31.5.2017

KAKSOISOLENTOPORNOTÄHDET

Pitkä ura pornoteollisuudessa silminnähden vanhentumatta rakentaa tietynlaista sankarimyyttiä ihmisestä kokemuksistaan ja nautinnoistaan karaistuvana olentona, joka lopulta kiteytyy eräänlaiseksi tulen jumalaksi. Kaksoisolentopornotähdet lisäävät yksilösuorituksen tehovaikutelmaa työskentelemällä lakkaamatta ja kuvaamalla kaksin verroin sankarin mittakaavassa. He ovat kypsiä parodiahahmoja päähenkilöstä, nuorena kuolleesta prinsessa Dianasta. > kaksoisolentokenraalit > sankarimyytti kapitalismissa

30.5.2017

Bill Murrayn A Very Murray Christmas (2015) on jotenkin dynaamiselta rakenteeltaan aika vaikuttava pätkä.
  
"Bill Murray tuo metafyysisen maailman David Attenborough" Antti K

Miksi kukaan ei ole sanonut, että Pelevin on jo vuonna 1992 (Omon Ra) esittänyt ajatuksen, että marxilainen työn käsite pitää korvata Gurdjieff työn käsitteellä ja Marxin käsitteet yleensäkin Gurdjieffin käsitteillä? Tällainen fiktiivinen oppiaine on romaanin esittämässä Neuvostoliiton salaisessa avaruusakatemiassa (ks. Luku 10).

29.5.2017

Alla olevassa viedossa Michael Tsarion kelailee pahuuden anatomiaa.

Pahuus on vaikutuksiltaan ja pelkällä olemassaolollaan masentavaa, alamaailmoihin vetävää. Hyvyys on kohottavaa ja valaisevaa. Vain hyvyys avaa tien oivallukseen ja vapauteen ulos valta- ja egotrippailijoiden ummehtuneista nollasummapeleistä.
  
Mutta moderni ihminen ei enää kyennyt kuvittelemaan hyvyyttä. Kaikki poliittinen, teknologinen ja tieteellinen kehitys näytti vahvistavan ilkeän ja pahantahtoisesta demiurgin mielikuvia. Hyvyys ei pysynyt pahan välineiden perässä. Tieteisfantasiat eivät kuvittele hyvyyttä vaan uhkakuvia. Happy endit ovat vain Hollywoodin klishee. Meidän aikakautemme ihminen, joka joutuu yhä kummallisimpien moraalisten vääntöjen kiistakapulaksi, ei pärjää teknistynyttä pahaa vastaan muinaisilla hyvyyden mielikuvilla.
   
Pahuus on nimenomaan jotakin, mikä horjuttaa tervettä järkeä ennalta-arvaamattomin seurauksin. Pahuus on jokin mikä paljastuu hitaasti mutta peruuttamattomasti. 



24.5.2017

Neljäkymmentä vuotta sitten Jyrki Pellinen oli kirjoittanut 14 runokokoelmaa, joista useat nyt klassikoita.

"Joskus jokin sana saa liian suuren merkityksen.
Eläköön, ajattelen, on parempi istua ja laulaa.
Laulut kestävät kauemmin ja tarkoittavat vähemmän."
Pellinen 1962
Näkisittepä uneni
siinä on tekevän kädet
niitä minä katselen

Ketä minä käskisin
hammaskipujen aateloima
kuka ottaisi käskyjä vastaan
minulta

Näkisittepä hampaani
liian suuret, suuhuni
pannut, syntymässä
sovitetut sattumaan
Elämänpuun oksalla
 

soitteli Toiseus huilua
 

hammassärkyjen aateloima

nahkojaan oireellinen
 

särkyjään eheys, särkymään

valmistettu, särkynään valitus

ja kaikki rikoserkisterit

taaksejäänyttä ansioluetteloa


23.5.2017

Uuden SC-seuraajan meininkiä. Argentiinan Tuksu.

 
Ykseyden lippu liehuu.
 
Häyhä paukuttaa piilosta.
 




Että jokin tällainen mekanismi on ihmispsykologiaan tiedostamattomalle tasolle rakennettu. Usein julkilausuttu ykseys sisältää julkilausumattoman toiseuden varauksen. Varauksen luonnetta tai perustaa on vaikea saada selville. Se voi olla nimetön sitkeä epäluulo, varovaisuus, vakaa varmuus siitä, että toiseus on olemassa, mutta se ei vain vielä ole kypsynyt näkyviin tai jäänyt kiinni. Karvat eivät ole vielä paljastuneet.
Me, jotka uskomme ykseyteen
metodisen toiseuden ihmetellessä
kummallista uskoamme. 
Kärjistetty asetelma.


Keksijä ei tiedä mitään, hän vain kanavoi. Hän kanavoi ihmiskunnalle uusia keksintöjä ja valmiita taidemuotoja miltei tyhjästä tai hyvin rajallisesta perusmateriaalista.


Alan ammattimies tietää kaiken, mutta ei kanavoi mitään. Hän yhdistelee ja kehittää jo aineellisesti olemassaolevia asioita loogisimmalla ja optimoiduimmalla tasolla.


Tässä on hyvä ja paha. Tai siis paha ja hyvä.


Maailma tai elämä ei tule toimeen yksin kummankaan varassa.


Viisauden perusta on siinä, että ei rakenneta poliittisluontoista vastakkainasettelua tällaisten, itsestäänselvästi yhteenkuuluvien vastakohtien välille. Ei kannata politisoida vettä tulta vastaan, maata ilmaa vastaan. Viisaus on pidättymistä poliittisesta impulssista erottamattomasti yhteenkuuluvan suhteen. Ei pidä tehdä tuhoisaa rajanvetoa.

Poliittisen impulssin perusta on toiseus. Toiseus näkyy toisenlaisen elämänvietin ilmentymien häiritsevyytenä. Toiseuteen suhtaudutaan (ja tämä tapahtuu täysin spontaanin alitajuisesti) thanatosvietin, kuolemanvietin, raivausvietin keinoin. Toiseus ilmiönä on hankalasti sulava. Me vaadimme, ettei se ole totta. Me vaadimme, että se on illuusio, keinotekoinen, olematon. Me vaadimme, että kaikki on yhtä, samaa, oman sielumme jatketta. Mutta kaikki on kuitenkin toista. Pahimmassa tapauksessa kaikki on yhtä, paitsi minä, joka olen yksin solipsistinen toiseus.
  
Toiseuden ällistyttävän ongelman hahmottamistapoja on monenmoisia. Yksi on astrologia, toinen on geopolitiikka, kolmas dialektinen filosofia, neljäs feminismi. Tähän ikuisuusongelmaan on historian saatossa keksitty myös lääke nimeltä sivistys. Sivistys tarkoittaa oman häiritsevyyden, äänen ja näkyvyyden pienentämistä sovittuihin, sivistyneisiin rajoihin. Sivistys ja sievistely ovat miltei synonyymit. Kummallakin on nykyään tylsä kaiku.


Sivistys tarkoittaa häpyä, häpeäntunteen voimistamista itsessä, sillä häpeä edustaa itseen kohdistuvaa thanatosviettiä. Häpeän perusta on sivistyksessä: häpeä on tietoinen toiseudesta ja piiloutuu sen thanatosvietiltä. Tätä varten häpeän kohde joutuu jäljittelemään itseensä toiseudessa spontaanisti vaikuttavan thanatosvietin. Hän joutuu tunnistamaan oman luonnollisen olemuksensa häiritsevyyden toisen näkökulmasta.

On itsestään selvää, että hiemankin liiallisena häpeän mekanismi johtaa vaikeisiin neurooseihin ja tyypillisiin psyykkisiin pakko-oireisiin. Yhtä laikka kuin on itsestään selvää, että täydellinen häpeäntunteen puuttuminen johtaa barbariaan ja sotaan.
 
Pohtikaamme tätä Rautatientorin kahviteltoilla.

21.5.2017

muuta kiirettä ei ole
kuin kärsimättömyys
Ajatellaan nyt sellainen tulevaisuuskuva, että kaikki länsimaissa romahtaa, EU ja USA romahtaa ja Venäjä saavuttaa liittolaisineen jonkinlaisen ylivallan maailmassa.

Onko se jollekin toivekuva? Varmasti. Mutta ei minulle.

Minun toivekuvani on se, että idän vahvuudet yhdistetään läntisiin vahvuuksiin niin, että saadaan rauhallisempi, tietoisempi, iloisempi ja onnellisempi ihmiskunta. Ihmiskunta 2.0. Kuulostaa ehkä banaalilta.
   
Mitä asiaa sitten ajaa informaatiosota, huono journalismi, viimevuosien länsimainen poliittinen sekoilu, hulluuteen viety liberalismi, egoismi, äärimmäisellä tavalla yhteiskuntia horjuttava taloudellinen eriarvoistuminen? Se ajaa juuri sitä asiaa, että länsi romahtaa. Heikoissa moraalisissa kantimissa oleva toiminta ajaa mahdollisen vihollisen asiaa. 

20.5.2017

Et vastannut kaikkeen

Siihen odotukseen

Muistatko

Sinä kerroit minulle

Minä kerroin sinulle

En muista mitä me

Muistatko mitä me

Oletko jo unohtanut

Minä muistan vielä

Sitä en muista miten


He kertoivat meille

Me kerroimme heille

He kertoivat toisilleen

Mutta meille ei kukaan

Sinä ulvoit

Minä ulvoin

Hän naurahti

Oli sen verran aihetta että
aurinko kipusi
minun kipuni
liekit kipusi
heidän kipunsa
kihosi sinun kehosi
pidit kehoani
kirveenäsi
lastuinasi
veneenäsi
airoinasi
silminäsi
suunasi
kipunasi
kipunat
huulinasi
huulipunat
takanasi
takaikkunat
vastapainonasi
vastamunat
mustavalkoinen
vasta mulkoileva
suolakravatti
kraanaveitsi
kranaattisuola
kiteesi sirpaleesi
ajatuksissani
ajatuksistasi
ajatuksiin


Me emme tiedä
latoa sanoista itsellemme pesää
nukkua tuhlatun jumalan
työssäkäymisen, arjen
kaikkien kiireiden
käyttämättä jäänyttä
sanaa käyttämättä kvinttiä
tavallinen rajoittuneisuus
maailman voimasuhteet
sekaisin rotat
malttamaton kavaluus
leijonamieli tulehtuneissa silmissä
valontulehdus
aiheellisen kainostelematta
joku lupasi liikoja

Myös jalkapohjissa
iho kuin lapsen
naamio mitä tuntea
sisältä laiturinjäänteistä
kävelemisen samaa
turtunutta tassuttelua

tuo kaikki arvotavara
kevytmielisen vilpittömän
iloisen tietoisena siitä
mistä kaikista paikoista
on tullut varastaneeksi

nykyisin ovat
kaikki ennen muuta
tulevaisuudessa
ei mitään
se voi hyvin onnistua
voimalinja kulkee tästä
pelko varautuu kaikkeen
mitä on

19.5.2017

Tietenkin Rantamalan Harhama on seksuaalisesti naurettavan sievistelevä ja pateettinen. Mikä on tietysti parempi kuin Salaman ronski pölhöseksuaalisuus tai seksuaalisen kuvauksen muut lukemattomat pieleen menevät muodot. Seksuaalisuuden solipsistinen ydin voidaan kuvata vain jumalrunouden tasolla ja psykedeelisten prosessien tasolla, muu on miemeettisen halun ilmenemismuotojen kuvausta. Kaikenlaisista näennäisistä mielen tasolla tapahtuvista vapautumisista ja patoutumisista ihmisellä on hyvin pitkä tie käsittämään seksuaalisuuden primaarinen prosessi. Tosirakkautta ei voi tietoisesti kokea eikä käsittää, koska se on niin uskomaton, mystinen, mustan huumorin täyttämä, käytännöllisen pilan kaltainen tila. Se pilkkaa tietoisuutemme luomaa kuvaa sivilisaatiosta ja järjestyneestä ihmiselämästä. Se on Anna Kareninan paradoksi 11 ulotteisessa kosmisessa tantramaailmassa. On hyväksyttävä että tosirakkaus on kevyttä, niin kevyttä, ampumaradalta laukaistun harhaluodin kaltaista, se ei anna yhtään liikkumatilaa: se osuu juuri sinuun. 

Pietari Kylmälä kävi täällä. 

SILMÄTULEHDUS

Sellainenkin asia kuin tulijumalalle uhraaminen saattaa kaiken kiireen keskellä unohtua. Sitten ihmetellään miksi aurinko ei tule näkyviin. Onneksi muistin tämän asian eilen, ehkä viimeisellä hetkellä kun pihan suuri korkkipuu oli vielä mahdollista pelastaa (ehkä vähän dramatisoiden, mutta vertauskyvallisesti nyt ainakin). Ihan pienet silmut ovat nyt näkyvissä. Päivänpaiste kertoo, että kaikki on toistaiseksi kunnossa minun ja auringon välillä. Jatkan virheideni tunnustamista.

Sun Ran päähine tässä ei suinkaan viittaa aurinkoon vaan Saturnus-kulttiin. Saturnus on toinen aurinko. Melankolian kaksi aurinkoa. 

