18.3.2017

Käsittääkseni niin sanottu realistinen kirjallisuus, joka on annettu saavutettavakseni, ei kuvaa tätä maailmaa, vaan jotakin maailmaa, joka on hieman toisenlainen kuin tämä. Jostain syntyy tarve uskotella, että nämä kaksi maailmaa ovat yksi ja sama. Toisinsanoen, tällä maailmalla olisi johdonmukainen kuvautuvuus siihen ulottuvuuteen, jota kutsutaan realiseksi esitykseksi, jolloin uskottelun tarvetta itsessään kutsutaan sanalla "realismi".
   
Ultrasolipsistisen simulaation ajatus käy lakkaamatta mielessä, kun vertailee sitä aineistoa, jota todella kokee, näkee ja tuntee siihen aineistoon, jonka voisi uskoa tulevan ymmärretyksi edes muutamien ihmisten taholta otsakkeen realismi alla, niin sanotussa jaollisessa tai objektiivisessa universumissa. Juju on siinä, että yhteisyys ja jaollisuus on todellisuuden fiktiivinen elementti. Fiktiolla ei tarvitse olla paljon tekemistä yksilöllisen kokemuksen kanssa, kunhan se viihdyttää ja sen sopimusluonne käsitetään samalla tavalla. Fiktiokirjailijalle mahdollinen suursuosio, perustuu siihen, että häntä ei askarruta todellisuus syvemmin, vaan se, miten luoda paikka jaetulle olemiselle.

Toista taas on elämä, jossa huomion kohteena on juuri itse todellisuus täydessä HD-tarkkapiirtoisuudessaan. Siitä ei voi edes haaveilla kirjoittavansa mitään yleisesti ymmärrettävää. Se on sanojen Baabel... kaikki sanat murenevat kuin kuivat keksit. Sellaisesta kiinnostunut ihminen ei helposti voi käsittää mitä järkeä on realismiin pyrkivässä kirjallisuudessa, eli täysin sepitteellisen taukohuoneen tai tupakkahuoneen luomisessa, juuri tuon olennaisen ja innostavan ja rajattomasti moniulotteisemman kokemuksen ulkopuolelle. Hän voi korkeintaan pyrkiä tavoittamaan kokemuksensa dynamiikkaa sen kaltaisella runoudella, joka tuskin tavoittaa kunnolla edes yhtä lukijaa. Sillä lukijan voi lopulta tavoittaa vain itse viitattu kokemus, ei runous itsessään.

Huolenpito jaetun olemisen paikasta ja ajanhetkestä ei silti ole mitenkään vähäteltävä toimenkuva. Tämä, tämänpuolinen maailman, lopultakin, rakentuu sille kokonaan. 
    
Taitaa olla niin, että meillä on vain tämä syvyyden loputon, tutkimaton, teräväpiirtoisen 11 ulotteisen HD-maailman nimetön kauhu-ekstaasi, tai sitten piksellöitynyt mössöinen pinnallinen sopimus Pacman-realismista, ensimmäisen sukupolven tietokonegrafiikkaa muistuttava rauhoittava nukketalo-todellisuus, jossa on yksinkertaisia objektiivisesti havaittavia piksellilaatikoita, joita voimme osoittaa sormella kaikkien ymmärtämällä tavalla ja ottaa niitä varsin selkeiden lauseiden muodostamisen kohteiksi, siis puheenaiheiksi.

Tuossa luomassamme ja uskomassamme fiktiomaailmassa istumme rannalla ja huomaamme vähitellen muuttuneeme akuankoiksi. Kaikki samanlaisiksi akuankoiksi. Että puhe voisi olla selkeää, täytyy todellisuus yksinkertaistaa äärimmilleen fiktion keinoin, jolloin muutumme itsekin piirroshahmoiksi. Mutta kun jokin hahmoltaan jumalallinen astuu ulos ankasta ja jättää tyhjän kuoren lillumaan ranta-aallokkoon, itse todellisuudesta johon se sukeltaa ei ole enää yksikään lause muodostettavissa. 

"Tästä maailmasta ei kukaan käsitä kunnolla yhtään mitään." Pelevin
"jos alkoi epäillä yleisen järjestyksen takaisen voiman olemassaoloa, piti pistää itseään jollain terävällä esineellä." Pelevin

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com