2017

VOIMA JA SELKEYS

Mitä enemmän salainen poliisi hankkii valtuuksia, sen tarkemmin se havaitsee itse universumissa olevan salaisuuden. Ja kun se tulee siitä tietoiseksi, se muuttuu itse ikään kuin olennaiseksi osaksi tuota salaisuutta. Toisin kuin runoilijat ja pyhimykset, salainen poliisi tietää mistä puhuu: vain se yhtyy hitaasti jumaluuteen. 

Magian tavoittava runous on silti kieltämättä jännittävää. Pelkällä vaistolla taiteilija tietää saman kuin salainen poliisi. Siinä riittää poliisille ihmettelemistä. Se on jännittävää, ellei jo kohta liiankin jännittävää. Siinä on kaikki aidon kauhun elementit läsnä. Siinä on läsnä jo kohta Kekkosen teloituskompaniapäiväkirjat ja monet muutkin poltetuut päiväkirjat. Liskot ne vain suu ja silmät ommeltuna aavikolta metsästävät tietoa ja tuovat sitä runoilijalle. Siinä on vääjäämättömyys ja lainomaisuus, sanalla sanottuna taika.

Mutta taikuuden kanssa pitää olla varovainen. Pitää varoa latelemasta liian ylitsepääsemättömiä kirouksia, varsinkin jos vastalääkkeen kehitystyö ei ole samalla tasolla. Olen alkanut huolestua tästä, monen kohdalla, en vähiten itseni. Ihmisten ehkä pitäisi päästää itsensä joskus vähän helpommalla. Ensin länsimainen tieteellinen mieli ajattelee, ettei tuommoinen voi vahingoittaa vahvaa psyykeä, sitten tiedostaa, ettei itselläkään taida olla äärettömiin vahva. Jokaisella psyykellä on murtumispisteensä. 
 
Castanedan ensimmäinen Yaqui-tietäjän tie ja Ixtlan kertovat tästä. Ixtlanissa tieteellisesti asennoitunut voyeristi menee uteliaisuuttaan sisään inkkareiden touhuihin. Lyhyessä loppujaksossa paljastuu syvempi taso, jolla jo kertaalleen voitetut pelot uusiutuvat ennentuntumattomissa muodoissa. Ixtlanin äärellä miettii, että onko pelot tosiaan ollenkaan voitettavissa, kuten Don Juan aiemmin on väittänyt.

Edgar Allan Poen joissain jutuissa näiden kokemusten jälkeen luettuna on jotakin samaa. Entäpä jos pelkoja voidaan hallita vain rituaalien avulla: neuroosien, sadomasokismin, kirkossa käymisen? Castanedan Don Juan väittää että kasviopettajien kanssa työskentely lopulta auttaa voittamaan pelot. Kai se itten on hyvin pitkä tie. Ixtlanin loppu on kuitenkin sellainen, etten nyt ihan selkeästi vielä näe, miten esimerkiksi itse lakkaisin pelkäämästä joltain tuollaiselta tasolta aina uudelleen ilmestyvää yllätystä.
  
Monet Castanedan kuvaamat tripit ovat sellaisia, että jos niitää oikein ajatuksella lukee, niin vaikea nähdä, miten itse selviäisi järjissään niiden läpi. Toisaalta teksti voi olla fiktiota. Tämä on joka hetki pidettävä mielessä Castanedan suhteen. Mielenkiintoisimpia melkein on Castanella hulluruohoa koskevan noituuden kuvaukset. Hulluruohoa jos Euroopassa noitavainojen aikana löytyi omalta pihamaalta, se riitti roviolle. Hulluruoho kasvaa Suomessa luonnonvaraisena.
  
On vähän liiankin helppo sanoa, että tämä on vain taidetta tai kirjallisuutta, kun taiteilijan sana ei systeemissä paljoa paina. Castaneda kertoo hyvin miksi. Olipa sitten totta tai fiktiota. Taiteilijan sanan painaminen tai painamattomuus (tai näiden kätkemisyritykset) jotenkin liittyvät okkultismin historiaan, kuten ranskalainen filosofia niin hyvin tietää.

Kun löytyy voima, muodostuu hirvittävä vastuu. Voiman käyttäminen on vaikeampaa kuin pelkojen voittaminen. Ja voima on ihmisen vihollinen, niin ulkona kuin sisällä. Voimakin pitää voittaa. Mutta sisäisenä voima ja selkeys ovat pelkoja pahempi vihollinen.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com