16.4.2017

ALIENPUNK













Tommy Wiseaun The Room (2003) on kuin alienin ohjaama elokuva ihmisistä tai amerikkalaisesta elämäntavasta. Henry V: muotoilee tämän hyvin FB-statuksessan:

"jos alienit seurais sivusta lajimme toimintaa ja tekis sen pohjalta leffan jonka tarkotuksena on kuvata tyypillistä ihmismeininkiä -- ymmärtämättä tekemiemme asioiden konteksteja tai intentioita tai tunne-elämäämme tai sitä, miten nämä elementit liittyvät toisiinsa -- ni lopputulos vois olla jotain tällasella tavalla nyrjähtänyttä."



Elokuva on siis alienpunkia, ja kaikkien Hollywoodin happy endien antiteesi. Siinä tuntuu matala rakenteellinen maankamaran värähtely, joka varoittaa: näkyvissä olevalla falskilla näytelmällä saattaa olla yllättävät seuraamukset. Yhteiskunnalliskulttuurinen pahaenteisyys väreilee eri rekisterissä kuin kauhugenressä yleensä.
 
Alun 60 minuuttia ihailin vain tuota autuasta "huonoutta", kunnes havahduin siihen, että itseasiassa juuri se mitä pidin aluksi ns. tahattomana alkoi puhua voimakkaasti. Vaikutelma tiedostamattomien piirteiden ohjauksesta synnytti vaikutelma taustalla olevasta ilkeiden alienien tai nykyfilosofien työryhmästä.


Elokuvan faniesityksissä raportoidut lusikoiden heittelyt ja lainientoistamiset ovat neuroottisia yrityksiä ottaa levottomuutta herättävä kokonaisuus huumorilla ja jäljittelytaidolla tietoiseen kontrolliin. Sosiaalinen vieraantuminen ihan kaikilla tasoilla on tietoinen teema elokuvassa.
 
Yksi lisätaso omaan katsomiskokemukseeni syntyi siitä, että elokuvan tekemisestä on jo aikaa, ja näin sen nyt ensimmäisen kerran. Aikakaudesta jota realityshowna elämme nyt, on tullut jollakin tavalla enemmän juuri Tommy Wiseaun käsikirjoittama.


Asia joka tekee "huonoudesta" eli ei-loppuunasti-tietoisesta, teknisesti kömpelöstä tai intentionaalisesti epämääräisestä kiinnostavan, on se, että katsojan odotushorisontti ei pääse romahtamaan liian selvästi johonkin lopulliseen tulkintamalliin. Tämä tietysti tekee myös "hyvästä" hyvän.
 



The Roomin muoto ja varsinkin pääosan esittäjän (Tommy Wiseau) lääketokkurainen selviytyminen yhteiskunnan pakottamista rooleistaan muistuttaa paljon sitä vieraudentunnetta ja epäluontevuutta, jolla itse olen soutanut tätä elämäni tolkutonta vastavirtaa.*


   
The Room on eräänlainen Nuoren Wertherin kärsimykset. Wiseaun Werther on ikivanha William Blaken piirtämä demoni, jonka lapsenkasvoiset nuoret ihmiset murhaavat uudessa maailmassa. Se voidaan myös rinnastaa Kleistin hahmoon tai Koolhaasiin romaanina: täydellinen traaginen projektio, jota Goethe piti kristallisoituneena paranoijana. Hypochondria oli Goethen käyttämä sana Kleististä. Goethe luokitteli mielellään ihmisiä mielenvikaisiksi. Varmaan jokainen saksalaisen romantiikan nero sai häneltä diskvalifioivan diagnoosin. The Room kuvaa romantikon pahasti rakoilevan "taikamaailman", joka on jotain ihan muuta kuin klassikon "taikamaailma".
    
Wiseau-Blaken nuori Werther




Romantikon taikamaailma on kollektiivinen harha, jonka luulosairas salaliittoteoretisointi loihtii todelliseksi. Sen mitä klassisti tietää ja ensisijaisesti päättää salaisissa kabineteissa, sen romantikko luulee. Romantikon pyhälle vastustushalulle sanotaan suuri EI! Jyrkkä kielto. Hallitsijan taholta lausuttu: EI! joka Koolhaasissa kulminoituu teloitukseen ja Kleistin omassa elämässä itsemurhaan. Pyöveli on Hallitsijan tahdon ja kiellon äärimmäinen toimeenpanija. Pyöveli lyö leiman tai pisteen tarinalle, jonka Goethe, klassikko, sitten kun alku, keskikohta ja loppu ovat kirjoitettu, voi kahvipöydässä naisille kertoa (kirjallisen ilmaisun saanut Werther etäytettynä ja tyyliteltynä aikuisten sivänä satuna).
    
Salaliittoteorian syklisessä rituaalimaailmassa ei ole alkua tai loppua. Klassikko on suuri lepakko, joka imee romantikon sydänverta. Siitä se elää, kuten Hoffmann on mademoisel de Scuderissa itsensä Goethen, suuren vampyyrin, kuvannut. Tämän maailman arkontti on tämän maailman ravintoketjun pää. Minkä sille mahtaa. Onhan se vähän tylsää, että teeskentely menee läpi vuosisadasta toiseen. Luulisi ettei tästä ainakaan mitään suurta oopperaa saisi kirjoitettua. Pieni kahvipöytäkasku korkeintaan. Mutta kaikea voi paisuttaa ja The Room on kyllä omalaatuisin näkemäni yritys tällä saralla.









* Gurdjieff pitää maailmaa vastaan soutamista itseisarvoisena. Itselläni on juuri nyt vaikeuksia nähdä tämä. Esimerkiksi uusimman ääniteokseni koen tällaisena vastavirtaansoutamisen eleenä, ikään kuin voimanponnistuksena, joka seuraa siitä että vene käännetään vastavirtaan, joka on aivan hemmetin kova moniulotteisessa avaruudessa. Tietoisuutta ja voimaa on ainakin sen verran että veneenkääntäminen onnistuu. Toisaalta paatti ei juuri liikahda soutamisen suuntaan, vaan virta sitä vie. Ele menettää tietoisen toiminnallisen luonteensa. Teoksesta tulee vähän samanlainen kuin The Room. The Roomissa tekijä ei onnistu välittämään (oletetun) intentionsa mukaisia tunteita katsojalle. Mutta jotakin muuta tulee perille. Kysymys on filosofinen: mikä on hänen (lääketokkuraiselta vaikuttava) intentionsa ja toisaalta tunteensa intentio. Muistamme solipsistisen analogia-argumentin tuhoutumisen: todellista sisäistä tilaa ei välttämättä voi päätellä ulkonaisista puitteista, ainakaan sellaisessa läpikotaisen epäaitouden ja teeskentelyn maailmassa jossa The Room tapahtuu.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com