6.5.2017

KAUHUN JA ETSIMISEN RUNOILIJA

Pelevinin Metusalemin Lapussa (2016) kertomuksen lähtökohta on Edgar Allan Poen novellissa Kultakuoriainen. Pelevinin päähenkilö sanoo opetelleensa Poen novellin -- joka on hänelle maailmankirjallisuuden tärkein teos -- poikasena ulkoa, saatuaan sitä ennen otsaansa ikkunasta lentäneen samanlaisen albiinokuoriasen kuin Poen novellissa. Hänen tätinsä oli tehnyt assosiaation kuoriaisen ulkomuodon ja Poen kertomuksen välillä.

Olen itse kirjoittanut tuosta Poen kertomuksesta vuonna 2007. Voin hyvinkin jakaa Pelevinin kertojan tuntemukset, paitsi että itse kultalutikka ei ole koskaan lentänyt otsaani. Julkaisen tekstin tässä editoituna.


**





Edgar Allan Poe – Kauhun ja etsimisen runoilija



I Elämän kevät ja joutsenlaulu

Suojasäisenä uudenvuodenaatonaattona Moskovalaisen lähiön aamuharmaalla autiolla sivukadulla vastaani tallusti tavallisen näköinen homo sovjeticus, ehkä noin kuusissakymmenissä oleva mieshenkilö. Kysäisenpä tietä, ajattelin, mutta hän ehti ensin. Kumaraisessa asennossa hän pysähtyi, osoitti minua sormella ja huudahti: "Oscar Wilde!" Sitten hän alkoi innoissaan rupatella, kunnes selvisi etten puhu venäjää. Hän otti pelästyneenä pari askelta taaksepäin ja vaikeni kalpeana. Opasti kuitenkin minut pyynnöstäni kädestäpitäen metroasemalle.

Kieltämättä tahtoisin muistaa tapauksen niin, että hän olisi huudahtanut: "Edgar Allan Poe!" Sillä Wilden hahmo ei niinkään elähdytä minua, kun taas Poe kuvataan komeaksi, pitkäksi ja notkeaksi mieheksi, jonka silmät ja kasvot herättivät aikalaisissa kauhunsekaista ihastusta sekä palvovaa kunnioitusta. Hän nai nuorena kuolleen äitinsä kaksoisolennon, serkkunsa Virginian (Anabel Lee), joka mainitaan helleenishahmoiseksi amerikkalaistytöksi. He avioituivat, tyttö kolmetoista ja runoilija kahdenkymmenenviiden. Avioliitosta on mahdotonta sanoa juuri mitään meidän mahtipontisen sentimentaalista romatiikan kuvastoa vierovana aikana. Kirjallisuuden tutkija Maria Bonaparten mukaan se oli huojahtelua molemminpuolisen palvonnan ja jumaloinnin välimaastossa.

Anabel Lee oli laulaja. Hänen äänensä sanotaan olleen ambrosiainen ja rinnoilleen valuvat mustat hiukset hyasinttiset. Erään kerran laulaessaan hänen rinnastaan katkesi verisuoni. Runoilija valvoi vaimonsa vuoteen äärellä kuusi pitkää vuotta ja piteli tätä kädestä kuolemaan asti. Anabel Lee lausui viimeisiksi sanoikseen arvoituksellisesti: "Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan!"  Herää kysymys: jos ihmistahto olisi vahva, millaisella menettelyllä -- kukaties vaihtokaupalla -- hän voisi välttää kuoleman?

Vaimonsa kuoleman jälkeen runoilijalla oli itsellään jäljellä kaksi luomisen kiihkeää vuotta. Hän vietti ne pääosin ooppiumhuurussa, josta selvinä hetkinään kirjoitti parhaat runonsa. Hän kuoli aniharvinaiseen aivokuumeeseen, alkoholismin aiheuttamaan ylirasitukseen, jonka sanottiin johtuvan ylenmääräisestä palosta kauneuteen ja moraaliseen tunteeseen. Runoilijan viimeiset sanat kuuluivat: "Jumala auttakoon sieluparkaani!"


II Intohimona kauhu

Poe on supernaturalistisen kauhun runoilija. Robert Burtonin Melankolian antomian (1648) mukaan ihmisen yksitoista intohimoa ovat vastaparein ilmaistuna rakkaus-viha, halu-kauhu, ilo-suru, toivo-epätoivo, ylpeys-pelko, ja raivo, joka on ilman vastaparia.
   
