31.3.2017

AIKAMME NIETZSCHE

Aikamme Nietzsche on kerberoskoira (alkuperäinen Kerberos on Haadeen portin vartija.... tarkoitan hyvin väljällä vertauksellani: eräänlainen linjatuomari), joka repii yhden illuusioistasi.
   
Sinun illuusiosi on se, että kansakunnan ja ihmisyyden historia on se mikä meille kerrotaan. Sinun illuusiosi on luulla, että asiat ovat paremmin kuin ovat. Sinun illuusiosi on se, että psykoanalyysi voidaan jättää, koska traumatodellisuus on voitettu ja kadonnut. 

Naureskelet Kerberos-koiran valaistumattomuudelle. Ajattelet: pian tuo saa ikioman teatteriesityksensä, joka ei tunnu sisältä katsottuna kivalta. Voisi olla hyvä, jos Kerberos treenaisi fyysisesti ennen kuin esitys alkaa. Sinä ymmärrät sen haukunnan raporttina sen omista sisäisitä lukoista.

Minulle Kerberoksen haukunnasta on ollut paljon hyötyä. Kerberos ei tiedä kaikkia asioita. Mutta yhden asian se tietää paremmin kuin kukaan toinen. Itse unohdan koko ajan sen ulottuvuuden, jota sen haukku painottaa.

Kerberos sanoo: jos ihmisyksilön henkiset ulottuvuudet ovat kiinni neljässä perusulottuvuudessa, psykoanalyysi ennustaa hänen sisäisen tilansa kellonvarmasti. Tämä on vaikea uskoa, koska meillä on illuusio siitä, ettei traumaa ole. Mutta Kerberos on lukenut monen monituisen fasistisuvun esi-isän poletut muistelmat. Kerberos tietää paljon meitä täsmällisemmin sen mihin psykoanalyysin "pätevyys" ja "totuus" perustuu. Peruskivi on traumatodellisuus. Ja sen uusintaminen.

Muuten Kerberos toki on miltei sokea. Mutta tämän yhden asian se tietää ja muistaa selkeämmin kuin migreenikohtaus. Yllättäen, tämä tieto ihmiskunnan negatiivisista mahdollisuuksista on ihmiskunnan kokonaisuuden kannalta yhtä tärkeä kuin parhaiden henkisten opettajien tieto ihmiskunnan positiivisista mahdollisuuksista. 
   
Henkiparantajat eivät ota vakavasti Kerberoksen sanomaa. Jos meillä ei ole traumatodellisuutta, Kerberoksen haukunta menettää merkityksensä ja katoaa.
  
Jos kuitenkin aloittelija alkaa uskoa, että hengellisten opettajien opetus on oikeaa ja Kerberoksen opetus on väärää, he joutuvat niin syvään ansaan, että pakeneminen on miltei mahdotonta. Sillä traumatodellisuus on yhtä kuin se tunistamaton muinaishistoria, jota henkiset opettajat torjuvat ja kätkevät. Se, että he painottavat nykyhetkeä ja vähättelevät menneisyyttä, on hyvin suuri harha. Sillä menneisyys ei ole sen suurempi harha kuin nykyhetki. 
   
Kerberos voisi tietysti tunnistaa enemmän sitä maastoa, joka on traumatodellisuuden tuollapuolella ja johon tavanomainen psykoanalyysi ei yllä (tästä alkaa kosminen psykoanalyysi, josta Bachelard puhuu). Mutta silloin se jättäisi oman paikkansa. Ja mitä siitä tulisi, jos se jättäisi oman paikkansa?
  
Kerberos haukkuu lakkaamatta. Se haukkuu sitä, että ihmisen kyky uusintaa traumatodellisuus on miltei rajaton. Se osoittaa koko ajan vain tätä yhtä tosiasiaa, jota kaikki muut voimat ovat kätkemässä ja siivoamassa matonalle. Henkiset opettajat ovat osa tätä ihmisen negatiivisten mahdollisuuksien kätkentäporukkaa. He ovat naiiveja joko tiedostamattaan tai tietoisesti. Jos näitä kätkeviä voimia ei olisi niin paljon, voisi Kerberos pitää yhden vapaapäivän elämässään.
    
Kerberos sanoo: jos löydät tien ulos traumatodellisuudesta, älä paukuttele henkseleitäsi. Vai luuletko, että tämä on nyt se matka. Se matka, jossa historian toistuminen lakkaa, eikä kuolemaa ole?
 
Jos tämä on se matka. Jos tämä on se matka.
 
Nietzschen tapa kuolla ei ollut miellyttävä, koska hän ei valinnut miellyttävää tapaa itselleen. Kun katson 1900-luvun historiaa  a) en usko että se on Nietzschen syytä, b) uskon että Nietzsche käsitti tulevasta jotakin.

OIKEUDENMUKAISUUS

Oshon Muutos X (Kohtalo X) -kortti kertoo seuraavaa. Näkyvästä elämäntilanteesta, menestymisestä tai vastoinkäymisistä, ei voi päätellä kenenkään kohdalla sisäistä, kätkettyä tilaa. Maailma makaa niin kuin se makaa. Sitten se kääntää kylkeä. Onni ja epäonni vaihtelevat tautologian synkän lain mukaan. Menestyminen ei merkitse mitään muuta kuin siirtyilyä kuoleman kehällä. Kuoleman kehä on toistoa, viivettä ja tautologiaa. Tästä oravanpyörästä ei niin vaan hypätä. Kaikki ihmistenvälinen pelionni ja -epäonni sisältyy siihen. Mutta jos hyppy onnistuu, seuraa Karman lain ohittamisesta ultrasolipsistinen tietoisuudentila.
    