 
Tragedia on ihmisen erehtyväisyys. Houkutus, että virhe kostetaan virheellä, ei oikein tekemisellä.

18.5.2017

Elämä on emotionaalista tasapainoilua kärsimättämyyden tunteen ja koko elämän kestävän viivytyksen hyväksymisen välillä.

17.5.2017

Linnut ja puut on nähty.
Nyt jonglöörataan kuudella
moottorisahalla.

Olen huomenna luvannut
tehdä kaksoisvoltin moottorikelkalla
Nyt en mene baariin

Ennätystenkirja
on uusi Valhalla, jonne kootaan
maadottumista odottavat
astraalimatkalaiset. 

Olen huomenna luvannut
tatuoida kansallismaiseman
presidentin selkään
Nyt en mene baariin

Sanon: Kansallismaisemasta
muistat planeettasi.
Tatuointia et saa täältä mukaan. 

16.5.2017

Kun kuulen sanan kulttuuri, poistan varmistimestani pistoolin.
Olisiko tänään kiintiömääräisen optimismin vuoro.
 
Monet asiat ovat maailmassa pielessä, mutta meidän ei kannata ehdollistaa koko olemassaoloa ja todellisuutta niiden asioiden kautta. Pikemmin kannattaa avoimesti miettiä miten monella tavalla asiat voisivat olla enemmän pielessä kuin ne itseasiassa ovat ja ihmetellä lähinnä sitä, että ne eivät ole. Olen koko ajan herännyt enemmän juuri tämän kaltaiseen hämmennykseen. Hetkittäin on tuntunut, että huikea voima auttaa meitä supertehokkaasti joka hetki, mutta suurinkaan voima ei pysty siihen, ettemme mitään mokaisi, tekevälle kun sattuu.
Pastori oli paastonnut ja rukoillut koko edellisen viikon. Krokotiilit söivät hänet kokonaan järkyttyneen seurakunnan silmien edessä.

15.5.2017

sinisilmä punaparta
aasa, joka maailmanlopun jälkeen
kääntyi vaaniksi
sillä sodat eivät enää
lyöneet leiville
hiuksensa tummuivat, silmät
vaihtoivat väriä 

BOIKOTTI

Tuli mieleen iltasatu. Tarhassa, heti kun hän oli saanut kaksi leikkikaveria, hän alkoi boikotoida toista. Tämä asenne johti myöhemmin maailmanlaajuiseen kauppasaartoon.

RAUTIENTORI KYLMÄNÄ KEVÄÄNÄ

Maailma ei ole paikka, jossa välttämättä aina riittää se, että joku haluaa elää rauhassa. Asiat yhteiskunnassa voivat sairastua syvältä. Äärioikeiston olemassaolo indikoi juuri sitä, että nyt on käynyt tai käymässä niin. Todellinen sairaus ei välttämättä ole edes näkyvissä objektiivisesti. Olen kuitenkin sitä mieltä, että äärioikeiston kanssa ei voi keskustella eikä siitä ainakaan ole mitään hyötyä (koska argumentaatio on aina epärehellistä ja sisäisesti ristiriitaista). Samalla kahden ääripään ja neutraalin keskitien malli on liian yksinkertainen. Äärioikeistoa ei voi vastustaa symmetrisesti, ellei se tarkoita kirurgiaa. 
  
Parhaiten äärioikeistoa vastustetaan vaikuttamalla niihin syihin jotka sen synnyttävät, kasvattavat ja nostavat. Aivan ensimmäiseksi täytyy lopettaa katalysoimasta niitä ongelmia, jotka nostavat äärioikeiston kaltaista mittarin viisaria. Punavihreät ovat katalyyttejä äärioikeistolle, täynnä tunnetta omasta paremmuudesta, torjuntamekanismeja ja sokea diskurssianalyysille. Koska punavihreässä kuplassa olija ei tiedä tai näe sinä, että yhteiskuntamme on syvältä (ainakin syvemmältä kuin he olettavat) sairastumaan altis, heidänkin kanssa keskustelu voi olla turhaa. On otettava huomioon, että uusia ongelmia ei välttämättä ole mahdollista ratkaista perinteisten ajattelutapojen piirissä.
Filosofoin tässä hieman liittyen nykyiseen ohipuhumisdiskurssiin Rautatientorin suunnalla. Muinaisgermaanisen ja -skandinaavisen mytologian jumalten tuho on ollut puheenaiheena 1800-luvun loppupuolelta. Wagner ja Nietzsche liittivät tämän mytologian modernin diskurssiin. Eddan jumarunoissa Ragnarök, jumalten tuho, tapahtuu sen jälkeen kun oikeudenmukaisuuden jumala Balder tapetaan.
  
Ragnarök on romanttisen sankaruuden käsitteellinen loppuu. Ragnarökin tilassa ei ole sankaruutta eikä mitään yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden perustaa, jota sankari voisi puolustaa tai tavoitella. On vain liberalismin rutto, joka vapauttaa ihmiset ensin jumalista, sitten totalitarismeista, sukupuolista, perhearvoista, kansallisuuksista, rasismeista, yhteisöistä, maaplaneetasta ja lopulta elämästä. Liberalismi vapauttaa kaikesta ja ei mihinkään: se etsii lakkaamatta vihollista yhteiskunnan sisältä kun ulkoiset samaan aikaan katoavat. Liberalismi on totalitaarinen järjestelmä, jonka hillitön vihakoneisto elää, kuten ällistellen havaitsemme, jonkun Pohjois-Korean oljenkorren varassa. Liberalismi on Eddan Fenrir-susi, jos sitten koko Okeanoksen täyttävä maailmankäärme on vaikka rajatta kasvava pornoteollisuus.
On nähtävä että nämä vääjäämättöminä pidetyt ja rajatta kasvamaan päästetyt kehityskulut ovat läpikotaisen hämäriä. Äärioikeiston kaltaiset ratkaisumallit nousevat hämärästä, jossa yhteiskunnallinen ja ihmisoikeudellinen, kuten myös henkinen ja sielullinen (liberalistithan eivät tunnusta mitään metafyysistä perustaa) oikeudenmukaisuus on yhtä kaikki täysin kadonnut horisontti. Metafysiikan kieltävä inttäminen muuttuu vaaralliseksi silloin kun räjähdysvaara uhkaa juuri tuolta alueelta, niin kuin fasismin tapauksessa se uhkaa.
 
Äärioikeistot eivät keinoillaan ratkaise mitään, eivätkä tuota mitään lupaamaansa. Äärioikeisto vain lupaa uhrata jotakin (kenties korvaamatonta) saavuttaakseen jotakin, mitä se ei tule populisminsa lässähtäneisyydessä jossakin modernien aikojen tuollapuolen saavuttamaan. Aasamaailma ei herää henkiin sen toimesta. Ongelma on paljon monimutkaisempi. Jos siihen ylipäätään on ratkaisu, sen täytyy olla jotakin paljon älykkäämpää, syvempää, luonnollisempaa.
 
Älyllä, sellaisella rationaalisella älyllä, joka todella pystyy ottamaan huomioon vaikuttavia tekijöitä (ja kuten Descartes epäilemään riittävän syvältä), ei ole mitään tekemistä demokrattisen päätksenteon kanssa. Silloin kun ongelma on syvä ja vaikea, asian yksinkertaistaminen ja popularisoiminen ei yhtään vie ratkaisua eteenpäin.
Minusta oikea asenne, jokaiselle nyt olisi ensin nöyrtyä käsittämään se, että edessä on jotain todella vaikeasti hahmottuvaa ja syvää, jota emme kunnolla ymmärrä. On aika lopettaa viisastelu ja yrittää ensin tosissaan katsoa mistä on kysymys, ennen kuin tarjoaa jotain hutiloituja peliliikkeitä.
   
Ehkäpä kotiuniversumimme haarautuvien polkujen maailma ei enää olekaan aivan sellainen kuin luulimme. Pyssyillä näinä myöhäisinä aikoina ei ratkaista mitään.
On viidestoista toukokuuta. Näen pihan orapihlajapensaassa jotakin vihreää.

13.5.2017

SÖRENSENIN KOSMOGONIASSA

"Ne meistä, joille elämä ei ole peli, ovat vapaita. He pelaavat selviytyäkseen ja huvin vuoksi. Ne meistä, joille elämä on peli, ovat valtatripillä. He luovat pelejä saavuttaakseen vallan muiden yli, vallan elämästä, tuhotakseen elämän." Roi Vaara
  
Tämä vaikuttaa olevan Nietzschen vallantahdon filosofian vastainen argumentti.
  
Villy Sørenseniä pidetään Tanskan kaikkien aikojen tärkeimpänä filosofina heti Søren Kierkegaardin jälkeen. Eikä todellakaan suotta. Tanska on erityinen läpikulkupaikka Euroopassa. Euroopan nykyaikaan säilyneistä valtioista juuri Tanska on useimmit kaikkina aikoina ollut sotkeutuneena sotiin ja välien selvittelyihin. Aina kaikissa lukemattomissa mahdottomissa tilanteissa sen väkiluvultaan pieni kansa on lopulta säilyttänyt itsenäisen suvereniteettinsa. Tällaista ihmettä kannattaa katsoa tarkemmin. Mihin se oikein perustuu? 

Villy Sørensenin Ragnarok, en gudefortælling, 1982, on mainio Eddan Näkijän ennustuksen proosavariaatio. Siinä jumalien ja jättiläisten valtapeli kuvataan aika jyrkkien kontrastien kylmänä sotana. Jumalilla tietenkin on ainoa mahdollinen vapaus: Gilgameshista tuttu psykedeelinen yrtti (myöhemmin raamattuun vertauskuvalliseksi omenaksi vieraannutettu), joka pitää heidät ikuisesti nuorina. Tämä vapauttaa heidät ihmisten perusohjelmoinnista, kuoleman koodista. Jättiläiset ovat jonkinlaisia jumaltenvarjoja ja niistä kasvavien pelkojen aineellisia emanaatioita. Ne voivat olla myös jumalien fyysisiä kopioita täysin erilaisella sisäisellä psyykkisellä rakenteella. Jättiläiset pelaavat koko ajan jumalia vastaan alistaakseen heidät ja varastaakseen heidän yrttinsä. He todellakin ovat valtatripillä... tai valtatrippi oikeammin on sen toisen tripin peilikuva. Jättiläiset muuttavat kokoaan jatkuvasti ja tuntuvat lähinnä kasvavan rajatta kokoa, paitsi aasamaahan tulleessaan he pienenevät surkeiksi. Ei ole ihan varmaa onko jättiläisiä itseasiassa olemassa. Jumalista vain yksi, Balder, on havainnut tämän solipsismin ongelman. Muut pitävät jättiläisiä todellisina. Ihmisten keskimaa näyttäisi olevan siinä välissä jonkinlainen näkymätön peili.
  
Eräs ihmismaailman kova psykedeelinen salaisuus on se, että julkkis joka vanhenee on huijari, pelkkä jättiläinen, ja juuri siksi hän on julkis, että tämä vanhenemisen prosessi, joka tietenkin kaiken halun vastakohtana on silkkaa kauhua, voidaan hänessä julksesti tuomita ja pilkata. Jumalat eivät koskaan näyttäydy ihmisten julkisuudessa. Julkkis on siellä vain esittelemässä lopulta omaa vanhenemistaan. Jotkut, kuten Cary Grant, ovat selkeästi havahtuneet tähän ansaan, jota harva käsittää. 
  
Kaiken maailman viihdepaskan seassa runoutta, jumalrunoutta, kannattaa ehkä hieman tarkemmin lukea. 

Sørensenin kosmogoniassa jumalat eivät ole mitenkään absoluuttisen kuolemattomia. Kuoleman koodi kytkeytyy heissä heti, jos eivät kaiken aikaa mutustele omenoitaan ja katsele rakkaudenjumalatar Freyaa tai nuoruuden jumalatar Idunia. Jumalattaren pienikin katoaminen näköalan ulkopuolelle kytkee kuoleman koodin. Jumalat voivat myös kuolla taistelussa, joka voi olla voittoisaa vain kotikentällä. Hyökkäyssodassa Jättien maille jumalat pääsääntöisesti häviävät, samoin kuin Jätin häviävät hyökkäyssodassa aina. Sørensenin kosmogonia on siis läpikotaisin geopoliittista: geopoliittisella kotikentällää suurvaltamahti on horjuttamaton ja tunkeutuja auttamattomasti heikoilla. 