Intohimoinen kauhu edellyttää jyrkempää dramatiikkaa kuin jännitys. Kauhu on sietämätöntä jännitystä ja murtuvaa terveyttä ihmisen astuessa perusohjelmointinsa alueelta sellaisille seuduille, joissa hänen ei kenties ole tarkoitettu kulkevan. Jännitys syntyy, ei siitä että olisi paljon voitettavaa, vaan siitä että on paljon menetettävää. Kauhukuva on jotakin, mitä ei voi ratkaista tai selittää; sen dramatiikka on ehdottoman painajaismaista. Kokija ei usko enää palaavansa tavanomaisten järkevien ihmisten käsitettävään maailmaan.
   
Tuomas Akvinolaisen Summa Theologiaen kappaleen 81:2 mukaan aistiva halu jakautuu mielivään ja kiivaaseen osaan. Jaottelu juontuu varhaisemmalta ajalta jolloin oltaisiin voitu puhua jumalista Eros ja Mars (skandinaavisessa muinaisrunoudessa Vaanit, eli elämänvoiman jumalat ja Aasat, eli sodanjumalat). Mielivä, eroottinen, osa pyrkii suoraan ja absoluuttisesti siihen mikä aisteja miellyttää. Kiivas, martiaalinen osa, puolestaan raivaa esteet mielivän tieltä (Freudilla Thanatos). Tästä syystä Marsia sanotaan Eroksen isäksi, koska se poistaa häiritsevän. Kun ei olla paratiisissa joutuu Mars raivaamaan esteitä ja sotkeutumaan ikävyyksiin, mikä on Eroksen toiminnan edellytys.
  
Eläinten kiivaat tappelut koskevat aina mieliteon kohteita: ravintoa ja suvunjatkamista. Toisaalta Marsin kiivautta kaivataan myös korkeampiin päämääriin: ilman arkkienkelinmiekkaa ei kirjailijakaan loisi nerokkaita taideteoksiaan. Kirjailijan on poistettava häiritsevä, tahtonsa voimalla, tai vaikka väkivalloin.

Elämänvietin jaottelu mielivään ja kiivaaseen osaan valaisee myös kysymystä siitä, mikä pakottaa miedät lykkäämään oikeudenkäyntejä rikollisia rakastettujamme vastaan, kunhan vain välitön mielihyvä on kyllin voimakas huumaamaan aistimme? Vastaus: mielivä osa. Entä mikä saa meidät raahaamaan suitsukkeilta tuoksuvan rakastettumme vuorokausiksi kidutuskellarin pimeyteen, ripustamaan hänet kattokoukkuihin ja ruoskan sekä kynttilänliekin avulla kiduttamaan käärmeenkielisestä rikollisesta tunnustuksia kaikkein karmivimpiin rikoksiin? Vastaus: kiivas osa.
 
Kun kauhukuva on välähtänyt esiin, sitä ei voi kätkeä tai unohtaa. Sitä ei voi saada tai antaa anteeksi. Se on lopullinen kuin tuomiopäivä erään aikakauden lopussa. Tajunnan totena siltä ei voi sulkea silmiään - "nevermore". Se on lopullisena läsnä: todellisena kuin maailman paljastuminen näkönsä saaneelle sokealle Andre Giden Pastoraalisinfoniassa.


III Etsimistutkijan aarreaitta

Poen tekstit voi jakaa karkeasti niihin, joissa etsitään jotakin, ja niihin joissa ei etsitä. Eräs etsimiskirjallisuuden alalaji on nykyaikainen rikoskirjallisuus, jonka isänä Poeta voi pitää. Poen kertomus Kultakuoriainen on etsimistutkijan aarreaitta. Kertomuksesta piirtyy kuva siitä mitä on etsiminen mahdollisimman yleisessä (esimerkiksi Jumalaa etsivässä) mielessä. Kertomus on edeltävää sukua Flaubertin myöhemmälle Bouvard ja Pécuchet -romaanille (suom. Antti Nylén), sillä erotuksella, että Poen kertomuksen päähenkilöllä Legrandilla on sitä mitä Flaubertin viisastenkiven etsijöiltä puuttuu. Flaubertin päähenkilöparivaljakko on itseasiassa parodinen muunnos tästä Poen vaikutusvaltaisesta kertomuksesta.
    
Legrand on vanhan hugenottisuvun vesa, joka viettää yhteiskunnasta eristynyttä erakonelämäänsä Etelä-Carolinan Charlestonin edustalla yksinäisellä saarella, joka kurottaa Atlantille kohti Eurooppaa. Tarina alkaa kertojan satunnaisesta vierailusta Legrandin luo. Vierailua ennen annetaan muutamia esitietoja. Legrand on löytänyt uuden ennen tuntemattoman kuoriaislajin. Kultalutikka, kuten Legrandin tummaihoinen palvelija Jupiter sitä nimittää, on kertomuksen läpikäyvä symbolinen ja tapahtumia toisiinsa sitova motiivi. Legrand on sittemmin lainannut kuoriaisen läheisen varuskunnan upseerille, innokkaalle hyönteistutkijalle, eikä voi esitellä löydöstään vierailulle tulevalle minäkertojalle.
   