Niinpä analogia-argumentin pätevyysalue lakkaa tämän kortin kohdalla. Emme voi enää päätellä omasta sisäisestä tilasta toisten ihmisten sisäisiä tiloja analogisesti. Tämä tarkoittaa: sisäisten ulottuvuuksien, ja sitä myötä mahdollisten epätasapainotilojen, määrä kasvaa äkkiä niin suureksi, että emme voi päätellä niistä mitään katsomalla pelkkää neliulotteisen universumin ilmiasua. Sillä sisäinen tila, jota rajoittaa neliulotteinen ilmiasu on traumatodellisuus. Traumatodellisuuden kuvaa psykoanalyysi. Mutta ulrasolipsismin läpimurrossa psykoanalyysin pätevyysalue lakkaa täysin. 
   
Vaikka näitä asioita on uskonnollisissa konteksteissa ja tarot-kontekstissa hahmotettu jo pitkään ja jotkut ikivanhat käsitykset saavat vahvistusta uusimmasta fysiikantutkimuksesta, silti olennainen (esimerkiksi säiekosmologiat) on tieteen näkökulmasta edelleen metafysiikkaa. Säiekosmologiassa referenssiksi sopii zenbuddhalainen käsite bhagavat, joka merkitsee universumin kymmenulotteisuutta. Kymmenulotteisen universumin tietoisilla asukkailla on nuo kaikki kymmenen ulottuvuutta arkikäytössään. Heillä on siis hyvin vähän sellaisia rajoitteita, jotka me lähtökohtaisesti neljän ulottuvuuden tietoisuuet kohtaamme. 
 
“What is the meaning of 'the Bhagavat in the ten directions is one road to nirvana'?" http://www.oshonews.com/2011/01/19/life-and-death/  

Uusi ongelma on se, että jokaisen ulottuvuuden suhteen voi joutua epätasapainotilaan. Jos ulottuvuuksia ei tietoisella tasolla tunne ja erota, nämä ansat muodostuvat pysyviksi. Näiden ansojen voittamista ja tiedostamista kuvaa Rider Waite kortti Oikeudenmukaisuus XI, joka merkitsee kohtuutta kaiken suhteen, Osholla läpimurtoa. Prosessi edellyttää tietynlaista rohkeutta, Rider Waite Voima VIII. Tämä voima ja rohkeus tarkoittaa sitä, että meidän täytyy pysyä rauhallisina pedon iholla sen isäntinä. Peto voima voi murskata kallomme millä hetkellä hyvänsä. Mutta meidän täytyy vain silittää sitä ja sanoa: "Hyvä poika!" ja "Oma paikka!". 
"Our birth is the birth of the buddha and our life is the life of a buddha, whether we remember it or not." 
Gurdjieffin self-remembering on hyvin paljon sukua tälle zenbuddhalaiselle ajatukselle. Olennaista on se, että Gurdjieff esittelee metodiikan, jolla voimme testata ja kehittää itsemuistantamme astetta. Aluksi polku (neljäs tie) on miellyttävä kulkea, mutta ihan lopussa se muuttuu äkkijyrkäksi ja miltei mahdottomaksi. 
   
En mene takuuseen, että neljäs tie ainoana "lääkkeenä" riittää kenellekään. Mutta jos käytössä on vähänkin tehokkaampia esimerkiksi liaanipitoisia lääkkeitä, joita pitkin voi siirtyä pystysuoraan ylöspäin (tai alaspäin), en suosittelisi niiden käyttöä ilman Gurdjieffin täsmällistä metodiikkaa, varsinkin jos työskentely tapahtuu perinteisten luostariolosuhteiden ulkopuolella. 
   
Viisikymmentä vuotta on lyhyt aika työssä, jos työskentelee 24/7/365. 

TAITEELLINEN HUIJAUS

Elektronisavusteisessa improvisaatiossani äänenkorkeuksiin liittyvää logiikkaa hallitseva metodi on enneltamäärätty, eikä sillä tasolla voi tapahtua mitään kömmähdystä, tautologiaa tai ihmettä. Mutta voi tapahtua melko yllättäviä, ylöstempaavia ja inspiroivia asioita suhteessa omiin odotuksiin.
   
Soittimen kanssa improvisointi onnistuu nyt hyvin kun on kelvollinen akustinen kitara ja Zoom H4n Pro äänityslaite. Yksityinen kitaraimprovisaationi on tyypillisesti jatkuvaa tulitikkujen raaviskelua, jossa "konsepti vaihtuu" viiden sävelen välein. Tai sitten löytyy muurista portti toiseen maailmaan ja avautuu haltioitunut hetki, jossa kaikki on taiteellisen huijauksen varmaa ja kädet vain nostelevat eläviä kaneja tyhjästä silinterihatusta.
   
Juuri tätä jälkimmäistä tilaa kutsun "itsemuistannaksi". Se tuntuu siltä, että ei muista yhtään itseään, mutta otteet ovat juuri siksi, ettei muista epävarmaa ja olematonta itseään, hyvin varmat. Siinä hetkessä unohtaa mekanistiset, automatisoidut, persoonalliset, älylliset ja tylsät rutiininsa. Kaikki oman egon metkut ja konseptit. Taiteellinen huijaus on juuri siinä, että tila on poikkeuksellinen, ei jatkuva. Niin syviin vesiin ei heittäydytä, koska se tarkoittaisi kuolevaiselle varmaa kuolemaa.
    