12.5.2017

Tässä on nyt sellainen pikku juttu, ajatteli Koleeramäki, että pornon arvoitus taitaa olla nykyisin ihmiskunnan suurin arvoitus juuri siksi, että se kuuluu kokonaan jumalrunouden piiriin. Meillä on sankarirunoilijoita, eli tragediarunoilijoita (nykyään pikemmin antisankarirunoilijoita), komediarunoilijoit, satyyrirunoilijoita ja skenepoliisirunoilijoita (Eddan kielellä jättien runoilijoita), mutta hyvin vähän niitä, jotka voisivat runoilla jumalien asioista. Jos kuvitellaan, että kysymys olisi vain satyyrikuvaelmista, maailmanpornossa ei nähdä puita metsältä [sic] -- nimittäin sitä, että pornon arvoitus liittyy Gilgameshin ikuisen elämän tavoittelun arvoitukseen. Vain Victor Pelevin kaikista kirjailijoista on tähän mennessä havainnut tämän -- Albert Einsteininkin yhtälöitä tärkeämmän -- yhteyden, joka tietenkin pian on jokaiselle itsestäänselvyys. Siksi maailmanporno -- tuo solarismeriporno -- hallitsee -- pelkästään sen olemassaolo gravitaatiokeskuksena hallitsee -- ihmisten psyykettä niin ällistyttävän alitajuisen täydellisesti, kuten saamme tieteellisissä tutkimuksissamme havaita. Tieteen edelläkävijöistä Pelevin saattaisi sanoa: Eddan kielellä porno on epäilemättä jättien ase ihmisiä vastaan. Ihmiset eivät selviydy haasteesta (järjissään ja terveellä tavalla kykenevinä jatkamaan sukuaan ja huolehtimaan jälkeläisistä), elleivät pysty liittoutumaan jumalien kanssa nykyistä syvemmin. Tämä liitto edellyttää koko jualuuden käsitteen dekonstruoimista ja ikään kuin teknologiaa, jolla ei pelkästään luoda ihmistä rajattomasti mahtavampi tekoäly (kontolloimaan ihmistä), vaan palautetaan myös jumaluuden koko fenomenologia, jonka avulla ainoastaan ihminen voittaa kontrollirakenteet. Siis mitä se on? Ihmisten on tultava jumaliksi? Niinkö se on? Pornon arvoituksesta Eddan kuvastoa käyttäen on kirjoittanut tanskalainen kirjailija Villy Sørensen. Sørensenin kosmogoniassa porno on Okeanoksessa asuva suuri maailmankäärme, joka kiertää koko keskimaan (ihmisten asuinseudun) ympäri. Käärme on kuin teollisuus, joka kasvaa lakkaamatta. Käärmeen ystävä on Fenrir-susi, jonka voisi ajatella kuvaavan nykymuotoista liberalismia. Kumpikin alati kasvava hirviö palvelee jättiläisiä. 

Pelevin puhuu kosmoksesta:


PELEVININ UUSIN

Metusalemin lamppu, eli tšekistien ja vapaamuurareiden välinen äskettäinen kamppailu, 2016, jonka ostin muiden Pelevinin uudempien teosten ohella venäjänkielisenä, ainakin alkaa hyvin: ensimmäisellä sivulla esiintyy sana mystinen (jossain muodossa) seitsemän kertaa.
   
Tyylilajiltaan humoristisen sarkastinen teos poraa rappariuden ytimeen timattikärjellä. Romaani vastaa kysymykseen, jonka ajatteleva ihminen kohtaa tutustuessaan Neuvostoliiton historiaan: miksi niin monet yksityiskohdat neuvostoliittolaisessa heraldiikassa oli vapaamuurarisymboliikan kyllästämää. Neuvostoliitto ja vielä enemmän DDR oli kuin suuri vapaamuurariuden ulkomuseo kaikkine obeliskeineen.
   
Pari viikkoa sitten Pietarissa istuttiin iltaan venäläisen primitivistimaalarin luona ja juteltiin Kai Donnerista, burjatien ja samojedien shamanismista. Lennart Meri on tehnyt aiheesta allelinkitetyn dokumenttielokuvan. Mielenkiintoinen anekdootti: tilastollisesti eniten väkivaltakuolemia Venäjällä tapahtuu buddhalaisella alueella, ei esimerkiksi islamilaisella.
 
Kärpässienimehuaiheinen keskustelu kääntyi luonnollisesti Peleviniin. Sivussa paljastui että eräs paikallaolijoista on Pelevinin hyvä ystävä.

Suomen 1800-luvun vapamuurarishistoriaa, jonka avulla ruotsalainen eliitti säilytti valta-asemansa suomessa yli Venäjän vallan ajan primitivistitaiteilija kutsui 1800-luvulla kehittyneeksi porvarivallankumouksen kansainväliseksi metodologiaksi, joka otettiin käyttöön aina tilanteesta riippuen eri tavalla ja riippumattomasti. Taktista metafysiikkaa.

Tärkeää tässä projektissa, jossa rapparit kirjoittivat suomalaisille historian ja kansallistaiteen, on sen huomaaminen että rapparit edustavat porvarivallankumouksellista metodiikkaa, joka nimenomaan kehittyi mannereuroopassa aivan toisenlaisissa Ranskan vallankumouksen olosuhteissa. Metodiikka ei sinänsä rajaa käyttötarkoitusta. Meillä sitä käytettiin ruotsalaisten 1809 uhanalaisiksi joutuneiden privilegioiden säilyttämiseen yli Venäjän vallan ajan (jonka katsottiin päättyvän pian). Motiivi on hyvin yksinkertainen, keinot sitäkin oudommat.
  
Projektin sisäinen psykologia ei suinkaan ollut "korkealentoinen" kuten väsymättä jankutetaan jonkun Wettenhovi-Aspan yhteydessä, vaan pikemmin ironinen, sarkastinen ja nanoputken mustan huumorin kyllästämä -- kuin Turun lauantaiseura ja nälkävuodet konsanaan. Näissä esoteerisissa kuvioissa, jotka liittyvät kovimman valtapolitiikan ytimeen ihmiset eivät ole ihan niin yksinkertaisen "hassuja" ja "hassahtaneita" kylähulluja kuin esimerkiksi tässä tamperelainen päivälehti haluaa antaa ymmärtää.
    
Mitä jälkimaailmaan ja kansallistaiteilijoiden varjossa elämiseen tulee, Gilgamesh kannattaa lukea tarkasti:
"Tuli käärme ja tunsi kasvin tuoksun,
mateli hiljaa ja vei muassaan yrtin." 11:80

"Urshanabi, tämä on kasvi huolia vastaan!
Sen avulla mies saa voimansa jälleen!
Minä vien sen Urukin tarhaan,
annan kokeeksi vanhusten syödä siitä.
Sen nimi olkoon "Vanhus tulee mieheksi jälleen".
Sitten minäkin syön ja tulen nuoreksi jälleen!" 11:78-79

Siis ei omena vaan yrtti, joka Gilgameshissa noudetaan meren pohjasta, ja josta Eddassa valmistetan Odinin sima. Ei tiedonpuu vaan elämän puu. Yrtti taas ei suoranaisesti verso elämänpuusta tai ole sen hedelmä vaikka kuvaannollisesti näin voi ajatella.
  
Mitä meidän päiviemme ongelmiin tulee, selkeän ajattelun esteenä on täysin samat yhteiskunnallispsykologiset ilmiöt, jotka juontavat juurensa 1800-luvun vapaamuurarimetodiikasta. Asia voidaan projisoida esimerkiksi näin:
"Suomalainen ei pelkää mitään muuta niin paljon, kuin tulla leimatuksi. Kansa ei poliitikkoja määrää, vaan päinvastoin. Tässähän on itsekin tullut leimatuksi rasistiksi jo moneen kertaan. 1-2 kaveria sadasta uskaltaa ottaa kantaa maahanmuuttoon, jokunen yrittää rauhoitella, ikäänkuin peläten että minulla nuppi sekoaa. Siis konfliktien pelko tulee aiheuttamaan ne konfliktit. "
  
Äärioikeistolaisen metodiikan ja porvarivallankumouksen (vapaamuurari) metodiikan myrkkykeitos on niin väkevä, että sitä ei voi vastustaa symmetrisellä kädet puuskassa olemisella ja paheksumisella. Varsinkaan jos samalla toisaalla katalysoidaan ja kiihdytetään niitä yhteiskunnallisia prosesseja jotka nimenomaan nostavat äärioikeistoa. Pitää muistaa, että äärioikeiston synnyttää jokin yhteiskunnallinen terveusongelma, todellinen ongelma, johon äärioikeisto on sairas ratkaisu. Ratkaisun ilmaannuttua, sitä ei voi poistaa paheksumalla vaan ainoastaan kirurgialla. Pahinta tässä on se, että äärioikeiston salaista liittolaista, oikeistovallankumouksen esoteerista metodiikkaa, ei suostuta tunnistamaan. Esoteeriaa (suggestioon ja aivopesuun) käyttäville naureskellaan niin kuin he olisivat jotain naiiveja vähän hassahtaneita kylähulluja. Toisaalta vakava magiaan pureutuva harrastus pyritään tekemään naurunoalaiseksi samalla keinolla, koska vain ne jotka tietävät mistä on kysymys, voivat analysoida todellisia ilmiöitä.

"Koska minä työskentelen Pumpulille, on maailmankatsomukseni hieman toisenlainen. [...] Koska en ole yksi heistä, en laikaan usko mystiikkaan." Pelevin: Metusalemin lamppu


Niin se vain on, että Suomessa ei säät muutu ennen kuin politiikka muuttuu. Ei auta kusettajan vaihtaminen toiseen kusettajaan nyt. Pitäisi miehiä löytää.

11.5.2017

MANALA TARTTUI HÄNEEN

Gilgamesh jakautuu kahteen jyrkästi kirjalliselta laadultaan erilaiseen osaan. Käänne on niin dramaattinen, että herää spontaanisti kysymys: onko teos kirjoitusvaiheessa laitettu kokoon useammista erillisistä lähdeaineistoista. Vilkaisu tutkimukseen kertookin, että juuri tämä on tutkimuksellinen konsensus. Teos on kollaasi useista toisilleen dramaattisesti vastakkaishenkisistä lähdeteoksista.
   
Alkuosan kirjat (taulut) 1-9 eivät sisällä millään tavalla kyvykkään runoilijan säkeitä. Ne ovat kuvastoltaan lapsellista sankarirunoutta, joka ei käsitä yhtäkään sinänsä arvokasta runokuvaa. Mutta yllättävä käänne ja teoksen kolmen viimeisen kirjan 10-12 poeettinen intensiteetti antaa alkuosan tyhjälle lätinälle vakavan kontrastisen merkityksen.
    
Teoksen rakenteessa käytetty tekstijaksojen identtinen toisto on alkuosan puolella väsyttävä tautologinen keino, koska tyjää toistetaan. Loppuosassa väkevien kuvien toisto luo vastaavasti alkuosan jälkeen luettuna potensoidun väkevän tehon. 
    
Teoksen aluosassa kaksi hinttaria Gilgamesh ja hänen tyhjäpäätoverinsa Enkidu esiintyvät kirjallisuushistorian törkeimpinä ja kevytmisimpinä murhamiehinä. Ystävyyden alku on itseasiassa sympaattinen ja lupaava, mutta kääntyy pian negatiiviseksi Enkidun sotaisan suggestion takia. Inhottavia ja tekstissä millään tavalla perustelemattomia neuvojaan jakelevan Enkidun narsistisuus, kevytmielisyys ja turhamaisuus on alkuosassa ilmeisesti tarkoituksellisen raivostuttavaa. Miesten holtittomana murhaamisena ja ryöstelynä kuvattu sotaseikkailu on moraaliltaan barbaarinen. Huoramaisen turhamaisuuden latteuden huipentuma, väärinkäsitys ja ilkeä juonikas ironia, jonka jälkimaailma on  kopioinut, annetaan siinä myrkyllisimmässä muodossaan: 
"Minä pelkäsin taistelua [.......]
Toverini! Joka taistelussa kaatuu, saa kuuluisan
maineen,
minä taas [.......]" 7:69
   
Periväärinkäsitys on siinä, että suinkaan mikä hyvänsä sokea ja hurmoksellinen taistelu ei ole taistelua elämävoimien vapauttamisen puolesta. Jos lainataan Eddan käsitteistöä, jossa tämä sama idea esiintyy: suinkaan mikä hyvänsä Aasojen juonittelu ei ole Vaanien mieleen. Jälkimaine ihmisten keskuudessa ei ole yhtä kuin Valkyyrioiden Valhallan saliin ohjaama soturin henki. Ja lopulta, jos ihan loppuun asti ajatellaan, Aasat eivät ole hedelmällisyyden ja luovuuden jumalia ollenkaan, vaan pelkästään thanatosvietin representaatioita.
"Vertaatko koskaan osaasi hullun osaan, Gilgamesh?
Kokouksessa on sinulle istuin,
hänelle annetaan oluen sakkaa voisulan sijaan,
muruja ja likajauhoja jauhojen asemesta." 10:72

Teoksen päättävässä 12. kirjassa kevytmielinen ja hurjasteleva Enkidu saa lukijan halukkaasti odottaman koston mielettömistä teoistaan. Kirja antaa ohjeita manalassakävijälle ja alkaa Hämeen-Anttilan suomennoksessa hienolla pesäpallokuvalla:

"Tänään palloni putosi manalaan,
tänään mailani putosi manalaan!" 12:2
Hieno idea on kuitenkin suomentajan oma keksintö. Alkutekstissä puhutaan ehkä jostain rummusta ja palikasta (mukku ja pekku). Hämeen-Anttilan suomennos on kauttaaltaan luettavaa tekstiä ja ilmiselvästi parempi kuin aikaisempi Armas Salosen suomennos. 
 