Tapahtumaketjun alkuunpanevat yhteensattumat liittyvät pergamenttiin, jolle Legrand piirtää havaintokuvan löytämästään kultakuoriaisesta. Legrand on poiminut pergamentin meren rannalta jollakin satunnaisella retkellään. Pergamentti on osoittautuu myöhemmin aarrekartaksi.

Legrand on järjestänyt elämänsä köyhyydessä ollakseen vapaa tällaisiin päämäärättömiin lähiympäristöönsä suuntautuviin tutkimusmatkoihin. Viettäessään autiolla saarella ikuista runoilijanpäiväänsä hänellä on mahdollisuus tarttua tilaisuuteen – tai ajatukseen – milloin sellainen sattuu kohdalle, seuratakseen sitten mielikuvituksen tai luonnon johtolankaa minne ikinä se viekään. Hän elää yhteensattumien ehdoilla, eräänlaisessa yhteensattumien keräilytaloudessa.

Kun Freya Eddan jumalrunoissa harhaa pimeää yötä ja etsii, hän tietää kyllä mitä: pukkeja. Mutta Legrand etsii jotakin tietämättä mitä. Sillä myös ilman tietoista ennakkomielikuvaa on mahdollista etsiä. Tällaisia kohteita ovat – vaikea on tästäkin puhua meidän pateettista romatiikan kuvastoa vierovana aikana – totuus, rakkaus, Jumala, identiteetti, hyvä elämä, omatunto, ihanteet ja alkuperä.
  
Maleksiminen, päämäärätön ja epäintentionaalinen ympärillekatselu, on sinänsä vaativaa työtä, jos siihen liittyy väkevä lataus huomioenergiaa. Intentiottomuuden ja näkökulmattomuuden saavuttaminen vaatii ponnisteluja, tottumuksen orjia kun olemme. Olisi oltava kaikissa näkökulmissa yhtä aikaa ja valmistauduttava hetkellisyyden inspiraatioon. Sysäys voi tulla mistä hyvänsä. Se voi olla hyönteisen siiven isku tai syötäväksi kelpaamaton motiivi.
   
Päämäärättömässä hapuilussa on keskeistä epävarmuus kohteen olemassaolosta. Hapuilu ei kohdistu  konkreettiseen ja hyvin tunnettuun kohteeseen. Jumala ei ole kateissa samalla tavalla kuin kotiavaimet. Saatetaan etsiä abstraktia oliota, tunnelmaa, tuoksua, hahmoa tai mielikuvaa. Mutta perusluonteeltaan tällainen etsiminen on ennalta määrittämättömän alkukohdan, otteen, näkökulman etsimist. Vaikka ihminen ei kykene luettelemaan Jumalan ominaisuuksia tai selittämään mikä Jumala ylipäätään on, silti Jumalaa etsitään.
 
Tämä etsimisen energisoitunut valmiustila edeltää Poen kertomuksessa aarteenetsintää. Ilman sitä ei hyönteistutkija eksyisi suuren aarteen jäljille, eikä Legrand löytäisi enempää kultakuoriaista kuin pergamenttiakaan.
  
  
IV Yhteensattumien synkronisiteetti
   
Hetkellä, jolloin kertoja vilkaisee Legrandin piirrosta hypähtää koira sattuamalta hänen polveaan vasten. Horjahduksesta pergamentti lentää hetkeksi takkatulen ulottuville, jossa lämmön vaikutuksesta kartanpohjasta piirtyy esiin sinihapolla kirjailtu kuvio. Aluksi kertoja pitää kuviotaLegrandin piirroksena. Kuoriaisen selkään on piirretty pääkallokuvio. Vaikutelma on sukua Salvador Dalin maalauksille, joissa puu saattaa muistuttaa norsua tai ihmisen päätä, vuoressa saattaa esiintyä kasvot tai vartalo. Uneksijan psykedelisessä hahmoalttiudessa mikä hyvänsä muuttuu miksi tahansa. Uneksija näkee ympäristössään mitä haluaa. Tai jotakin hyvin täsmällistä. Jotakin mikä johtaa todellisen aarteen jäljille.
  