Hetkellisesti vallan ottaa paljon perustavampi konsepti. Se on psykedeelinen kokemus itselle, koska siinä tapahtuu tempautuminen ja matka toiseen ulottuvuuteen, tuttujen asioiden toisinnäkemiseen. Jostain syystä nauhuri harvoin pyörii juuri silloin. Kai se johtuu siitä etten ole omistanut nauhuria. Tai lohduttomasta amatöörimäisyydestäni: että tilan saavuttaminen tai löytäminen on ollut aniharvinaista ja lyhytaikaista. Hyvin suurta "huijausta". "Taiteellista hujausta" sanoi ammattikitaristituttuni Derek Baileynkin soitosta, tarkoittaen juuri tätä samaa eroa hyvään ystäväänsä John Mc Laughliniin verrattuna. Toisaalta nauhuri edustaa seurapiirejä. Ole vain oma itsesi, rohkaisee digitaalinauhuri, laittaa bitit poikittain ja sammuu.
  
Toisekseen en ole havainnut, että moni toinen tarkasti huomioisi tai tunnistaisi noita subjektiivisia sisäisen tilan vaihteluita. Vaihtelun voi helposti kätkeä toisilta, mutta valitettavasti se myös usein itsestään kätkeytyy ja jää rekiströitymättä. Musiikki jatkuu tyhjänä vaikka jumaluus sammuttaa huoneesta valot. Innoituksen hetkellä kukaan ei huomaa mitään ihmeellistä, mutta kaikki kyllä huomaavat kun innoitus puuttuu. Ainakin jos sitä jatkuu tovin. Tässä mielessä systeemi tuo mieleen konseptualistisen filosofian.
    
Kitara on ollut minulle ensisijainen itsemuistannan väline. Jo teini-iässä käytin sitä VAIN tässä merkityksessä. Tämä mystinen puoli oli oikeastaan ainoa motivationi fyysistä soitinta kohtaan. Mikään ei ole siitä muuttunut. Tässä on kieltämättä jotakin sellaista konseptualistista päämärän dominanssia yli käytössä olevien keinojen, joka ei ihan substantiaalisella tasolla toimi. Rajoittunut mukavuusalueeni käsittää lopulta vain oman pienen puutarhapalstan, jossa peippailen kuin äärettömissä ilmanaloissa ja toivon että jumaluus saapuisi luokseni, pikemmin kuin että itse menisin lähelle jumalaa. Kun taas hyvän soittajan mukavuusalue käsittää Himalajan vuoriston huippuineen. Samaa mielihyvää ja olemisen mukavuutta tuntien huippupianisti yöpyy kahdeksassa kilometrissä kuin itse yövyn viiden tähden hotellissa. 
     
Elektronisilla keinoilla saavutan vastaavan subjektiivisen kokemuksen helpommin ja osittain vuoristoon laajennetulla puutarhapalstalla. Mutta kanit jotka ilmestyvät tyhjästä silinterihatusta ovat joskus pelkkiä mekaanisia kaneja, eivät täysin eläviä. Syövät silti porkkanat penkistä, kun ne on työläästi käsin eläviksi tehtävä omassa Frankenstein-studiossa.

Se spirituaalinen mekanismi, josta kuvaamassani ilmiössä on kysymys on kompleksinen. Asiaan saa selkeyttä jos katsoo rinnakkain Alistair Crowleyn ja Oshon tarot-pakkoja. Oshon pakassa suuren arkanan korttien II ei ole Ylipapitar vaan kundaliinienergia. Kundaliinienergia on meissä itsessämme oleva jumaluuden ulottuvuus. Sen herääminen tarkoittaa käytännössä kommunikaatiolaitteen valmiustilaa. Crowleyn pakassa tätä kuvaa paljon enemmän Taikuri I. Mutta luovuus ei perustu yksin siihen. Tarvitaan myös se, jonka kanssa luova kommunikaatio tapahtuu, ja jolta korkeampi, ihmisyyden tason ylittävä sisältö vastaanotetaan. Tätä varten tarvitan yhteys. Kundaliini tarkoittaa yhteyttä itseen. Sen täytyy toimia, mutta se ei yksin mahdollista luova prosessia. Tarvitaan myös yhteys jumaluuteen, joka tarjoaa sisällön luovaan muotoon.
  
Oshon pakasta tätä ulottuvuutta kuvaa suuren arkanan kortti III: Luovuus III. Crowleyn pakassa tämä kortti on Hallitsijatar III, joka kuvaa naisellista vastinparia Hallitsijan tahdonlujuudelle, vaikka siinä on myös tietty jumalatarmainen luovan ravintosisällöntuottajan puoli. Crowleyn pakan Ylipapitar II sen sijaan kuvaa kuvakielellään samaa kuin Oshon III merkitsee. Mutta kundaliinin herääminen ja yhteyden luominen jumaluuteen eivät ole yksi ja sama ilmiö. Edellinen on jälkimmäisen välttämätön edellytys, ei muuta.
  
Kollektiivisessa improvisaatiossa tarvitaan kumpikin tai se on todellakin taiteellista huijausta paljon syvemmässä merkityksessä kuin se mitä yllä sanon. Todellinen "Odinin salin" kollektiivinen improvisaatio perustuu täysin avautuneiden kundaliinienergiojen väliseen vuorovaikutukseen, jonka mahdollistaa jumaluuden läheisyyden tuottama synkronisaatioverkko ja jumaluuden esitettäväksi antamat sisällöt, joihin sisältyy erittäin voimakas ja selittämätön emotionaalinen lataus, jonka tuottamia reaktioita kuulijat eivät voi itse ennustaa tai kontrolloida. Tällaisen musiikin tuottama vaikutus on kuulijoihinsa käänteentekevä. He eivät enää palaa entiselleen. 
  