Enkidu lähetetään hakeman Gilgameshin pudonnutta mailaa ja palloa manalasta. Turhamainen Enkidu ei kuuntele manalassakävijän ohjeita ja saa manalassa, joka kuvataan sinänsä homeerisin sävyin, hirvittävän rangaistuksen tyhjäpäisyydestään:
"Taistelukentällä hän ei kaatunut,
vaan manala tarttui häneen." 12:15
Lopuksi Enkidu kuitenkin nousee manalasta antamaan tietoja Gilgameshille sikäläisestä järjestyksestä:
"Näitkö taistelussa surmansa saaneen? Näin:
hänen isänsä ja äitinsä kunnioittavat häntä
ja hänen vaimonsa itkee häntä."
Taistelussa surmansa saanut ei siis ole missää Odinnin Valhöllin salissa, mistään kuolemattomuudesta puhumattakaan, vaan ihan samassa paikassa kuin muutkin kuolevaiset. Gilgamesh särkee kristillisessä sotakiihotuksessa käytetyn tyhjän propagandan, eikä lupaa mitään erikoiskohtelua tämän kuolemistavan valinneille. Se on itsemurha, jonka jälkimaailma muistaa toisin. Tekijälle ero ei näy. Kuolemattomuuden, siis hyvän, tasapainoisen ja kestävän elämäntavan salaisuus, ei piile sodankäynnissä vaan pyhässä kasvissa (katso jäljempänä lainaus 11:78-79). Nykyihmisen näkökulmasta tämä koskee ensisijaisesti koko planeetan ekosysteemiä ja toissijaisesti yksilöllistä ihmiselämää.
   
Gilgameshin 11. kirja vaikuttaa olevan erillisestä lähteestä kuin muu teos. Kirja kertoo Nooan arkin legendan. Tämä kertomus joka on ollut lähtökohtana raamatun vedenpaisumuskertomuksille, on alkuaan itsenäinen Atrahasis-legenda ja on, kuten lukiessa arvelinkin, irrallisena liitetty eepoksen 11. tauluun. Kertomuksessa vedenpaisumus vertautuu yksiselitteisesti suureen sotaan, jonka aikan liittyy myös outoja luonnonilmiöitä samoin kuin Eddan Ragnarökissä: 
"Kuinka saatoin puhua pahaa jumalten kokouksessa,
vaatia sotaa ihmisten tuhoa varten."
Jumalien lepyttämiseksi uhrataan seetriä ja myrttiä, eikä mitään saatanallista lampaanverta niin kuin Homeroksen Haadeessa. Kohta toisaalta sisältää selvää ironiaa jumalia kotaan. Jumalien joukosta löytyvät Pelevinin Viidennen maailmanvallan sankarit Ishtar ja Enlil, joihin pilkka osuu kärkevimmin. Pelevin jostain syystä viittaa monissa teoksissa Gilgameshiin. Gilgameshin loppuosan harharetket tosin ovat suoraan vaikuttaneet Homeroksen Odysseuksen syntyyn.
  
11. kirjassa on muutakin raamatusta tuttua kuvastoa. Ikuisen elämä, joka tarkoittaa fyysistä olemista vanhenemattomassa muodossa, tavoittelemiseen Gilgameshissa käytetään suun kautta nautittavaa substanssia:
"Urshanabi, tämä on kasvi huolia vastaan!
Sen avulla mies saa voimansa jälleen!
Minä vien sen Urukin tarhaan,
annan kokeeksi vanhusten syödä siitä.

Sen nimi olkoon "Vanhus tulee mieheksi jälleen".
Sitten minäkin syön ja tulen nuoreksi jälleen!" 11:78-79
Mutta ihmiskunta menettää yrttikasvin, tai kenties tiedon sen vaikutustavasta ja luonteesta:
"Tuli käärme ja tunsi kasvin tuoksun,
mateli hiljaa ja vei muassaan yrtin." 11:80

Gilgamesh on hyvin selkeästi sodanvastainen runoteos ja siksi se on meille, jatkuvassa sodan paskassa velloville, ajankohtaisempi kuin mikään muu teos konsanaan. 
Yöllä äänitin käsi ikkunaluukusta diginauhurin kanssa ulkona pikkulintujen hysteeristä konsertointia jääkylmässä kuutamoyössä. Äkkiä konsertti loppui kuin leikaten. Vedin käden sisään ja heti perässä tuli kissa. Hyönteissyöjillä on vähän vaikeaa - mitäköhän kuuluu sille västäräkille, joka nähtiin lammen rannassa reilu kuukausi sitten? Mutta hyönteissyöjien syöjillä on vähemmän vaikeaa. Kissa kehräsi niin turpeana, ettei meinannut tolpillaan pysyä.

OLETKO MATKALLA HOLLYWOODIIN?

Vie mukanasi tällainen elokuvakäsikirjoituksen synopsis, niin saat varmasti kiinnityksen. Arvostan lahjoitusta tililleni.
  
Nuoret kauniit ja idealistiset tutkimusmatkailijaystävykset, sellaiset kuin Gilgamesh ja Enkidu tai Sinuhe ja Horemheb, lähtevät laivalla nimeltä Beagle Galápagossaarille tutkimusmatkalle. Sankarilliset nuoret tiedemiehet ovat matkan alussa Charles Darwinin tai Albert Einsteinin fyysisten tyyppien täydellisiä vastakohtia: kauniita koneita raudanlujia miehiä, ei mitään neatherdalinihmisiä tai peikkoja. He kohtaavat jatkuvasti outoja epäoikeudenmukaisia vastoinkäymisiä ja tappioita. Käsittämättömien vastoinkäymisten kierteessä heidän yli-inhimillinen rakastettavuutensa, älynsä ja sankarillisuutensa alkaa vähitellen muuttaa muotoaan. Merimatkan kuluessa he alkavat muuttua fyysisesti, niin että he ovat jokaisessa kohtauksessa hieman eri näköisiä. Ei niin kuin sama henkilö asteittain muuttuu tai voidaan meikkaamalla ehostaa, vaan niin kuin kyseessä olisi aina hyvin saman näköinen, kokonaan eri henkilö. Muutokset tapahtuvat ikään kuin luustossa, säärten pituudessa ja paksuudessa, kallonmuodossa, ei muilla tasoilla. He muuttuvat koko ajan enemmän ensin toinen toistensa näköisiksi ja lopulta Charles Darwinin näköisiksi. Saavuttuaan Galápagossaarille heidän laivansa on jo muuttunut jonkinlaiseksi merirosvoalukseksi ja heidän on vaikea pitää mielessä alkuperäistä tutkimusmatkasuunnitelmaansa. Erilaiset peilit, meren pinnasta hohtavat peilikuvat ja muut peilin vertauskuvalliset ilmentymät ovat kaiken ytimessä. On vääristäviä peilejä ja totuuden ilmoittavia peilejä. Kapteenidioskuurit tajuavat kokoajan oman tilansa, vaikka voivat tietyssä määrin kätkeä todellista tilaa miehistöltään. He lukevat omia aikaisempia töitään ja pyrkivät koko ajan tietoisesti muistamaan itsensä havaitessaan oudot muutokset psyykessään ja ulkomuodossaan. Mutta itsemuistannasta alkaa tulla epätoivoisen vaikeaa aivan muunlaisten ominaisuuksien tunkiessa fyysisestä ja psyykkisestä olemuksesta voimalla esiin. He katsovat toisiaan ja vertaavat vanhoihin kuviinsa ja käsittävät muutoksen täydellisesti. Äärimmäisen psykedeelisten sattumusten kierteessä he kuitenkin ajautuvat täysin merirosvoelämään. Lopussa he ovat jo ulkonaisesti karikatyyrisen stereotyyppinen, miltei lapsellisen sadunomaiselta vaikuttava epätoivoinen merirosvojoukko, joka psykologisesti koko ajan muistaa oman lähtökohtansa Englannin rannikolta Cambridgestä, mutta kätkee hillittömän tuskansa rakuuksiin, "seikkailuihin" ja pinnalliseen huutoon. Aikansa sekoiltuaan he lopulta joutuvat kohtaukseen, joka todella pelästyttää heidät ja he lähtevät tyhjin käsin paluumatkalle Englantiin ja yliopistoonsa Cambridgeen. Heille tulee tervettä järkeä todella suuri ikävä. Mutta he ovat pitkään eksyksissä jossakin tuntemattomilla merialueilla, vanhat kartat eivät enää pidä paikkaansa. Lopulta kun he löytävät Englannin kanaaliin, mitään Englannin saarta ei enää ole olemassakaan. On vain Irlanti ja Ranska, eivät tosin ensisissä muodoissaan. Näin he ovat tuomitut purjehtimaan ja etsimään Ithakaansa. 
Fasismin tarjoamien ratkaisumallien ongelma ei ole siinä uskovatko niitä kannattavat ihmiset ratkaisumallien toimivuuteen todella vai eivät. Taustalla oleva psykologia, vilpittömyys tai vilpillisyys, ei muuta asiaa miksikään. Teknisten keksintöjen kielellä fasismi on hieno idea, tehokas järjestelmä elegantissa paketissa, josta kuitenkin puuttuu ns. "teollinen käyttökelpoisuus". Fasismi ei tuota niitä tehovaikutuksia, joita se lupaa. Fasismi ei tuota sitä, mitä se lupaa tässä "vapaassa messukeskustelussa" ja "kirjoittelussaan". Fasismi voi tuottaa lopputuloksia, mutta se on aivan muuta kuin se mitä se lupaa. Siksi kaikki fasismiin liittyvä suostutteleva puhe on luonteeltaan suggestiota ja manipulaatiota, ei rationaalista keskustelua.

Sen sijaan ne yhteiskunnalliset syyt, jotka katalysoivat fasismin kaltaisia todella pahoja ja vain kirurgisesti hallittavia yhteiskunnallisia sairausilmiöitä, ovat vakavan huomion ja keskustelun kohteena. Kaikki mikä provosoi ja katalysoi fasismia on eräällä tapaa esiasteista fasismia. Kaikki vastuuton haittamaahanmuuton edistäminen ja muu suvakkipelleily (puhtaan emotionaalisena riehumisena ja harkitsemattomana provokaationa) on ilman muuta fasismin vahvistamista ja katalysoimista. Fasismia ei voi vastusta symmetrisesti. Kaikessa symmetrisessä kamppailussa fasismi voittaa lopulta aina, koska se vaan menee aina matalammata riman ali.

MYYTTINEN TURKU

Onko tää kenellekään yllätys, että
Turussa on maailman parhaat lelukaupat,

Toispaikkakuntalaisten lelut ovat
patterin taakse jumittumaan
suunnitellut, hajoamaan ajastetut

Kun oikea lapsi leikkii, toiset katsovat
sitä kyttyräselkäisinä älypuhelimesta.

Miljoona klikkausta viikossa tuottaa mainosrahaa
vanhemmille, jotka videoiden supersuosiosta rikastuneina
ostavat lapsilleen uudet lelut joka viikko.

Vanhat ajetaan patterin taakse.

Kesällä matkustetaan Ruotsin ja Tanskan
leluparatiiseihin hengästyttävän leikin
pyörteisiin. Köyhät perheet
matkustavat Naantaliin,
blackmentalfestivaaleille.

**

Teksti kertoo siitä turhautumasta, että inspiroivia lelukauppoja ei enää taida olla missään, ei ainakaan meillä päin. Pietaristakaan en ole ainakaan vielä löytänyt. Nettikaupat ei innosta.  

RAPPARIN LAULU



Saapunut luokseni yö on
silmäni luon kuiluhun
tumma sen pohja liskoina luikkii
on katseensa tutkimaton
suunnaton liskojen määrä
häipyen kaukaisuuteen
niin pientä rataa maapallo makaa
omaansa ain' uudelleen

Liskot liskot, luoksenne tahtoisin pois
Liskot liskot, silloin mun helpompi ois
Liskot liskot, enkö jo tulla mä saa
Liskot liskot, ikuisuuksiin ajan taa

Turha on toiveita kantaa
turha on haaveiden tie
jos jotain antaa tai lemmen rantaa käy
santaan se suoraan vain vie
aamuhun yön liskot laukkaa
idässä pian ruskottaa
karvas jää kaipuu, pää alas taipuu
päivä käy uus' koittamaan

Liskot liskot, luoksenne tahtoisin pois
Liskot liskot, silloin mun helpompi ois
Liskot liskot, enkö jo tulla mä saa
Liskot liskot, ikuisuuksiin ajan taa


**

tantata tantata tantan

tantata tantata tan

tantata tantan, tantata tantan

tantata tantata tan

tantan tantan, tantata tantata tan
tantan tantan, tantata tantata tan
tantan tantan, tantata tantata tan
tantan tantan, tantata tantata tan

daktyyli, daktyyli, spondee
daktyyli, daktyyli, spondee (tauolla)
daktyyli, spondee, daktyyli, spondee
daktyyli, daktyyli, spondee (tauolla)

spondee, spondee, daktyyli, daktyyli, spondee (tauolla)

MANNERHEIM-OOPPERA

Kuule mykkä hevoskuiskaaja,
onko muste loppu vai paperi?

Oopperan kummitus muistaa
kaikkien laulujen sanat.