Kun Legrand vilkaisee karttaa uudelleen, hän vaipuu syviin mietteisiin. Tämän jälkeen tapahtumat ovat sekä lukijalle että kertojalle, joka tästä eteenpäin ei tiedä lukijaa enempää, paljolti käsittämättömiä. Kertomuksen tyylilaji muuttuu hyvin arvoitukselliseksi ja realismin tuntu vähenee. 
   
Samana iltana kertoja poistuu Legrandin luota. Hän kuulee tästä seuraavan kerran kuukauden kuluttua kun palvelija-Jupiter tulee hätääntyneenä hänen luokseen pyytämään tätä mukaansa Legrandin luo. Kuukauden aikana Legrand on lämmittämällä saanut pergamentista esiin koko salakielisen aarrekartan. Hän on tehnyt yrityksiä salakielistä dokumentin tulkitsemiseksi. Koska kartan laatijasta ei ole tietoa, tulkinta on vaikeaa. Legrand on löytänyt kartasta vuohen kuvan ja  muistelee paikkakunnalla kiertäneen suullisen kertomuksen kapteeni Kidin (engl. kili, vohla) aarteesta. Legenda on säilynyt kollektiivisessa muistissa. Aarretta ei ole löydetty. Legrand päättelee että kyseessä saattaa olla aito aarrekartta.
   
Kartan tekstuaalisten viittaussuhteiden kryptisyyden aukikoodaaminen on vaikeaa. Sama ilmiö voidaan kuvata lukemattomin tavoin. Epämääräinen kuvaus voi viitata moniin erilaisiin ilmiöihin. Samoja viiteitä, merkkejä, sanoja, lauseita, kappaleita, kieliä voidaan kirjoittaa ja lukea monissa merkityksissä. Maailma, jossa merkkien yhtäpitävyyteen ja ilmaisun ymmärrettävyyteen voidaan luottaa, on yksinkertaisin mahdollinen maailma. Legrand ei elä sellaisessa maailmassa. Kuitenkin rationaalinen käsitys entisajan merikapteenien sivistystasosta ohjaa hänet oikeille jäljille, ja salakirjoituksen ratkaisuun.


V Etsiminen
   
Selvitettyään kaiken tarvittavan Legrand alkaa valmistamaan työryhmäänsä aarteen etsintään. Vaivan säästämiseksi etsintä rajataan: aarteen täytyy löytyä maantieteellisesti pergamentin löytöpaikan läheisyydestä. Kaikkea ei voi läpikäydä. Siihen kuluisi loputtomasti aikaa. Legrand ei tiedä mistä etsintä pitäisi aloittaa, siksi hän suuntaa aluksi tutkimusmatkoja todennäköisiin paikkoihin. Lopulta alustavien tutkimusmatkojen jälkeen kartta alkaa saada tukea lähiympäristön maastosta.
  
Etsimisen välineet ovat lankaan pujotettu kultakuoriainen, lapio, viikate ja soutuvene. Legrand on etsintäpartion johtaja, joka toimii alusta loppuun itsenäisesti ja omien aavistustensa varassa. Varmuutta ei ole aarteen olemassaolosta enempää kuin sen laadusta. Hän salaa apureiltaan toiminnan lopullisen tarkoituksen, koska tuntee heidän kyvyttömyytensä ottaa koko juttua todesta. Hän ei halua nuolaista ennen kuin tipahtaa.
  
Työryhmän muut jäsenet, ketoja ja Jupiter-palvelija, eivät tiedä mitä ovat tekemässä. Legrand ei voi motivoida heitä muulla kuin omalla arvovallallaan. Hän ei voi luvata mitään. Siksi koko matka vaikuttaa hapurien näkökulmastaan huuhaalta, järjettömältä. Minäkertoja tarkailee Legrandia herpaantumattomalla huomiolla ja alkaa vähitellen pitää häntä mielenvikaisena. Itsekseen kertoja tutkii mahdollisuuksia saattaa Legrand psykiatriseen hoitoon. Sen sijaan, että uskoisi toiminnan tulokselliseen päämäärään, hän käy mielessään läpi mahdollisuuksia voittaa Lagrandin vastustus hoitoon saattamisessa. Hänellä on surumielinen varmuus siitä että Legrand on menettänyt järkensä.
  