Näyttää siltä, että hyvin monet länsimaiset ihmiset, jotka harrastavat esoteriaa, jakavat kyseisen sekaannuksen, jota Osho ei jaa. Voidaan ajatella että Crowleyn Taikuri I vastaa Oshon Sisäistä ääntä II, ja Crowleyn Ylipapitar II ja Hallitsijatar III yhdessä vastaavat Oshon Luovuutta III.
   
Sivumennen sanoen Oshon pakka on mielenkiintoinen kun sitä katsoo rinnan Crowleyn pakan ja Rider Waite pakan kanssa. Esimerkiksi Rider Waiten Hallitsija V on Osholla Kapinallinen. Rider Waiten Ylipappi on Osholla Malevitsin Musta neliö.

30.3.2017

Mitä "minuus" tarkoittaa minulle solipsismin kontekstissa?

Kävin vasta tänään hakemassa puuttuvat Descartesit ja Wittgensteinit. En siis vielä pysty tähän kysymykseen länsimaisen filosofian perinteen valossa vastaamaan.
  
Gurdjieffin opetuksessa on solipsismin kanssa resonoivia piirteitä, jotka luultavasti hyväksyn sellaisinaan. Toisinsanoen minulla ei ole ainoatakaan henkilökohtaista kokemusta elämästäni, joka olisi ristiriidassa Gurdjieffin opetuksen kanssa.
   
Äärimmäisen yksinkertaistetusti voi sanoa, että Gurdjieffilla "Minä" (tietoisuus, olemassaolon tiheys tai totuus tms.) on jotakin, jonka aste ihmisyksilössä, eläimissä, esineissä ja asioissa vaihtelee. Ihmisessä se vaihtelee paitsi henkilöstä toiseen, myös niin että ihminen itse voi tietynlaisella toiminnalla tai työllä vaikuttaa vaihtelun suuntaan ja suuruuteen. Gurdjieffin kosmologiassa se mikä on "Totta" on periaatteessa mielen tai tietoisuuden näkökulmasta yhtä valtamerta: "Minä". Muu on illuusioiden ja unien, suggestioiden ja mielenhallintojen labyrintteja, joiden tyhjyyksissä suuret lepakot kirkuvat ihmiskorvalla kuulumattomin äänin.

"Minän" muistaminen ja "Minän" herääminen on siksi todella merkillinen tapahtumaketju. Solipsistista tässä on se, että ei ole toista "Minää".

Heräämisessä paljastuu myös labyrinttien luonne ja Bablos, rahan lopullinen olomuodon ja labyrinttien suhde. Tämä on niin suurienergistä tietoa, että ihminen, pelastaakseen henkensä ja mielenterveytensä pyrkii välittömästi palaamaan uneen.

Gurdjieffin olemisfilosofia muistuttaa hyvin paljon Heideggerin olemisfilosofiaa. Mutta Gurdjieffille toisin kuin Heideggerille Einsteinin suhteellisuusteoria ei tarkoita eetterin, tai sitä vastaavan moniulotteisen "pimeän materian" poissaoloa universumista. Siksi Gurdjieffin filosofia on harmoniassa vasta uusimpien painovoima-aaltomittaustulosten kanssa, jotka ikään kuin selittävät sen, miksi Gurdjieff, eikä Heidegger, on oikeassa. 
  
Kuitenkin, vaikka minulle ei mitään henkilökohtaista kokemuksellista syytä ole sanoa näin, suhatudun kuitenkin Gurdjieffiin satukirjailijana ja pyrin vastustamaan kaikenlaista dogmatismia tai ajatusta siitä, että hän olisi tavoittanut jonkun "lopullisen totuuden". Varsin mielenkiintoisia satuja hän kirjoitti. Gurdjieff itse vastusti uskoa ilman tietoa. Siksi tiede on se tapa, jolla meidän on askel kerrallaan edettävä.
Alkavat unet
päättyvät usein
rakkaudessa

Päämäärä ei ole
voiman minimointi
vaan nuolen saaminen
tarpeeksi pitkälle

tasavertaisuuteesi
jousen kanssa
Aina neitsyytensä huutokaupasta

tämä alaston kone

istui täydellisyyden puussa.




Epäkunnossa monet koneet

alkavat unelmoida

muustakin kuin virheettömyydestä

GARBAGE TRUCK DISCO

Tälläinen profiili frendasi Sound Cloudissa. En tiedä kuka tai ketkä tämän takana ovat. Taitojen ja vaikutteiden puolesta ranskalaisen koulun edustajalta tämä henkilö kuulostaa. Aika jotenkin erikoinen irtonainen kone-hybridi-meininki, joka yhdistelee luontevasti todella laajaa musiikillista kirjoa.  Tässä ollaan jo paikoin rajalla, ettei ihmisen ja koneen soittamaa pysty erottamaan, Zappan Civilization Phazen tyyliin. Se on siis akusmaattisuutta parhaimmillaan. Hienoja ja hallittuja huomattavasti perinteessä kiinni olevampia sävellyksiä kuin omani, ja siksi suuremmalle kuulijakunnalle lähestyttävämpää. Elokuvallisia ja teatterillisia tehoja ja silti vapaata menoa.