Lavalla järjestetään kansainväliset
keppihevoskilpailut aikuisille

Jos Mannerheim olisi ratsastanut
keppihevosella Aasian halki
hänen asentonsa ei olisi ollut jäykkä
En ole koskaan varsinaisesti kosinut ketään, sanoi Koleeramäki. Itseäni on äkkiä laskettuna kosittu kolmekin kertaa. On joutunut kieltäytymään muihin kiireisiin vedoten. Suhtaudun avioliittoon niin, että kysyn yleensä Tarotilta mielipidettä. Usein se heittää että "Hei hieno idea, kannatan!" Kunnes kohta paljastuu, että se kannattaa avioliittoa ihan jonkun toisen henkilön kanssa, jota itse ajattelin. Parempi antaa homman olla. Ei ole mun juttu. Rakkaus ja kuolema ovat sellaista läpällä ja kännissä osastoa, jota henkimaailma harrastaa. Kihlaus taas on FB-meemi. Ei sytytä Paholaista, toisin kuin häälimusiinit ja käsi Raamatun päällä. Luin taas eilen Edgar Allan Poen Ligeian. Ei ole paljon lisättävää niihin kuviin ja tunnelmiin. Avioliitto on näyttävä julkinen Paholaiselle pottuilun ele. Tyyliin: tee sinä pahainen temppusi, me yhdessä päihitämme sinut. Lyön Pirun kanssa pääni vetoa, että päihitämme! Tähän tyyliin avioliitot vannotaan. Tähän tyyliin ne kestävät tai tuhoutuvat. Itse olen tullut vähän araksi pitämään Paholaista pissapottanani. On olemassa tietty peruskunnioitus.

Senkin liberaali pelkuri, sanoi Hautakehto. Sinä olet heikko höyrypää, koska vain vakaassa rakkaudessa grillattu miehensydän kestää koko elämän. "Viisas osaa kysyä ja itse vastata, älkää muuten kutsuko häntä viisaaksi", sanoi Tarot. 
aika näyttää
aika kätkee
aika parantaa
aika tuhoaa

10.5.2017

Kuten aiemmin mainitsin sain tarjoukset kahdesta teoksesta Saatchin kautta. Toisesta teoksesta hyväksyin tarjouksen, mutta toisesta en bitchmäisesti alkanut tinkimään yhtään. Kansainvälinen keräilijä, joka on kummassakin teoksessa tarjoajana, osti kuitenkin kummatkin. Nyt tuntuu vähän kurjalta, että olen alihinnoitellut teokseni niin pahasti, että myyminen sattuu. On parempi olla myymättä mitään kuin myydä hinnalla joka tuhoaa sielua. Mutta kauppa käy niin naurettavan hitaasti, ja varastotila on toisaalta niin naurettavan täynnä, että tähänkin oli nyt suostuttava. 
"murskainten raaistunut kaaos
mustikka nuorentaa runsaasti"
                                     Timo
Hyvin sopiva säepari uneen, jonka syvyyksistä juuri hitaasti pintauduin. Unen maailmassa joku Scorpionsin 1970-luvun levy kuulosti uudelta ja jännittävältä. Lainasin tytöille kasetin kun lähtivät autolla perjantai-illanviettoon. Olin 1960-luvun alussa syntynyt. Jumalat viruivat vakaasti rationaalisuuden rautahäkissä ja maailman maaseudun perjantai-iltainen raukea tyhjyys vaikutti kaikin puolin huhuilevan herkkävireisiä emootioita ja toiveita. Mielessä pyöri ilmeisen valoisia ja realistisia toiveita tulevasta elämästä. Oli kaikenlaista nyt heräämisen jälkeen käsittämättömältä vaikuttavia tunteita, aivan kuin jonkun yksinkertaisen suuren kotieläimen tunteita, rauhallisen lämpimän pyhän lehmän tunteita, ja konkreettista tekemistä, joka tuntui siinä tilassa vievän kaiken huomion, luontevasti ja hyvin. Jotakin autonkorjaamista, hiekkakuopan siivoamista luotien hylsyistä ja vastaavaa. Maailmanloppu, jumalien yhdeksimykkyräksi lumipalloutuminen -- huiluäänenä tinnittava nykyaika -- eivät tuntuneet painostavina asti. Nykyajan siemen kuitenkin oli jo aivan hiljaisena olemassa. Jos olisi ollut jumalan kuuloaisti, olisi jo voinut kuulla näitä ääniä, jotka nyt täyttävät koko tietoisuuden. Hetkittäistä ydinsodanpelkoa oli, mutta sen saattoi ravistaa lyhyellä värinällä yltään kuin pikkulintu aamukasteisen radioaktiivisuuden.
Aikaisemmin luin Poeta kevyesti paikoin välinpitämättömästi ihaillen hänen tyyliään ja mielikuvitustaan. Enää tällainen lukutapa ei kävisi päinsä. Löydän vain roppakaupalla ällistyttävän henkilökohtaisella tasolla tungettelevia yksityiskohtia, joista voisin melkein vannoa, että niitä ei aikaisemmin edes ollut. Seitsemän vuotiaana lapsena en ollut sotaelokuvista niin järkyttynyt kuin olen nykyään näistä jutuista, joita sattumuksen enkeli pinoaa kirjakasoina eteeni. Että itse viitsisi julkaista jotakin näin kertakaikkiaan moraalisesti arvaamattomalla tasolla elämää muuttavaa ja järkyttävää, siitä pitäisi saada huikea taloudellinen korvaus. Tällainen materiaali on salaiseen päiväkirjan kansien väliin visusti lukittavaa.
  
Ei ole mitenkään kevyt juttu yhtäkkiä kuin salamaniskusta alkaa ymmärtää kirjallisuutta. Kun runoilijat tulevatkin elävinä luoksesi ja kuiskivat korviisi niin paljon hienoja säkeitä, että valitseminen on mahdotonta, etkä ikinä keksi mistä avaruuksien tietokannoista ne on plagioitu. Ei liene enää kauan siihen hetkeen kun ensimmäisen kerran pyörryn kirjallisuuden äärelle.

Yritän nyt kauttarantain kuvailla mitä tällä hetkellä kirjoitan salaiseen päiväkirjaani. Ei onnistu, ei sitten millään onnistu -- ei missään säädyllisyyden nimissä tai rajoissa. Tällaistako se on, olla todella järjissään... kuin salamanlyömänä... kuin äärimmäisen loivasti ja pehmeästi orbitaaliltaan maan pinnalle vierähtäneen vuoren kokoisen asteroidin yli pomppaamana. Niihin vauhteihin minäkin tahtoisin päästä mukaan, jos olisin kokki enkä ahmimishäiriöinen.

Vain sen voin paljastaa, että eilen illalla kirjoitin ylös näyn lettupannusta, jossa oli muovinen välipohja lettujen ja munakkaiden helpommaksi kääntämiseksi. Tänä aamuna näin suomalaisesta spiritualismista väitöskirjan tehneen ystäväni FB feediinsä postaamansa videon samasta letunpaistamisen mullistavasta keksinnöstä.
  
Näyttää siltä, että olen saavuttamassa tason, jolla FB feediä ei tarvitse seurata enää näytön ääreltä. Ja mitä seuraavaksi? Ehkä vihin kaikessa rauhassa itseni 33 asteen vapaamuurariksi heidän salaisia opetusvideoitaan etäkatsomalla. Tämän tietävät vain salaisen päiväkirjani lukijat, siis ne joilla on sama taito seurata feediä feedittä. He ovat eräänlaisia tosiystävyyteen vihittyjä -- elleivät satu olemaan vihamiehiä tai poliiseja.
 
Onko hyvin nyt, kun on tämä eksoteerinen ja tuo esoteerinen blogi erikseen? Minusta se ei ole hyvä, ei yhtään avoimuuden ja läpinäkyvyyden ihanteen mukainen asia. Mutta näin makaa hunnutettu maailmamme. 

9.5.2017

Tänään poika rakennellessaan junarataa hyräili matalalla äänellä melodiaa, joka laittoi musiikillisen mielikuvituksen liikkeelle. Wagneriaaninen teema lähti jotenkin heti sinfonisen aukinaiseen maastoon, ja mikä tärkeintä, en ole kuullut teemaa aikaisemmin. Aloin heti kehitellä kitaralla. Ehkä voisi kokeilla jonkinlaista ambientversiota tästä alkuksi. Tai vain odottaa jos poika antaa uusia variaatioita. Ravellin jousikvartettoja pitäisi sovittaa klassiselle kitaralle. Siinä olisi seuraava ohjelmistolaajennus. Mussorgskyn Näyttelykuvat on tietysti ohittamaton harjoiteltava kitaristille. Jotenkin kitara on niin ainoa oikea instrumentti tälle teokselle.

VOITONPÄIVÄNÄ




Turhauman tuulimyllyt
yksin pyörivät.
Jokainen toivonkipinä
näennäinen
yksikään ei tosi
jokainen epätosi.

Onnellisen lopun narkomaani
syö uudelleen saman valheen
itsepetoksena oman sokeutensa
puhdasmuotoisen hedelmän. 

Helvetin haarautuvien polkujen matkalaiset
pelkäävät, vapisevat, aiheestakin
asioiden suuntaa, uskaltamatta
kajota ohjaimiin.

Hajoita, hallitse, hajoa:
politiikka on muutoksen pelkoa
jatkuvaa näennäistä muutosta
makuuhaavoissa, hermostunutta
vääjäämättömyyden kiistämistä,
suurempaa haihattelua kuin
vääjäämättömyyden myöntäminen.
      
Sankarit tuomitaan, myöntämättä:
he sentään yrittivät ajatella ja tehdä toisin.

Yritys ajatella, yritys tehdä
yritys pelastaa maailma
ihmisen ohjelmoidulta
lopulta, se on arvoton
koska se ei onnistu.
Maljojen ritarit juoksivat karkuun. 
Niin ei oltu kirjoitettu.

Niin oli kirjoitettu. 
     
Fenrir-susi, Jumalten tuho:
kun ihminen menettää
puheyhteyden Odinnin kanssa.

Enää ei naamioiden herra puhu
minkään väestöryhmän kautta,
ei edes sen yhden ihmisen.
  
Vääjäämättömyyden kurssi
ei muutu sankarin toimesta,
ihmisen tai valtion toimesta.
Sillä sankarin syö susi. 

Käsitä: Voitonpäivää on myöhäistä
juhlia nyt. Usko Jumalaan
negatiivisessa mielessä,
uskona suden karkaamiseen.
Usko ei vähene. Koska sinä
et tee mitään.

Sinä et tee mitään ja se on
Jumalan luomistyön päätös
Se ei ole sinun päätöksestä kiinni.
Että et voi tehdä. Että olet sidottu. 
  
Maailmanloppuakin tarvitaan
osoittamaan mitä tarkoittaa
hätäapu: että apua ei saada
eikä anneta. Yhteyden puute.

Osoittamaan kuinka paljon
meitä todellisuudessa autettiin.
 
Eläköön rakkauden jumalat!

Nyt maailmanrumpu kumisee
kun Loki, Skandalian herra
purjehtii Idästä, Lännestä
tai tuntemattomien maailmoitten
tuntemattomasta ilmansuunnasta
  
Huomaa että keittiösi on
peilisymmetrinen nyt ja seinäkellosi
on peilikuvamaailman seinäkello.
Ja vasen kätesi on oikea kätesi
ja Itä on Länsi.
  
Nyt, nykyisestä Etelästä saapuvat
tulimaailman demonit
sodanjumalain aurinko

Helvettiin kulkijat kaikki
vapisevat, aiheestakin

Hirsipuulehdossa kiekuu
verenpunainen kukko
   
Olosuhteet tehdään vaikeiksi,
sumu tehdään tiheäksi, hahmot
alati liikkuvat ja muotoaanvaihtavat
vaikeiksi erottaa taustastaan,
mustaa pimeällä, pimeää mustalla.
  
Kun mustat liput liehuvat
jokainen profeetta osoittautuu vääräksi,
yksinjätettynä ja yksinään
Paholaista heikommaksi.

Paholaisen ylikäyminen,
Paholaisen ohikäyminen,
Paholaisen alikäyminen,
se ei onnistu ihmiseltä yksin.
Tiedä se, sinä Odinnin simaa
nauttinut Punakone, sinä
Odinnin simasuu.
    
Paholainen on vapauden aasa,
kaikessa hyvä ja oikeamielinen.  
Paholainen on hyvien ihmisten joukko.
 
Hyvät, ensin vapauttavat meidät
pahasta, sitten sukupuolesta,
sitten perheestä, rakkaudesta, myötätunnosta
kansakunnasta, sitten ihmisyydestä, planeetasta
ja lopulta elämästä. Oi, tulen demonit,
plasman herrattomat herrat,
te vapaat Vesuviukset!
  
Sinä kiihkoilet, oi sinä vapaa.
Sattumusten saksaa puhuva enkeli.
Sinä et katso sitä, itseäsi, suopeasti,
sinä umpisolmuun vedetty Kundaliini.  
    
Ja tästä yhteisestä intohimosta
tehdä jotakin käsittämätöntä,
intohimosta pidettyyn vihaan
ja hulluuteen, löydetään elähdyttävää
kuin ihmisruumiita syötäisiin
hitaasti nieltäisiin irtiriutuneita silmiä.  
  
