22.3.2017

JATKETTU HEIMORIITA

Harhaman I osan sivulta 492 alkava kohtaus Riitoja, syksyisiä harpunsäveliä... (löytyy verkkoversiosta, I osa, 2. nide, sivu 683) on suomenkielisen kirjallisuuden profeetallisin huippu. Se on kaikessa lähes lannistavan banaalissa selkeydessään suuren isänmaallisen elokuvan alkukuva. Tämän ihmeellisemmästä tai suuremmasta asiasta ei tämän maan nykypolitiikassa ole kysymys. Kaikki on sumuksi luotu ja tiedostamattomaan painettu, jotta tätä kirkasta kohtausta ei voisi kirjoittaa mielessään puhtaaksi ja tietoiseksi.
       
Vanha ruotsalainen maanviljelijä Åke opettaa poikiaan tarkkailemaan etäältä suomensukua. Katsokaa kuinka haavoittuneita ja katkeria keskenään riitaan ajautuvat suomalaiset ovat -- ja siten niin helposti ohjailtavissa.


"Puheen sorina ei häiritse enää Suomen suvun lipsujen ja loukkujen pehmeää pauketta."


Tarkkailkaa suomalaisten haavoja.  "...jokaisesta tuntuu oma uhrisavunsa katkeralta" mutta suomalainen ei tiedosta, että se on tarkoituksella tehty tuote, jota ruotsalaiset tarkkailevat.
   
Sama, kuten Rantamala osoittaa, pohjimmiltaan rasistisen vihan näyttämökoneisto pyörii silmiemme edessä nykyäänkin ällistyttävän rasvatusti. Tuijotamme sen banaalisuutta silmiä hieroen. Kansakunnan peruskivenä on rasistinen erottelu pienessä veljeserossa (tarvaalaiset/viikkiläiset), jotka kätkemässä on hillitön huuto rasismia vastaan, silloin kun ero on ilmeinen (nykypakolaiset).


"Istun tänne tarvaalaisen tytön vierelle, niin tuntuu venäläisemmältä..."
Tässä nöyryyttämällä jatketussa heimoriidassa, jossa siis ei pyritä rauhaan vaan jonkinlaiseen lopulliseen nöyryytyksen voittoon itsestä ja omasta perimmäisestä olemuksesta, on esiintyjien roolisuoritusten tarmo absurdissa suhteessa sisällön mielettömyyteen ja loogiseen mahdottomuuteen. Hengettömän teeskentelyn mestarit, ylistetyt näyttelijät, uutterasti  ja varmoina asiansa tärkeydestä, tekevät työtä yksin meitä, kenties vain yksin minua, Harhaman lukijaa, varten, luodakseen tämän psykedelian.
 
He jakavat ja erottelevat, mutta heillä ei käy mielessä sovinnollisuuden ajatus. Aikakausi muuttuu, mutta roolit säilyvät kuin tyhjät saappaan, joihin on astuttava niiden, jotka sattuvat olemaan olemassa, täysin riippumatta siitä mistä he tulevat ja minne ovat menossa. Tämä on perverssi kosmologia ja koko ihmiselämän väärinymmärtäminen, perisyntiäkin pahempi virhe ja harhanäky.
  
Tämä poliittiseksi järjestelmäksi ja maan tavaksi kristallisoituneen erehdyksen ja väärän olemistavan sivussa, asioiden näkymättömässä panoptikonissa, katson ympärilleni sadan tai satojen vuosien takaa kumpuavan painajaisen merkityksenantajana. Minulleko yksin tämä kirjoitetaan ja uurastetaan näin suureksi näyksi, kysyy Harhaman profetian nykylukija, siirtäessään ajatuksensa hetkeksi kirjan kuvauksesta nykyhetkeen, elinympäristöön ja aikakauteen toistasataa vuotta kirjoitushetken jälkeen. Täysin saman draaman merkit näkyvät ympärillä väkevinä, synkkinä. Nyt saman heimorikkomisen, katkeroittamisen, mieltenmustaamisen ja epäviisauden käytettävissä on enemmän välineita, muuttujia, sumua ja tohinaa. Niin römeä on hulluuden ja sokeuden itsevarmuus, että sen valmiuksia ties miten pitkälle jatkettuun mielettömyyteen ei kannata epäillä. Niin rajattoman sietämätöntä, oppimatonta, historiatonta ja itsetiedotonta on sen täysin vapautunut esiintyminen.
 
Sovittavaa, viisasta Heimoriita -elokuvaa ei, jo romaanin kohtauksen itsensäkin esittämistä syistä, koskaan tule. Kansallisen selviytymisen kannalta viisaus, siis välttämättömän käsittäminen, edellyttäisi hajoita ja hallitse -doktriinin selkeää näkemistä varsinkin henkisellä ja kulttuurisella tasolla. Vihamielisestä kolonialismista tulisi uskottavasti vapautua vähintään henkisellä tasolla. Nerous edellyttää omaehtoisuutta ja itsetietoisuutta. Se ei ole jotakin, mikä muistetaan hyvänä palvelijana, mutta joka ei itse muista itseään. Vahva kansallinen kulttuuri ei synny siitä että alistuminen, orjuus ja mielenhallinnallinen agenda annetaan ehdoksi samalla kun vaaditaan tai odotetaan nerokkuuden ilmenemismuotoja. Yksilöt, lahjakkaimmatkin, ovat vain jumaluuden pisaroita. Toiset ovat väkevämpiä kuin toiset. Mutta valhe pilaa minkä hyvänsä pisaran ja tekee karmaisevalla tavalla selväksi ihmisen osan armonkerjäläisenä.
  
