24.7.2017

DIOGENES KYYNIKKO

Olipa kuinka herkullisen näköinen hyvänsä, pihvi vaihtoi lautasta nopeasti. En ollut aiemmin syönyt dyykattua ruokaa ja nyt kun minulle kerrottiin syöväni sitä, tuntui kuvotus minullakin. Diogenes Kyynikossa oli piirteitä, jotka olisivat saaneet osakseen kummeksuntaa kirjallisuuselämämme sisäsiisteimpien ja herkkähipiäisimpien niitattuihin nahkatakkeihin pukeutuvien katurunoilijoiden heimokunnissa.

Ruokalevolla lueskelin sängyllä Heikki A. Kovalaisen esikoisromaanin hullujenhuonehomostelukohtausta ja suljin silmäni. Viivamaiset säkenöivät kuviot täyttivät hämärän näkökenttäni. Ilmestyi eteenpäin pääni takaa puhaltavassa tuulessa liehuva suuri putki, jonka sisään syöksyin syvyyden spiraaliin pääkallokelkalla. Tai ehkä se oli vesiliukumäki maapallon ytimeen. Pelottavaa se ei ollut. Tietäähän täällä Pispalassa, että on erilaiset energiat.
   
Mietin edellistä iltaa. Kuinka hän pikaruokapaikan pöydässä suuntasi katseensa toiveikkaasti ohi minun. Takana istui kauniisti ruskettunut nuorehko nainen syömässä ateriaansa. Sexyä vaikutelmaa tehosti se, että hänellä oli yllään todella friikki Philipp Pleinin vuorikristallista ja savukvartsista pyramidimaisesti leikatuilla niiteillä koristeltu arvatenkin aivan helvetin kallis nahkatakki. Diogenes on hirveä panomies! Nyt hän sai katseyhteyden naiseen ja hymyili. Nainen hymyili ja haistoi, ensisijaisesti haistoi, samalla kun Diogeneen käsi vaelteli viereisen epäsiistin pöydän ruuan tähteille. Avoimessa rasiassa oli edellisen asiakkaan puhtaaksi kaluamia kanankoipia ja hieman kylmää kuivunutta kastikkeenlitkua. Käsi tarttui koipeen ja kastoi sitä litkuun. Koipi lensi suuhun ja luut raksahtelivat hampaissa.
    
Laskin hampurilaiseni alas. Katsoin intiaania tietämättä miten reagoida. Miten tämän atleetti-villi-ihmisen, joka kuljeskeli kesäkuumalla öisellä kadulla kalsarit jalassa, hampaat kestivät tuota? Sillähän heittää päästä, sanoisi joku pelokkaampi. Mutta minä en ollut huomannut ihan sellaista. Minne tahansa katsoikin, oli näköpiirissä pahempia hulluja. Hänellä oli vain tällaisia pikku kummallisuuksia, joihin paikalliset näyttivät jo tottuneen. Sitten sanoin: sieltä on teille ranskalaiset tulossa. Tiiän, hän sanoi. Toisen tai kolmannen luun kohdalla kuulin takanani olevan naisen oksennusta pidättelevän äänen hänen rynnätessään vessaan. Hemmetin hienohelmat! Ollaan herkkähipiäisiä ja sisäsiistejä mietin, ja jatkoin hampurilaiseni mutustelua. Dyykkaaminenhan on vain fiksua. Kohta hyppäsimme kaikki kolme mustan tuliterän Volvon takaistuimelle ja katsoimme taulutelevisiosta Jarmushin Ghost Dogin.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Proosateelmäsi ovat hirvittävän huonoja.

Sven Laakso kirjoitti...

Tiedän. Minkä asialle mahtaa. Ei tämä ole paljon tallennustilaa pois keneltäkään.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com