Järkevä keskustelu torjutaan, 
tosiasiat laajasti myöntävä keskustelu
torjuntoja välttävä ja analysoiva keskustelu,
torjutaan, hiljainen, vakava, aukirevittyjä silmiä,
maailmojen tuntijaa, näkijän viisautta
vaieten, harkitsemaan pysähtyen
kunnioittava keskustelu, torjutaan tietoisten
ihmisten yhteenpääseminen, kylmä, vilvoittava,
vapauttava, tasapainottava, valpas,
maailmojen yksitoistaulottuvaisuuteen
aukirevittyjen silmien järki on silloin
suurin rikos. Koska se voittaisi
Paholaisen. 

Maailman lämpötila nousee, hitaasti
vääjäämättä, alati kasvavan resistanssin
säteily, kuin väkivaltaisia pyhäin yhteyden
estäviä olosuhteita pidettäisiin yllä. 
Maailma on hullu, koska psyykkisen ja aineellisen vallan saavuttaminen ihmisten yli edellyttää yhä mielisairaampia keinoja. Vallanhimo on eräänlaista hulluudenrakkautta, filia furor.
    
Horatius sanoo "Ira furor brevis est: animum rege: qui nisi paret imperat." Meidän aikakaudellamme mistään tällaisesta ei ole kysymys. Hulluus on meillä pitkitetyä ja usein positiivinen määre. Pähkähullut vihanpitäjät mainitaan tietäjiksi.
  
Fenrir-koiran suussa on kevät kylmä ja valo kalpea.

8.5.2017

Hitto kun tulee hyvää tekstiä salaiseen blogiin. On näköjään hyödyllistä päästää alitajunta aivan rajatta suodattamatta auki. Todella haluaisin julkaista uusimman kirjoitukseni täällä. Mutta valitettavasti se ei käy. Mitään lukemisen arvoista ei maailmassa voi julkaista kirjoittajan elinaikana eikä hänen sukunsa elinaikana. Vasta maailmanlopun jälkeen voidaan Odinnin / tomuhiukkasen todelliset muistelmat julkaista.
  
Tämä on myös syy siihen, miksi oikeastaan mitään olennaista ei voi lukea kirjoista, eikä niihin --- hyvin tietoisesti tosin -- mitään olennaista koskaan kirjoiteta. Kirjailijan ammattitaito on nähdäkseni juuri siinä, että tietää mitä ei pidä sanoa missään muodossa, ei peitetysti, salakielellä, eikä kuvaannollisesti. Kirjailijat ovat jumalten tiedon vartijoita huolehtimassa siitä että mikään ei koskaan tule ihmisten tietoon. Yleisen lukutaidon aikoina kirjakulttuuri sellaisenaan on Minoksen labyrintti ja suuri kärpäspaperi. Viisas ihminen voi siitä oppia vain sen, että mikään olennainen ja merkitsevä ei ole siihen suoraviivaisesti luonnollisen kielen avulla tallentuneena. On tietysti poikkeuksellisia kirjoja, mutta hälyä on aivan liikaa, niiden kaanonin järjestämiseksi. Kuolevainen kehomme on kuin ankkuri maailmojen yksitoistaulottuvuuksisuudessa, biologinen aistimussolmu, jonka jaettuihin tuntemuksiin viittaamatta luonnollinen kieli ei tarkoita kerrassaan mitään.
   
Tämä tietämättömyyden alho, tämä maailma, on rajattoman inostunut hämäämään itseään ja toistamaan keksimiään hämäyksen kaavoja. Se on innostunut ilmaisemaan vain illuusiota ja harhaa, toistoa ja uuvuttavaa tautologiaa, jota ihmisen osaksi perusohjelmoitu kuolema varmistaa. Maailma on hermojaraastavaksi, kuolemisen prosessia kiihdyttäväksi suunniteltu: se paljastaa itseään pisarakerrallaan loputtoman ankeassa viivytyksen, salaamisen, kiristyksen ja pihtaamisen juhlassa, jossa jokaisesta minkään arvoisesta tiedosta täytyy myydä vähintään reilu pala omaa selkänahkaansa. Todellinen tieto kulkee -- jos on kulkeakseen -- vain sukulinjoja pitkin tietynlaisina eetteristä muovattuina tietokantoina, joiden sisältämällä pienemmälla tai suuremmalla informatiomäärällä ei ole mitään tekemistä luonnollisen kielen kanssa. Tämän takia koulut eivät voi opettaa muuta hyödyllistä kuin korkeitaan suurta kärsivällisyyttä ja tarkkaa uhraamisen taitoa universumeissa matkustajalle.
 
Sillä välin, Odinnin ja aasojen loppua odotellessa, voi miettiä miten naurettavan hintaisia Eddat ovat suomenkielisinä painoksinaan. Snorrit ovat vielä naurettavammassa hintaluokassa.
 
Venäjällä on kaikista, tai ainakin nyt tällaisista universumin tärkeimmistä kirjoista on 3€ kijakauppapokkarit. Miksi ei suomessa? 
 
Kun nämä suurinpiirtein ovat ne kirjat, jotka kannattaa lukea. Muulla ei ole niin merkitystä tässä maailmassa ja ajassa. Ketään ei pitäisi Suomessa päästää ensimmäisen luokan läpi ennen kuin osaa Eddat ulkoa. Edda on jalankulkijan ajokotti. Elämä on täällä vaarallista sellaisille houkille, jotka eivät osaa liikennesääntöjä poluilla. Tämä ei tarkoita, että minä henkilökohtaisesti pitäisin kyseisistä säännöistä.

Salainen ja julkinen blogin pitämisestä seuraa uudenlaisia ongelmia. On kuin uni ja valve, eikä muista mitä on puhunut unissaan mitä valveilla ollessaan, saati kokenut, nähnyt, kuullut.
    
Salaisella päiväkirjallakin on toki yleisönsä. Sen yleisön nimi on Valhöll. Tappouhkauksia ei ole vielä sieltä tullut. Vinkkejä ja edittejä odotan.   

7.5.2017

INKERINMAA

Tässä on kuvasarja (nuolesta oikealle loppuun asti) joka herättää tiettyjä fiiliksiä ja kysymyksiä.

NIRVANAN SATTUESSA

"puhukoon mielesi taistelusta
unohda kuolema, elämää etsi"
Gilgamesh

Kuolemassa pelottaa eniten eroon joutuminen niistä rakkaista ihmisistä joita täällä maan päällä on saanut kohdata, ikävän potentiaalinen suuruus, ja toiseksi eniten suuri tuntematon itsessään, myös nirvanan sattuessa -- jos jokin "minussa" on sitä havaitsemassa rajan jälkeen. Descartesin suuri oman olemassaolon testi on vasta siellä ajankohtainen, vai pitäisikö sanoa kohdallinen: aikaa tuskin siinä vaiheessa on mitattavaksi asti. Olisi sekin vähän tylsää jos itse pääsisi Valhölliin, ja kaverit ei. Sehän on vähän kuin itse pääsisi apurahoille, mutta kaverit ei. Varmaan rehellinen ihminen sellaisen Valhöllin pistäisi aika lailla kappaleiksi, nippuun ja uuninpiipusta ulos. Jos siis uudelleen täytyy syntyä, yritän työteliäällä opiskelulla huolehtia siitä, etten synny bakteeriksi tai auton oveksi, vaan että mahdollisuudet eroottisempaan olemassaoloon, jopa hyväänkin ihmisyyteen säilyisivät. 
1. (alkuperäinen)
 
Linnut on kuin tähdet.
Niitä ei usko ellei itse näe.




2. (variaatio)
 
lintu kuin tähti
sitä ei usko
ellei itse näe 
kuule


3. (simpuralainen)

Linnut kuin tähdet 
Niitä ei usko 
ellei itse 
täytä.
J. C. Combsin eritäin hieno revontulisarja. En ole ihan varma, mutta saattaa olla että tässä käytetään Pianoteq 5:n fysikaalista mallia. Tosi hyvin saatu irti soundista ja viritysjärjestelmistä.



Muuten SC feedini alkaa olla ilmeisesti aika valmis siivouksen osalta, mielenkiintoista matskua tuntuu riittävän. Ravelin kuolinvuoden tarkistamalla voi varmistua siitä, että teos ei riko tekijänoikeuksia.

6.5.2017

KAUHUN JA ETSIMISEN RUNOILIJA

Pelevinin Metusalemin Lapussa (2016) kertomuksen lähtökohta on Edgar Allan Poen novellissa Kultakuoriainen. Pelevinin päähenkilö sanoo opetelleensa Poen novellin -- joka on hänelle maailmankirjallisuuden tärkein teos -- poikasena ulkoa, saatuaan sitä ennen otsaansa ikkunasta lentäneen samanlaisen albiinokuoriasen kuin Poen novellissa. Hänen tätinsä oli tehnyt assosiaation kuoriaisen ulkomuodon ja Poen kertomuksen välillä.

Olen itse kirjoittanut tuosta Poen kertomuksesta vuonna 2007. Voin hyvinkin jakaa Pelevinin kertojan tuntemukset, paitsi että itse kultalutikka ei ole koskaan lentänyt otsaani. Julkaisen tekstin tässä editoituna.


**





Edgar Allan Poe – Kauhun ja etsimisen runoilija



I Elämän kevät ja joutsenlaulu

Suojasäisenä uudenvuodenaatonaattona Moskovalaisen lähiön aamuharmaalla autiolla sivukadulla vastaani tallusti tavallisen näköinen homo sovjeticus, ehkä noin kuusissakymmenissä oleva mieshenkilö. Kysäisenpä tietä, ajattelin, mutta hän ehti ensin. Kumaraisessa asennossa hän pysähtyi, osoitti minua sormella ja huudahti: "Oscar Wilde!" Sitten hän alkoi innoissaan rupatella, kunnes selvisi etten puhu venäjää. Hän otti pelästyneenä pari askelta taaksepäin ja vaikeni kalpeana. Opasti kuitenkin minut pyynnöstäni kädestäpitäen metroasemalle.

Kieltämättä tahtoisin muistaa tapauksen niin, että hän olisi huudahtanut: "Edgar Allan Poe!" Sillä Wilden hahmo ei niinkään elähdytä minua, kun taas Poe kuvataan komeaksi, pitkäksi ja notkeaksi mieheksi, jonka silmät ja kasvot herättivät aikalaisissa kauhunsekaista ihastusta sekä palvovaa kunnioitusta. Hän nai nuorena kuolleen äitinsä kaksoisolennon, serkkunsa Virginian (Anabel Lee), joka mainitaan helleenishahmoiseksi amerikkalaistytöksi. He avioituivat, tyttö kolmetoista ja runoilija kahdenkymmenenviiden. Avioliitosta on mahdotonta sanoa juuri mitään meidän mahtipontisen sentimentaalista romatiikan kuvastoa vierovana aikana. Kirjallisuuden tutkija Maria Bonaparten mukaan se oli huojahtelua molemminpuolisen palvonnan ja jumaloinnin välimaastossa.

Anabel Lee oli laulaja. Hänen äänensä sanotaan olleen ambrosiainen ja rinnoilleen valuvat mustat hiukset hyasinttiset. Erään kerran laulaessaan hänen rinnastaan katkesi verisuoni. Runoilija valvoi vaimonsa vuoteen äärellä kuusi pitkää vuotta ja piteli tätä kädestä kuolemaan asti. Anabel Lee lausui viimeisiksi sanoikseen arvoituksellisesti: "Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan!"  Herää kysymys: jos ihmistahto olisi vahva, millaisella menettelyllä -- kukaties vaihtokaupalla -- hän voisi välttää kuoleman?

Vaimonsa kuoleman jälkeen runoilijalla oli itsellään jäljellä kaksi luomisen kiihkeää vuotta. Hän vietti ne pääosin ooppiumhuurussa, josta selvinä hetkinään kirjoitti parhaat runonsa. Hän kuoli aniharvinaiseen aivokuumeeseen, alkoholismin aiheuttamaan ylirasitukseen, jonka sanottiin johtuvan ylenmääräisestä palosta kauneuteen ja moraaliseen tunteeseen. Runoilijan viimeiset sanat kuuluivat: "Jumala auttakoon sieluparkaani!"


II Intohimona kauhu

Poe on supernaturalistisen kauhun runoilija. Robert Burtonin Melankolian antomian (1648) mukaan ihmisen yksitoista intohimoa ovat vastaparein ilmaistuna rakkaus-viha, halu-kauhu, ilo-suru, toivo-epätoivo, ylpeys-pelko, ja raivo, joka on ilman vastaparia.
   
Intohimoinen kauhu edellyttää jyrkempää dramatiikkaa kuin jännitys. Kauhu on sietämätöntä jännitystä ja murtuvaa terveyttä ihmisen astuessa perusohjelmointinsa alueelta sellaisille seuduille, joissa hänen ei kenties ole tarkoitettu kulkevan. Jännitys syntyy, ei siitä että olisi paljon voitettavaa, vaan siitä että on paljon menetettävää. Kauhukuva on jotakin, mitä ei voi ratkaista tai selittää; sen dramatiikka on ehdottoman painajaismaista. Kokija ei usko enää palaavansa tavanomaisten järkevien ihmisten käsitettävään maailmaan.
   