Koska "nero" on yhtä kuin "muistaa itsensä", sille ei ole käyttöä kolonialismissa. Kolonialismin varmin tunnusmerkki on: työtön "nerous". Fyysisen näyttämön ilmiasut, satunnaismielien diskurssin automatisoimat tai operatiivisesti ohjatut tunnusteot eivät kieli heimosielun tilasta. Ohjattu kirjallisuus ei täytä tehtäväänsä itsenäisyyden tietoisuutena, mikä on nimenomaan olemiskamppailun indikaatiota. Jumaluuden pisaran kannalta keskeisintä on sen oleminen itsemuistannassa. Mutta väärä tieto voi pilata pisaran olemisen ilmiasussaan. Ilmiasu vieraantuu. Heimosielu vieraantuu itsestään, kun sen ilmiasu käy sille huonosti sopivaksi puvuksi.
  
Jos oleminen itsessään tehdään päämerkitykseksi, ajaudutaan heideggerilaiseen harhaoppiin (vrt. Gurdjieffin oikea oppi olemisesta; varo Ouspenskyn harhaoppia!!). Labyrintin opetus on juuri se, että oleminen ei ole erillinen tiedosta. Jos tiedon pohjassa on murtuma, oleminen mätänee hitaasti mutta varmasti. Tämä on historiaharhan ja alamaisen historiakirjoituksen ansa: alamainen väistää totuuden kohtaamisen äkillisen tuskan, mutta mätänee hitaasti. Tällaisten katastrofien luomisessa on kuitenkin monta arvaamatonta ongelmaa, kuten Islam uskontona osoittaa. Lopulta tiedollista murtumaa ei pystytä enää itse korjaamaan, koska kunniakäsitys estää sen. Sama alamaisen kunnian tuottama torjunta ja siitä seuraava itsekorjautuvuuden ja itsekriittisyyden ongelma esiintyy islamilaisessa maailmassa ja suomen historiallisessa tietoisuudessa.
   
On siis tiedon-painottamisen harha ja olemisen-painottamisen harha. Nämä harhat ilmenevät aikakausissa bipolaarisina vaihteluina globaalisti. Ajassa kiinni oleva on liiaksi kiinni tässä vaihtelussa ja irti metafyysisestä, onnistuakseen saavuttamaan tiedollisen ja olemistavallisen tasapainon, ja pystyäkseen todella osoittamaan mitään. Aikaa seuraava on kepeydessään irti noosfäärisestä totuudesta ja psyykkisestä kokonaisresonanssista, joka on todellinen veistograniitti. Ajallinen on viehättävää mainostoimistojen generoimaa sopimusvalhetta, joka askartelee paperimassalla ja kipsillä, metafyysisen graniitin sijaan. Kaiken tuon askartelujen arvolatautunutta kokemista ohjaa pelevinläinen anaalinen ja oraalinen Wow-faktori. Ja kaikki myös tyhjenee siihen.
  


Metafysiikkaa ei kannata puhua nokkavasti saksalaiselle, englantilaiselle tai ruotsalaiselle, mutta kannattaa myös analysoida se valtarakenne, joka tämän psykologisen torjuntatyypin aiheuttaa kyseisen kansallisuuden "hasnamussialaisissa" edustajissa. Sen jälkeen kun on täydellisesti profiloinut näiden yhteiskuntaolentojen psyyken kristallisoitumat kannattaa matkustaa Pietariin tai Moskovaan ja puhua sielunsa puhtaaksi. On ensisijaista tiedostaa kosmisten lakien perustavuus.
        
Kirjallisuuden rakenteessa, jossa korostuu talouspuhe, toteutuu jokin kolonialismin kaava. Tämä on indikaatio. Kartesiolainen demoni normalisoi rationaalisella päättelyllä metafyysisen mielettömyyden. Harhaman kaltaisen teoksen nykyinen alistettu elokuvateollisuus voisi korkeintaan suurieleisesti torpedoida. Mutta sentään jokaiseen katkeroittamisen, riidankärjistämisen ja oman mielen mustaamisen oljenkorteen ei kannattaisi tarttua.


"Äkkiä vingahtaa viulunkieli valittaen poikki, suuttuneen soittajan voimakkaasta vedosta, ja soittaja tähtää viuluniskun loukkaajansa päähän. Viulu sattuu pöydänkulmaan ja särkyy säpäleiksi. Miehet hyppäävät ylös ja puristavat äänettöminä nyrkkinsä valmiiksi. Kaikki ovat vaiti ja "valmiit". Ainoastaan Åke Lundin pojat istuvat tyyninä."

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com