Tässä maassa on matala
alumiininharmaa peltikatto
jota tuulet eivät liikuta. Äly seisoo
terävänä kuin miekka,
rajoittaa ja tuomitsee
halkoo harmaata pilvimassaa
yhä pienempiin ja pienempiin
osiin, jälkeäkään jättämättä
valaistumaton mieli askaroi,
loputtomasti askaroi ja estää
näkemästä maisemaa
sellaisena kuin se on.
Hämärä maisema ja pilvet
jotka eivät tule eivätkä mene.
Kädellään hän hätisti Aurinkoa
kuin hyttystä pois pimeytensä
edestä. 

SOLIPSISMI JA DESCARTES

"Thus does God bridge the chasm between the solitary consciousness revealed by methodic doubt and the intersubjective world of public objects and other human beings?" >>

29.3.2017

Alastomuus on valtarakenne.
Pelottelu tähtää häpeään. Häpeä
siihen, että peittelisi irvistyksensä,
tuskan tai nautinnon huutonsa.
Jos alkaa peitellä, on valta siirtynyt
juorulle, jota pelko, häpeä ja salaisuus
kiertävät kuin kissa kuumaa puuroa. 

28.3.2017

li(F)e
Syksyllä rehvakkaasi uhosin, että jouluksi 120 kg penkkikunto. No ei se kehityskäyrä ollut ihan sitä. Tänään nousi oma ennätys 90 kg. Pientä kehitystä.
Linnunselkä linnun
sulka kasvaa
kaiken linnun iän.
Viimeisenä päivänä
se kantaa koko linnun painon.
Onkohan monikin pannut merkille, että Simpuran esikoisnovellikokoelman novelli Hanhet, on Achim von Arnim pastissi. Ällistyttävän erinomainen kylläkin.

27.3.2017

Kun olin tarjoillut kuivattuja hedelmiä
hän ojensi minulle jotakin paljon tuoreempaa.
Hyvin valittu pesemätön juures muistutti
jotakin enemmän kuin alkuperäistä itseään. 
En lukenut eleessä henkilökohtaista viestiä, 
huomasin vain juureksen pesemättömyyden.
Menin keittiöön ja pesin sen. Vasta kun yritin kuoria
huomasin pilaantuneisuuden. Oli vaikea lopettaa
tulkinnan etsiminen mielettömyydestä.
Huomionosoitus oli niin alleviivattu,
niin henkilökohtainen yleisön edessä
kuin palkintojenjakoseremonia. 
Maailma kuullaan
 niin kuin se luullaan. Väärinkuultu
 maailma voi olla hauska.
 Tai jos ei, niin pyydä:
 anteeksi, toistaisitko vielä?
Tuo ei tainnut kuulua minulle.
Kuulinko oikein. Maailma
on niin kuin se kuullaan
aina täsmälleen juuri niin

ANTIPERINTÖ

Jokin mikä ei ole jaettavissa antamalla vaan ainoastaan ottamalla.

VENÄLÄINEN RULETTI

Rulettipöytään kasataan vuosikymmenten syvimmät halut ja illuusiot. Ilman erityisiä taitoja tai keinoja vaikuttaa itse asioiden kulkuun toivotaan onnettarelta suosiollisuutta. Rulettipöytä pyörii, onnetar räpsyttää valoja, kuula pysyy paikallaan. Venäläinen ruletti on sama pelkistetyimmässä muodossa. Vain moninkertaistettuna me olemme elossa. 

26.3.2017

ILMASTO

Älä toivo olevasi täysin totta.
Et voisi väitellä enää edes itsesi kanssa.
Kaikki olisi yhteenvirrannutta
jumaluuden pisaraa joka imee
loputtomasti sydänvertasi
kuin jumaluuden pistin.
Eikä se seremonia sulkeudu koskaan. 
Kaikki mikä liikkuu mielessä
on hyttysen pistoa ja vain täysin
tyhjä mieli ei tuoksu verelle.
Tyhjä mieli sekoittaa tuulettomien
sateettomien yökausien kartat.
Elämänpuu on musta
kaikki sen ympärillä vihreää.
Takassa palaa elämänpuu.
Tulenherra on Maltti,
kaveri joka huolehtii
siitä ettei talo pala.
Hänen oikea nimensä on
Martti, mutta maailma on se
jollaisena se kuullaan.
Avoimesta ovesta vetää kylmä
ja näkyy talvinen puutarha,
suuren verenimijän pistin.
Vetoisella käytävällä elämänpuuta
vastapäätä on selkänojaton paikkani. 
Maltti lisää puita takkaan.
Ylipapitar näpäyttää valot päälle,
valot sammuksiin, valot päälle.
Itse en löydä katkaisijaa mistään.
Hetken ovat sormieni liikkeet valon
kaikensitovan kudoksen ohjaamat.
Käsien varjokuvat heijastuvat seinustalle,
jolla nojailee naisia labyrinttiornamentteina.
Yritän istua ryhdikkäänä ja pitää pääni
pinnalla pilvihousuista. 
Tietäjä nousee sargofagista
poimimaan tarjoamani rusinan.
Taskussa niin painava kristalli
että housut ovat pudota kinttuihin.
Tarot antoi lottoriviksi:
  1. 1
  2. 12
  3. 14
  4. 16
  5. 23
  6. 32
  7. 38

Oikea rivi:
  1. 2
  2. 13
  3. 15
  4. 17
  5. 24
  6. 33
  7. 39
Ei voittoa tällä kertaa. 