Tuomas Akvinolaisen Summa Theologiaen kappaleen 81:2 mukaan aistiva halu jakautuu mielivään ja kiivaaseen osaan. Jaottelu juontuu varhaisemmalta ajalta jolloin oltaisiin voitu puhua jumalista Eros ja Mars (skandinaavisessa muinaisrunoudessa Vaanit, eli elämänvoiman jumalat ja Aasat, eli sodanjumalat). Mielivä, eroottinen, osa pyrkii suoraan ja absoluuttisesti siihen mikä aisteja miellyttää. Kiivas, martiaalinen osa, puolestaan raivaa esteet mielivän tieltä (Freudilla Thanatos). Tästä syystä Marsia sanotaan Eroksen isäksi, koska se poistaa häiritsevän. Kun ei olla paratiisissa joutuu Mars raivaamaan esteitä ja sotkeutumaan ikävyyksiin, mikä on Eroksen toiminnan edellytys.
  
Eläinten kiivaat tappelut koskevat aina mieliteon kohteita: ravintoa ja suvunjatkamista. Toisaalta Marsin kiivautta kaivataan myös korkeampiin päämääriin: ilman arkkienkelinmiekkaa ei kirjailijakaan loisi nerokkaita taideteoksiaan. Kirjailijan on poistettava häiritsevä, tahtonsa voimalla, tai vaikka väkivalloin.

Elämänvietin jaottelu mielivään ja kiivaaseen osaan valaisee myös kysymystä siitä, mikä pakottaa miedät lykkäämään oikeudenkäyntejä rikollisia rakastettujamme vastaan, kunhan vain välitön mielihyvä on kyllin voimakas huumaamaan aistimme? Vastaus: mielivä osa. Entä mikä saa meidät raahaamaan suitsukkeilta tuoksuvan rakastettumme vuorokausiksi kidutuskellarin pimeyteen, ripustamaan hänet kattokoukkuihin ja ruoskan sekä kynttilänliekin avulla kiduttamaan käärmeenkielisestä rikollisesta tunnustuksia kaikkein karmivimpiin rikoksiin? Vastaus: kiivas osa.
 
Kun kauhukuva on välähtänyt esiin, sitä ei voi kätkeä tai unohtaa. Sitä ei voi saada tai antaa anteeksi. Se on lopullinen kuin tuomiopäivä erään aikakauden lopussa. Tajunnan totena siltä ei voi sulkea silmiään - "nevermore". Se on lopullisena läsnä: todellisena kuin maailman paljastuminen näkönsä saaneelle sokealle Andre Giden Pastoraalisinfoniassa.


III Etsimistutkijan aarreaitta

Poen tekstit voi jakaa karkeasti niihin, joissa etsitään jotakin, ja niihin joissa ei etsitä. Eräs etsimiskirjallisuuden alalaji on nykyaikainen rikoskirjallisuus, jonka isänä Poeta voi pitää. Poen kertomus Kultakuoriainen on etsimistutkijan aarreaitta. Kertomuksesta piirtyy kuva siitä mitä on etsiminen mahdollisimman yleisessä (esimerkiksi Jumalaa etsivässä) mielessä. Kertomus on edeltävää sukua Flaubertin myöhemmälle Bouvard ja Pécuchet -romaanille (suom. Antti Nylén), sillä erotuksella, että Poen kertomuksen päähenkilöllä Legrandilla on sitä mitä Flaubertin viisastenkiven etsijöiltä puuttuu. Flaubertin päähenkilöparivaljakko on itseasiassa parodinen muunnos tästä Poen vaikutusvaltaisesta kertomuksesta.
    
Legrand on vanhan hugenottisuvun vesa, joka viettää yhteiskunnasta eristynyttä erakonelämäänsä Etelä-Carolinan Charlestonin edustalla yksinäisellä saarella, joka kurottaa Atlantille kohti Eurooppaa. Tarina alkaa kertojan satunnaisesta vierailusta Legrandin luo. Vierailua ennen annetaan muutamia esitietoja. Legrand on löytänyt uuden ennen tuntemattoman kuoriaislajin. Kultalutikka, kuten Legrandin tummaihoinen palvelija Jupiter sitä nimittää, on kertomuksen läpikäyvä symbolinen ja tapahtumia toisiinsa sitova motiivi. Legrand on sittemmin lainannut kuoriaisen läheisen varuskunnan upseerille, innokkaalle hyönteistutkijalle, eikä voi esitellä löydöstään vierailulle tulevalle minäkertojalle.
   
Tapahtumaketjun alkuunpanevat yhteensattumat liittyvät pergamenttiin, jolle Legrand piirtää havaintokuvan löytämästään kultakuoriaisesta. Legrand on poiminut pergamentin meren rannalta jollakin satunnaisella retkellään. Pergamentti on osoittautuu myöhemmin aarrekartaksi.

Legrand on järjestänyt elämänsä köyhyydessä ollakseen vapaa tällaisiin päämäärättömiin lähiympäristöönsä suuntautuviin tutkimusmatkoihin. Viettäessään autiolla saarella ikuista runoilijanpäiväänsä hänellä on mahdollisuus tarttua tilaisuuteen – tai ajatukseen – milloin sellainen sattuu kohdalle, seuratakseen sitten mielikuvituksen tai luonnon johtolankaa minne ikinä se viekään. Hän elää yhteensattumien ehdoilla, eräänlaisessa yhteensattumien keräilytaloudessa.

Kun Freya Eddan jumalrunoissa harhaa pimeää yötä ja etsii, hän tietää kyllä mitä: pukkeja. Mutta Legrand etsii jotakin tietämättä mitä. Sillä myös ilman tietoista ennakkomielikuvaa on mahdollista etsiä. Tällaisia kohteita ovat – vaikea on tästäkin puhua meidän pateettista romatiikan kuvastoa vierovana aikana – totuus, rakkaus, Jumala, identiteetti, hyvä elämä, omatunto, ihanteet ja alkuperä.
  
Maleksiminen, päämäärätön ja epäintentionaalinen ympärillekatselu, on sinänsä vaativaa työtä, jos siihen liittyy väkevä lataus huomioenergiaa. Intentiottomuuden ja näkökulmattomuuden saavuttaminen vaatii ponnisteluja, tottumuksen orjia kun olemme. Olisi oltava kaikissa näkökulmissa yhtä aikaa ja valmistauduttava hetkellisyyden inspiraatioon. Sysäys voi tulla mistä hyvänsä. Se voi olla hyönteisen siiven isku tai syötäväksi kelpaamaton motiivi.
   
Päämäärättömässä hapuilussa on keskeistä epävarmuus kohteen olemassaolosta. Hapuilu ei kohdistu  konkreettiseen ja hyvin tunnettuun kohteeseen. Jumala ei ole kateissa samalla tavalla kuin kotiavaimet. Saatetaan etsiä abstraktia oliota, tunnelmaa, tuoksua, hahmoa tai mielikuvaa. Mutta perusluonteeltaan tällainen etsiminen on ennalta määrittämättömän alkukohdan, otteen, näkökulman etsimist. Vaikka ihminen ei kykene luettelemaan Jumalan ominaisuuksia tai selittämään mikä Jumala ylipäätään on, silti Jumalaa etsitään.
 
Tämä etsimisen energisoitunut valmiustila edeltää Poen kertomuksessa aarteenetsintää. Ilman sitä ei hyönteistutkija eksyisi suuren aarteen jäljille, eikä Legrand löytäisi enempää kultakuoriaista kuin pergamenttiakaan.
  
  
IV Yhteensattumien synkronisiteetti
   
Hetkellä, jolloin kertoja vilkaisee Legrandin piirrosta hypähtää koira sattuamalta hänen polveaan vasten. Horjahduksesta pergamentti lentää hetkeksi takkatulen ulottuville, jossa lämmön vaikutuksesta kartanpohjasta piirtyy esiin sinihapolla kirjailtu kuvio. Aluksi kertoja pitää kuviotaLegrandin piirroksena. Kuoriaisen selkään on piirretty pääkallokuvio. Vaikutelma on sukua Salvador Dalin maalauksille, joissa puu saattaa muistuttaa norsua tai ihmisen päätä, vuoressa saattaa esiintyä kasvot tai vartalo. Uneksijan psykedelisessä hahmoalttiudessa mikä hyvänsä muuttuu miksi tahansa. Uneksija näkee ympäristössään mitä haluaa. Tai jotakin hyvin täsmällistä. Jotakin mikä johtaa todellisen aarteen jäljille.
  
Kun Legrand vilkaisee karttaa uudelleen, hän vaipuu syviin mietteisiin. Tämän jälkeen tapahtumat ovat sekä lukijalle että kertojalle, joka tästä eteenpäin ei tiedä lukijaa enempää, paljolti käsittämättömiä. Kertomuksen tyylilaji muuttuu hyvin arvoitukselliseksi ja realismin tuntu vähenee. 
   
Samana iltana kertoja poistuu Legrandin luota. Hän kuulee tästä seuraavan kerran kuukauden kuluttua kun palvelija-Jupiter tulee hätääntyneenä hänen luokseen pyytämään tätä mukaansa Legrandin luo. Kuukauden aikana Legrand on lämmittämällä saanut pergamentista esiin koko salakielisen aarrekartan. Hän on tehnyt yrityksiä salakielistä dokumentin tulkitsemiseksi. Koska kartan laatijasta ei ole tietoa, tulkinta on vaikeaa. Legrand on löytänyt kartasta vuohen kuvan ja  muistelee paikkakunnalla kiertäneen suullisen kertomuksen kapteeni Kidin (engl. kili, vohla) aarteesta. Legenda on säilynyt kollektiivisessa muistissa. Aarretta ei ole löydetty. Legrand päättelee että kyseessä saattaa olla aito aarrekartta.
   
Kartan tekstuaalisten viittaussuhteiden kryptisyyden aukikoodaaminen on vaikeaa. Sama ilmiö voidaan kuvata lukemattomin tavoin. Epämääräinen kuvaus voi viitata moniin erilaisiin ilmiöihin. Samoja viiteitä, merkkejä, sanoja, lauseita, kappaleita, kieliä voidaan kirjoittaa ja lukea monissa merkityksissä. Maailma, jossa merkkien yhtäpitävyyteen ja ilmaisun ymmärrettävyyteen voidaan luottaa, on yksinkertaisin mahdollinen maailma. Legrand ei elä sellaisessa maailmassa. Kuitenkin rationaalinen käsitys entisajan merikapteenien sivistystasosta ohjaa hänet oikeille jäljille, ja salakirjoituksen ratkaisuun.


V Etsiminen
   
Selvitettyään kaiken tarvittavan Legrand alkaa valmistamaan työryhmäänsä aarteen etsintään. Vaivan säästämiseksi etsintä rajataan: aarteen täytyy löytyä maantieteellisesti pergamentin löytöpaikan läheisyydestä. Kaikkea ei voi läpikäydä. Siihen kuluisi loputtomasti aikaa. Legrand ei tiedä mistä etsintä pitäisi aloittaa, siksi hän suuntaa aluksi tutkimusmatkoja todennäköisiin paikkoihin. Lopulta alustavien tutkimusmatkojen jälkeen kartta alkaa saada tukea lähiympäristön maastosta.
  
Etsimisen välineet ovat lankaan pujotettu kultakuoriainen, lapio, viikate ja soutuvene. Legrand on etsintäpartion johtaja, joka toimii alusta loppuun itsenäisesti ja omien aavistustensa varassa. Varmuutta ei ole aarteen olemassaolosta enempää kuin sen laadusta. Hän salaa apureiltaan toiminnan lopullisen tarkoituksen, koska tuntee heidän kyvyttömyytensä ottaa koko juttua todesta. Hän ei halua nuolaista ennen kuin tipahtaa.
  
Työryhmän muut jäsenet, ketoja ja Jupiter-palvelija, eivät tiedä mitä ovat tekemässä. Legrand ei voi motivoida heitä muulla kuin omalla arvovallallaan. Hän ei voi luvata mitään. Siksi koko matka vaikuttaa hapurien näkökulmastaan huuhaalta, järjettömältä. Minäkertoja tarkailee Legrandia herpaantumattomalla huomiolla ja alkaa vähitellen pitää häntä mielenvikaisena. Itsekseen kertoja tutkii mahdollisuuksia saattaa Legrand psykiatriseen hoitoon. Sen sijaan, että uskoisi toiminnan tulokselliseen päämäärään, hän käy mielessään läpi mahdollisuuksia voittaa Lagrandin vastustus hoitoon saattamisessa. Hänellä on surumielinen varmuus siitä että Legrand on menettänyt järkensä.
  
Uneksintaa ja kuvittelukykyä tarvitaan vainoharhaisuuden lisäksi myös aidossa etsimisessä, joka vastaa kysymykseen siitä, mitä todellisuudessa voidaan löytää. Jos emme osaisi uneksia, löytäisimme ja erottaisimme vain sen mitä jo näemme, tiedämme, ennestään tunnetun ja saman. Laajennetun, sumean, riittävän tai riittämättömän, osittaisen tai epätäydellisen samuuden tunnistaminen olisi mahdotonta, varsinkin maailmassa jonka olennainen rakennusperiaate on samuuden niukkuus ja pienten erojen yltäkylläisyys. Olisi mahdotonta asennoitua etsimään jotakin uutta, tutkimaan maailmaa uuden ja tuntemattoman näkökulmasta. Vain kuvittelukyvyn kautta voimme liikkua vapaasti niukkuudessa ja löytää uutta.
   