Uneksintaa ja kuvittelukykyä tarvitaan vainoharhaisuuden lisäksi myös aidossa etsimisessä, joka vastaa kysymykseen siitä, mitä todellisuudessa voidaan löytää. Jos emme osaisi uneksia, löytäisimme ja erottaisimme vain sen mitä jo näemme, tiedämme, ennestään tunnetun ja saman. Laajennetun, sumean, riittävän tai riittämättömän, osittaisen tai epätäydellisen samuuden tunnistaminen olisi mahdotonta, varsinkin maailmassa jonka olennainen rakennusperiaate on samuuden niukkuus ja pienten erojen yltäkylläisyys. Olisi mahdotonta asennoitua etsimään jotakin uutta, tutkimaan maailmaa uuden ja tuntemattoman näkökulmasta. Vain kuvittelukyvyn kautta voimme liikkua vapaasti niukkuudessa ja löytää uutta.
   
Jupiter-ukko, vanha neekeripalvelija, kuvittelee ja uneksii hänkin. Hän uskoo kultakuoriaisen olevan jonkinlainen taikaesine. Puremalla tuo olento on saattanut Legrandin hulluuden houreeseen, joka nyt kuljettaa ryhmää jonkin mystisen äärelle. Jupiter pitää varmana, että houreella on reaalinen mutta hänelle käsittämätön taikaperustansa. Hän uskoo, tai ainakin haluaa uskoa, että he ovat todella etsimässä jotakin viisasten kiveä.
     
Etsimisen kestäessä tiedot karttuvat, ja sen mukaan optimismi tai pessimismi. Mitä enemmän on vaikeuksia, odottamattomia esteitä, kartan väärintulkintoja, virheitä, joista mukanaolijat voivat havaita Legrandin uskon hiipuvan, sen voimakkaammin toisaalta kertojan epäusko, toisaalta Jupiter-ukon taikauskoinen pelko, jarruttavat hanketta. Mutta ilman toivoa etsintöjä ei kannattaisi jatkaa. Legrandissa elää toivo, joka on sukua hulluudelle. Kuitenkin hänen vaistonsa osuu kerta toisensa jälkeen, erehtymisten, korjausliikkeidenkin jälkeen, oikeaan. Häntä ohjaa sattumankaltainen, mutta johdonmukainen onni.
   
Vasta lapionkärjen kolahtaessa puuarkkuun, alkaa kertoja epäillä omaa skeptistä narraatiotaan, jossa asiat selittyvät Legrandin hulluuden kautta. Kertoja katselee silmät ymmyrkäisinä tajuamatta enää yhtään mitään. Ensimmäistä kertaa hänen oma järkevä järkensä joutuu syvän epäilyksen tilaan. Kulta-aarteen tullessa esiin hän ilahtuu järjettömästi. Jupiter-ukko repii hiuksiaan ja suutelee taikakalu-kultakuoriaista: hänelle kaikki on pelkkää järjetöntä magiaa, kultakuoriaisen aikaansaannosta. Ainoa joka tässä tilanteessa säilyttää tyynen järkevyyden on Legrand itse. Etsintä on päättynyt: löytöön.
  
Se joka on löytänyt kulta-aarteen ei voi vaipua tohtorinuneen ilta yhdeksältä. Koko yö täytyy löytäjien raataa, Kafkan lailla, hullun lailla, kuljettaa määrätön kultasaalista kotiinsa. Nyt heillä totisesti on jotakin menetettävää. He raatavat antamatta satunnaiselle ohikulkijalle, näillä asumattomilla seuduilla epätodennäköiselle, edes teoreettista mahdollisuutta varastaa aarteesta.


VI Legrandin demoni
  
Poen kertomus paljastuu moraliteetiksi. Etsivä Legrand on hyvä vaisto. Hän ottaa mukaan aarteen etsintään loogisen järkensä rajoittamat kanssaihmisensä. Siitä huolimatta, että nämä henkilöt lähinnä hangoittelevat vastaan ja yrittävät jarruttaa etsivän työtä, Legrand aarteen löydettyään jakaa kaiken apuriensa kanssa.

Sen sijaan aarteen aikoinaan kätkenyt merirosvokapteeni Kid, joka on ryöstellyt apureineen laivoja, ja kätkenyt verisen kullan, kun on saanut hyödyn pahanteossa ja kulta-aarteen piilottamisessa apureiltaan, hän on tappanut ja haudannut heidät aarteineen omaan kuoppaansa. Noita lakaisee jälkensä.

Kid laatii kartan itseään varten: kartan, joka on riittävän käsittämätön satunnaisille löytäjille, mutta riittävän selkeä hänelle itselleen. Hänen lentotaitonsa ei ole aitoa, mutta se muistuttaa erehdyttävästi lentämistä. Vilpitön totuudenrakkaus ja todellinen lentotaito, joka Legrandilla on, paljastaa ja tulkitsee kapteeni Kidin lakaistut jäljet.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com