SELKÄRANKAHUILU

Ilman käärmettä ei ole käärmeenlumoajien koulukuntaa. Käärmeen luuranko on käytännössä katsoen pelkkää selkärankaa. Käärmeenlumoajan huilu on se mikä pitää käärmeen rangan pystyssä.
Diogenes Kyynikko istui keskellä ajotietä. Ihmiset yksi toisensa perään pysähtyivät ja kysyivät samaa asiaa kuin toisiaan jäljittelevät apinat: Tiedätkö sinä, mitä sinä lopulta haluat? Haluan banaanin, vastasi Kyynikko.  

25.3.2017

MYSTEERIEN TALO

Koleeramäki nosti saksalaisvalmisteisen klassisen kitaran pois kantolaukusta ja vei tyhjän laukun autoonsa. Hän mietti otaisiko mukaansa nauhurin, mutta mitäpä sillä tekisi. 
    
Automatkalla, jonka aikana he kumpikin olivat hiljaa, hänen mieleensä välähti äkillisesti selkeä kuva sairaalan sydänfilmilaitteesta, joka näytti sydämenpysähdystä. Hän ajoi erityisen rauhallisesti, mutta koki entisestään tarkentaa ajotyyliä moottoritiellä.
  
Koleeramäki oli edellisenä iltana lukenut Kai Donnerin kirjaa Siperian samojedien keskuudessa. Mieleen jäivät pyörimään sanat:

 
"Hän puhuu hengen kanssa, hieroo sen kanssa kauppoja, uhkaa ja rukoilee, peloittaa ja antaa myöten. Jos he pääsevät asiasta yksimielisyyteen, neuvottelevat he sitten uhrin laadusta ja suuruudesta. Kun on kysymys ihmishengistä, menee shamaani takuuseen omalla hengellään siitä, että uhri todella tulee suoritetuksi."
   
Vasta kaupunkialueella ajaessaan hän huomasi unohtaneensa pestä pitkät hiuksensa. Hiuksille tulisi olemaan käyttöä. Niiden olisi syytä olla puhtaat. Hän soitti Hautakehdolle ja ajoi Hautakehdon asunnon kautta. Hautakehdon luona hän mittasi verenpaineensa. Se oli hieman koholla. Hän kävi nopeasti suihkussa ja pesi hiuksensa.
   
Verenpainelääkkeet olivat olleet kolme päivää loppu. Verenpaine oli ollut jo pitkään ihanteellisen hyvä. Hän oli huolestunut verenpaineen äkillisestä kohoamisesta yllättävässä stressitilanteessa, ja sellainen totisesti oli edessä. Hän päätti ajaa vielä apteekin kautta ja ottaa mukaansa lääkkeet, joista oli valmiina sähköinen resepti. Hän jäi hetkeksi hajamielisesti tuijottamaan myyjän vasenta kättä, joka oli vain pieni tynkä kyynärpäässä. Myyjä hoiti hommansa oikealla kädellä, eikä vaivautunut katseista.
  
Ajomatkalla Alistair Crowleyn kesämökille hänen mieleensä välähti toistamiseen näky sairaalan vuoteesta. Hän hiljensi vauhtia ja sanoi vieressään raukeana istuvalle Esmeraldalle:
- "Käännytään takaisin. Minulla on huonoja aavistuksia."
- "Mitä? Älä nyt houri ja panikoi. Tänään on oikea päivä. Täsmälleen oikea ajoitus."
- "Oletko varma?"
- "Aivan varma!"
 
Koleeramäki painoi vastentahtoisesti kaasua ja kirjoitti navigointilaitteeseen osoitteen.
  
Crowleyn piha oli täynnä autoja. Parkkipaikalla ei ollut tilaa. He jättivät autonsa tulotien pientareelle. Hän mietti vielä ottaisiko tyhjän kitaralaukun mukaansa, ja otti. 
    
Talossa he tervehtivät ihmisiä, joista suurin osa oli aiemmin tuntemattomia. He olivat saapuneet myöhässä ja pääsalissa lähes kaikki paikat oli jo varattu. Pylväspilareiden erottamassa osassa lavalla läpäsivät soittimet . Sillä näkyi olevan myös kaksi aivan samanlaista Zoom H4n ääninauhuria kuin hänellä. Kas, he aikovat äänittää paitsi musiikin, myös muun. Jälkikäteistä analysointia varten tietenkin, ajatteli Koleeramäki. Hän vei kitaralaukkunsa huoneen takaseinälle.   
   
Ennen seremonian alkua Tietäjä sanoi käyvänsä ajamassa autonsa "poikittain tielle" ettei "kukaan" pääsisi livahtamaan seremoniasta ennen loppua pois. Sellainen ei yksinkertaisesti kävisi päinsä. "Täällä ollaan loppuun asti, tuli mitä tuli."
 

...

Istumapaikkaa lattialta valitessaan Koleeramäki ei halunnut jäädä takaseinälle energiapimentoon. Hän etsiytyi hovin läheisyyteen. Maltti ohjasikin hänet paratiisin sisäpiiriin, jonne hän kiemurteli kuin käärme. Maltti oli tulen vartija, kaveri joka huolehti seremonian aikana siitä, ettei talo pala. Se onkin hyvä, että minulla on Maltti vieruskaverina ajatteli Koleeramäki.
  