Jupiter-ukko, vanha neekeripalvelija, kuvittelee ja uneksii hänkin. Hän uskoo kultakuoriaisen olevan jonkinlainen taikaesine. Puremalla tuo olento on saattanut Legrandin hulluuden houreeseen, joka nyt kuljettaa ryhmää jonkin mystisen äärelle. Jupiter pitää varmana, että houreella on reaalinen mutta hänelle käsittämätön taikaperustansa. Hän uskoo, tai ainakin haluaa uskoa, että he ovat todella etsimässä jotakin viisasten kiveä.
     
Etsimisen kestäessä tiedot karttuvat, ja sen mukaan optimismi tai pessimismi. Mitä enemmän on vaikeuksia, odottamattomia esteitä, kartan väärintulkintoja, virheitä, joista mukanaolijat voivat havaita Legrandin uskon hiipuvan, sen voimakkaammin toisaalta kertojan epäusko, toisaalta Jupiter-ukon taikauskoinen pelko, jarruttavat hanketta. Mutta ilman toivoa etsintöjä ei kannattaisi jatkaa. Legrandissa elää toivo, joka on sukua hulluudelle. Kuitenkin hänen vaistonsa osuu kerta toisensa jälkeen, erehtymisten, korjausliikkeidenkin jälkeen, oikeaan. Häntä ohjaa sattumankaltainen, mutta johdonmukainen onni.
   
Vasta lapionkärjen kolahtaessa puuarkkuun, alkaa kertoja epäillä omaa skeptistä narraatiotaan, jossa asiat selittyvät Legrandin hulluuden kautta. Kertoja katselee silmät ymmyrkäisinä tajuamatta enää yhtään mitään. Ensimmäistä kertaa hänen oma järkevä järkensä joutuu syvän epäilyksen tilaan. Kulta-aarteen tullessa esiin hän ilahtuu järjettömästi. Jupiter-ukko repii hiuksiaan ja suutelee taikakalu-kultakuoriaista: hänelle kaikki on pelkkää järjetöntä magiaa, kultakuoriaisen aikaansaannosta. Ainoa joka tässä tilanteessa säilyttää tyynen järkevyyden on Legrand itse. Etsintä on päättynyt: löytöön.
  
Se joka on löytänyt kulta-aarteen ei voi vaipua tohtorinuneen ilta yhdeksältä. Koko yö täytyy löytäjien raataa, Kafkan lailla, hullun lailla, kuljettaa määrätön kultasaalista kotiinsa. Nyt heillä totisesti on jotakin menetettävää. He raatavat antamatta satunnaiselle ohikulkijalle, näillä asumattomilla seuduilla epätodennäköiselle, edes teoreettista mahdollisuutta varastaa aarteesta.


VI Legrandin demoni
  
Poen kertomus paljastuu moraliteetiksi. Etsivä Legrand on hyvä vaisto. Hän ottaa mukaan aarteen etsintään loogisen järkensä rajoittamat kanssaihmisensä. Siitä huolimatta, että nämä henkilöt lähinnä hangoittelevat vastaan ja yrittävät jarruttaa etsivän työtä, Legrand aarteen löydettyään jakaa kaiken apuriensa kanssa.

Sen sijaan aarteen aikoinaan kätkenyt merirosvokapteeni Kid, joka on ryöstellyt apureineen laivoja, ja kätkenyt verisen kullan, kun on saanut hyödyn pahanteossa ja kulta-aarteen piilottamisessa apureiltaan, hän on tappanut ja haudannut heidät aarteineen omaan kuoppaansa. Noita lakaisee jälkensä.

Kid laatii kartan itseään varten: kartan, joka on riittävän käsittämätön satunnaisille löytäjille, mutta riittävän selkeä hänelle itselleen. Hänen lentotaitonsa ei ole aitoa, mutta se muistuttaa erehdyttävästi lentämistä. Vilpitön totuudenrakkaus ja todellinen lentotaito, joka Legrandilla on, paljastaa ja tulkitsee kapteeni Kidin lakaistut jäljet.

VENÄLÄINEN RULETTI

Venäjällä, kuten kaikissa kansallisuuksissa, esiintyy tietty, pieni prosentuaalinen osuus miespuolisia kansalaisia, jotka ovat sekä voimakkaita, aggressiivisia, humalassa riidanhaluisia ja hulluja. Parhaimpinakaan maailmanaikoina ja rauhanomaisimpina liennytyksen kausina näiden henkilöiden prosentuaalinen osuus ei täysin katoa. Mutta tällaisia mielettöminä riidanlietsomisen aikoina heidän osuutensa kasvaa merkittävästi.

Olen lukemattomia kertoja sanonut ja painottanut, että diplomatia venäläisten kanssa on aina, helpoimpinakin suojsäänkin kausina, äärimmäisen vaikeaa ja suoraan Eddan jumalrunoista lainattua. Todellinen vaikeus on normi, jonka ylittämiseen vaaditaan miltei jumalaisia taitoja ja temppuja. Mutta ennen kaikkea viisautta ja henkistä suuruutta.  
 
Entä sitten, kun asioista tehdään yleisellä julkisella tasolla niin vaikeita kuin mahdollista, kuten nyt on tilanne? Silloin ei enää parhaimmatkaan diplomatian keinot ole riittää konfliktien ja fyysisten vaaratilanteiden välttämiseen.
 
Kohtasin itse tämän tilanteen taannoisella Pietarin matkalla. Mitä rauhanomaisimmassa ympäristössä paikalle osui väärä tyyppi. Voi sanoa, että jouduin tekemään kaikkeni välttääkseni fyysisen konfliktin karhun kokoisen henkilön kanssa, joka pyrki tappeluun aluksi kaikkien kavereittensa kanssa, kunnes tajusi että paikalla on ulkomaalainen. Sellainen aggression määrä tuntuu kiveksissä mielenkiintoisina värähtelyinä ja kirvelyinä. Oma mieli pitää tyhjentää täydellisesti sillä ensimmäinenkin isku saattaa olla tappava. Tässä tilanteessa täydellisestä kielitaidosta voi olla elämää säilyttävää hyötyä. Väkivahvaa vihaista karhua ei pysäytä ystävät tai toverit. Politiikkaa on turha puhua: kaikki ulkomaalaiset ovat yhtä Hillary Clintonin kannattajajoukkoa. Täydellinen villieläintenkäsittelytaito ja kyky toimia rauhallisesti karhun avatussa kidassa voivat pelastaa ihmishenkiä. Tällaiset tilanteet kannattaa kohdata selvin päin, alkoholijuomien nauttimista en suosittele nyt kenellekään Venäjän alueella.
  
Olen kohdannut Suomessa suomalaisten miesten kesken samantyylisiä tilanteita. Kiveksissä on tuntunut ihan sama kutina.
   
Tällaisten tilanteiden todennäköisyyttä vähentää puolin ja toisin se, että yhteiskunnallista ilmapiiriä ei kiristetä äärimmilleen ja mielettömille propagandavalheille ei anneta yhtään valtaa. Täysin näitä tilanteita ei voi maailmankartalta poistaa.

5.5.2017

lyhytikäinen shamaaninsyöjäheimo

oli aina heikomman puolella
äkkiväärin perusteluin
Kaikki järjestyy
suurella näyttämöllä
rasvatussa koneistossa
sitä vastaan, jolle
kaikki järjestyy.
Kaikkien työllä
on merkitys
jos sen havaitsee. 
Voi vain ommella
huulensa yhteen
ja anoa turvapaikkaa
suurimmasta
tuntemattomuudesta.
Venäjällä on oudot käytännöt siinä millaisia tietoja kirjojen sisäkansiin painetaan. Esimerkiksi tässä Pelevinin Ihmissuden raamattu -romaanissa vuodelta 2004 ei ole ilmoitettu julkaisuvuotta. Mitäköhän tarkoitusta tiedon poisjättäminen palvelee.
Pegasos otsaan potkaisi. 
Jäi vohvelin kuva, 
vohvelikaviosta. Elämä 
on pituushyppyrata. Yliastuttu 
ei lennä jos ponnistusjalka 
potkaisee tyhjää. Pumpulia 
palvelen enkä usko 
mihinkään nelikulmaiseen.

Eroa kirkosta -nappulan vieressä perusta oma kirkko -nappula.
  
eroakirkosta.fi
perustaomakirkko.fi
Luulen, että ihminen voi ohittaa tai ylittää myötätunnossa, rakkaudessa ja vilpittömässä sydämellisyydessä kaikenlaiset henkimaailman pikku paskakärpäset. Mutta oveluudessa, sarkastisuudessa, jymäyttämisen taidossa, mustassa huumorissa ei ikinä. 

3.5.2017

PALJONKO ON PALJON

Niin paljon vaimoja, että sydän kääntyy pois Herrasta. Sydän on tehty pehmeästä lihasta.

2.5.2017

RAKKAUDEN JA KUOLEMAN VALTAKUNTA

Venäjänkielen anagrammaattiset ominaisuudet ovat huomattavan erilaiset kuin suomenkielen.
  
Mitä runouteen tulee, on venäjänkielessä soinnuissa käytössä epäpuhdas assonanssi (kirjoitettujen merkkien tasolla). Usein huomaa, että on pyritty kirjoitetun muodon mahdollisimman suureen erilaisuuteen ja lausutun muodon yllättävään samanlaisuuteen. Tätähän näkee paljon esimerkiksi ranskalaisessa klassisessa runoudessa. Klassisessa venäjässä tämä "rap" on ehkä vielä pidemmälle vietyä tietyistä kielen rakenteellista piirteistä ja hyvin tarkasti säädellyistä lausuntasäännöistä johtuvista syistä.

Venäjänkielen lausuntasäännöt ovat sellaisia, että pienikin poikkeama tulkitaan intentionaaliseksi. Minkä hyvänsä ei-normatiivinen äännähdys tulkintaa intentionaalisena, jolloin jatkokysymys on: mikä on puhujan intentio normipoikkeaman käytössä? Ettei vain separatismi, heimoutuminen, kyläytyminen, murrerajojen rakentelu?
  
Tämä kysymys seuraa pienimmästäkin kirjainmerkin nielemisestä ääntämyksessä. Oikeakielisyyden erottelu on tolkuttoman psykedeelistä. Sen ykseyden graniitin hionta muistuttaa Brancusin veistoksien viimeistelyä. Siksi emootion on oltava vakaasti lausutun sanan takana. Mitään ei voi venäjäksi lausua, ellei merkitys värähtele kristallisen kirkkaana kiveksissä asti. Sana on tulikuuma painokas moukari joka sihahtaa maljojen kuningattaren juoma-astiaan. Sanaa ei ole olemassa ilman mieltä. Oikeastaan äännetty kieli on vain välivaihe matkalla kohti varsinaista runoutta, kommunikaatiota, joka on silkkaa entusiasmia, kommunikaatiota ilman ääntä. 


1.5.2017

KIRJALLISUUDEN KOVIN K

Mitä kuolemaan tulee, asiassa on tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko

1) kaikki päättyy ja sisäinen havainnointi lakkaa, jolloin kuolema ei tunnu miltään koska sille ei ole sisäistä havaitsijaa. Tällaisessa kuolemassa ei ole mitään pelottavaa eikä mitään tuntematonta. Tai

2) sisäinen havainnointi ja tietoisuus jatkuu kuoleman hetken yli, jolloin joudumme kohtaamaan tietoisena tuntemattoman. Tällainen ajatus kuolemasta on äärimmäisen pelottava, koska edessä näyttää olevan tilanne, johon ei voi mitenkään varautua.
  
Mikään shamanistinen kokemus, kuolemanrajakokemus tai tuntien kliinisesti kuolleena oleminen, ei voi antaa täysin varmaa tietoa siitä mitä kuolemassa tapahtuu kun yhteys fyysiseen kehoon ja siihen varastoituneeseen tietoisuusenergiaan lakkaa. Jos jokin tilanne ei todella johda fyysiseen kuolemaan, emme voi sellaisen tilanteen jälkikäteisistä tiedostuksista päätellä fyysisen kuoleman tilaa.

Itämainen usko valaistumiseen ja inkarnaatioiden syklistä vapautumiseen on täysin mielikuvituksen tuotetta. Ihminen on kuolevaiseksi ohjelmoitu. Me emme voi tietää mitään perusohjelmoinnista vapautumisesta.

"Kun jumalat loivat ihmiskunnan,
he säätivät kuoleman ihmisen kohtaloksi."
                                    Gilgamesh 10:79

Todennäköisesti vaupautumisyritys johtaisi vain mielisairauteen, jonka vallassa emme kuitenkaan kykene ohjelmoimaan itse tilalle mitään. Se olisi kuin Pacman-pelin hahmo, joka törmää koodivirheen takia toistuvasti seinään ja luulee olevansa kuolematon. Sellainen ihminen on jo henkisesti pitkällä joka näkee pyrkimyksen valaistumiseen mielisairautena. Esimerkiksi Osho selvästi oli havainnut tämän, mutta ei uskaltanut tunnustaa sitä suoraan.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com