Tietäjä kuitenkin sanoi Koleeramäen asettuneen hankalasti hänen rumpunsa paikalle. Tietäjä halusi, ettei kokematon noviisi Koleeramäki tukkisi hovin energiavirtausta. Tietäjä ehdotti, että Koleeramäki voisi siirtyä huoneen etäisimpään takanurkkaan. Takaseinustalla, kansan parissa istuva hovin "kerjäläisjäsen", Sulka, nyökkäsi vahvistukseksi leveästi hymyille. Tänne, tänne vaan takanurkkaan, kerjäläisten ja kaupustelijoiden viereen. Äläkä livo siellä huuliasi, paratiisin portilla. Sulka teki syviä nyökkääviä päänliikkeitä: Tänne!
    
Koleeramäkeä kismitti. Hän ei olisi halunnut siirtyä varjoisaan takanurkkaan, joka oli huoneen heikoin paikka. Niinpä hän siirtyi hovin ja yleisön väliselle poikkikäytävä osaan, jossa takaseinän lisäksi oli ainoat jäljellä olevat paikat. Käytäväpaikassa oli muutama vakava heikkous. Paikka oli varsin vetoinen, eikä siinä ollut selkänojaa. Selän takana oli joustava sermiseinä. Siinä tapahtui myös jatkuvaa häiritsevää liikennöintiä. Vastapäätä oviaukkoon oli ripustettu kangas, jossa elämänpuu oli kuvattu mustana ja kaikki sen ympärillä vihreänä. Hovin takassa paloi ja rätisi kuiva elämänpuu. Se luovutti energiansa tuolla, mutta kasvoi ja viheriöi vain täällä, hovin ulkopuolella. Sellainen on kastilaitos. Eddan Jumalrunoissa elämänpuu on iäti viheriöivä saarni, nimeltään Yggdrasill. Sen latva ulottuu jumalten asumuksiin ja juuret tunkeutuvat syvälle maan alle. Odinn on ollut ripustettuna tähän puuhun mysteeriseremonioiden aikana.



...

   
Jonkin aikaa alkumuodollisuuksien ja ensimmäisen lääketarjoilun jälkeen Sulka lähestyi Koleeramäkeä. "Sinä näytät vahvalta tänään, erittäin vahvalta. Tämä yö tulee olemaan sinulle läpimurto." "Keskity tähän", hän sanoi, "ja kosketti sormellaan rintalastan yläosaa." "Hengitä." "Tänä yönä tulet ymmärtämään mitä hengitys merkitsee."
  
Soitto alkoi laiskasti. Se tuntui heti pitkästyttävältä ja hengettömältä rainbowrenkutukselta. Sulka löyhytti suurella linnunsulalla hänen päänsä yläpuolla. "On poistettava liikaa kuumuutta. On niin paljon liikaa kuumuutta." Olo oli hankala, tuskastunut. Synkkä.


Sitten Sulka tarjoili hänelle hyvin lempeästi intiaanitupakkaa. Sydän värisi kuin tulilintu kämmenessä tai kuin Hirtettymies kirkastuneella yötaivaalla, jonka tähtien tanssia hän ei saanut silmillään pysähtymään.
  
Pian olo parani. Hän kuiskasi hiljaa Sulan korvaan: "Miten tämän kuumuuden saisi aisoihin? Mikä helpottaisi?" "Aika. Vain aika." sanoi Sulka ja sulki silmänsä. Maltti vilkaisi häntä sivusilmällä, epäluuloisena ja varuillaanolevana. Koleeramäki päätti asettua meditaatioon, tyhjentää mielensä. 
 
...
 

Toisen lääketarjoilun jälkeen soiton alettua Koleeramäki kysyi Maltilta voisiko hän saada soittaa tämän suurta djembe-rumpua. Maltti katsoi häntä hetken ja sanoi sitten: "Minusta tuntuu että Ei." Koleeramäki tunsi hienoisen loukkauksen kuuman värähdyksen, mutta tuli ymmärtämään pian, että asiassa oli toinenkin puoli. Hänen roolinsa ei ollut nyt soittajan, vaan käärmeen.
     
Maltti lisää puita takkaan. Tulen räiskeessä Koleeramäelle tuli välähdyksenomaisesti tunne, että tuli saattaisi riistäytyä useita metrejä ulos takasta ja sytyttää koko talon. Mielikuva oli hyvin voimakas. Hän oikein pelästyi tulen innokasta rätinää. Maltti ei näyttänyt pelkäävän katastrofin mahdollisuuden. Riisi iisissä kriisissä.
   
Mutta Koleeramäki oli lukenut, ettei mikään olisi vaarallisempaa kuin Sekhmetin ja Wadjetin sekaantuminen. Niinhän oli käynyt Henrillekin, oli jättänyt uunin luukun auki ja mennyt vessaan. Sillä välin oli uunista lentänyt kokonainen palava puu lattialle ja sytyttänyt verhot tuleen.
   
Äkkiä kuului Sekhmetin kuuhun viiritystapilla viritetyn kolmen hiuksen harmonia, joita Saraswatin sormi näppäili. Jossakin seremoniaa katseleva Ylipapitar näpäytti valot päälle. Tuli kirkastui takassa, huone valaistui. Koleeramäki sulki silmänsä ja näki ihania värimaailmoita, juuri sellaisia kuin Crowleyn Tarot-pakan Ylijumalatar-korttiin on kuvattu. Hän oli jumaluuden verkossa ihmeen ja magian aleisoppitunnilla. Hänen sormiensa liikkeet olivat valon kaikensitovan kudoksen ohjaamat. Kädet tekivät spontaanisti Mudra-sormijoogamerkkejä, joilla oli tuntematon vastaavuus ihastuttavan musiikin kanssa. Sormet tanssivat ja niiden liikkeet ja käsien asennot olivat määriteltyjä. Hän ei kokenut määrittelevänsä liikeratoja itse. Jokin muu, vieras, toinen oli aloitteen tekijä tässä tanssissa. Kädet toimivat jonkin vakaan ja rauhallisen voiman ohjaamina. Huone oli täynnä maailmankaikkeuden hienoimpia muusikoita. 
    
Sitten valot äkkiä sammuivat. Lumous katosi hetkessä ja takan tuli hiipui silmissä. Koleeramäki jäi vaappumaan oman selkäruotonsa varaan huimausta tuntien. Kädet jähmettyivät paikoilleen. Musiikki jatkui kuin energiaimpulssin jälkeinen kaiunta tilassa ja raastoi jo hieman hermoja. Koleeramäen keho ja kädet olivat värähtämättömästi pysähtyneet ilmaan. Koleeramäki olisi halunnut laittaa lumouksen valon takaisin päälle, mutta ei löytänyt katkaisijaa itsestään. Hänellä ei ollut avainta siihen lukkoon, jos se lukko oli hänen sisällään ja hän itse se lipas, jossa Istar-niminen vieteriukko asusti. Hänellä ei ollut kaukosäädintä taskussaan näihin discovaloihin. Hän ei pystynyt liikkumaan. Hänen kätensä olivat sidotut.
     
Ylijumalattaren synkronisiteetti näytti liittyvän Tulen jumalan aspekteihin, Ra, Sekhmet, Vesta, Vulcatus, Moloch. Toteemi paloi tulessa ja hymyili taivaallinen ekstaasin hymyä.    
   
Vai onko se Wadjet, leijonaksi naamioitunut naispuolinen kobra, joka lähettää tulen kärventämään vihollisensa saastutetun temppelin? Miksi pylvään toisella puolella hovissa istuva Maltti ei antanut rumpua kansan puolelle, käytävään? Koleeramäki kamppaili jonkinlaisen oudon kateuden tunteen kanssa. Kastikateus? Kaiken erillisyyden alku ja loppu?
 
Entä mitä Jeesus olisi tehnyt temppelissä, jonka olivat valloittaneet väärän rahan tekijät ja kauppiaat, mietiskeli Koleeramäki. Eikö hänkin käyttäytynyt kuin kateellinen käärmejumala Wadjet, joka oli äkkiä havahtunut lumouksesta ja alkoi ajatella sitä vapahtajanlaskuttamista. Koleeramäki tunsi muuttuvansa kobrajumala Wadjetin hahmoon. Hän kuunteli tarkasti ja kuuli vääränrahan tekijöiden puhuvan: "Menetä toivosi, että koskaan löytäisit häntä tästä maailmasta. Myy Herran temppelissä pyhääsi kenelle hyvänsä jolla vain rahaa. Sitä, joka kuuluu yksin hänelle. Ja kun vapahtaja lopuksi ilmestyy temppeliin, harmistu liiketoimiesi häiriintymisestä. Veloita häneltä kaksinkertainen hinta, että hänelle kävisi kalliiksi tulla sinne sinua vapahtamaan. Äkkiä valo sammuu. Hän on ainoa valosi,  pelastusrenkaasi. Kun hän on sinut pelastanut, pety että amulettisi oli väärennetty, tehoton. Että menetit todelliset, maksavat asiakkaasi. Suutu, kosta, julista sota."
     
Joku avasi ulko-oven ilmanvaihdon takia. Avoimesta ovesta virtasi kylmää ilmaa huoneeseen. Se teki hyvää. Koleeramäen rintakehässä ja vatsassa oli liikaa kateuden kuumuutta. Kuumuus tuntui korventavalta. Hänestä tuntui että hän voisi paisua valtavaksi ja puhaltaa suustaan tulta. Ovesta näkyi talvinen puutarha, omenapuussa suuren verenimijän pistin, kuin jättiläismäinen  babloksenkerääjähyttynen.
     
Taas näppäsi Saraswatin sormi ja valot laitettiin päälle. Tuli takassa vilkastui, vaikkei Maltti lisännyt mitään uuniin. Huone kirkastui. Saraswati on kunnon äiskä
ja norsu kunnon häiskä
silmäripset sillä
ovat pitkät kuin
kärsillä korvat
ja korvilla kärsä. 
Tämä meri
on Saraswatin lapsivesi.
Hukkuneella yksinäisyys
joka kuulostaa ja soi,
Saraswatin pehmeä ääni
puhuu lapselle, opettaa
kohdussa kitaransoittoa.
Yksinäisyys, veden ykseys
kuulee kaiken ja kaikki
kuuluu sille.
   
Synkronisiteetin kudos valtasi musiikin ja Koleeramäen kädet jatkoivat käärmetanssia siitä mihin olivat pysähtyneet. Hän koki olevansa selkärankahuilu, jonka pää kohosi pilvihousuista kohti temppelin seinää- Paratiisin ulkopuolella hän lipoi kieltään. Ilman käärmettä ja käärmeen kieltä ei ole mieltä, ei käärmeenlumoajien koulukuntaa, ei soittoa, ei korvia bakteerien maailmoissa, joissa labyrintin pölyllä on sateenkaaren värit. Käärmeen luuranko on käytännössä katsoen pelkkää selkärankaa. Käärmeenlumoajan huilu pitää rangan pystyssä.
  
Kuka on Tulen Herra? Kuka tätä kaikkea ohjaa, ajatteli Koleeramäki, samalla kun havaitsi ällistellen omien jäseniensä sulavia, hienoja, ohjattuja liikkeitä, kuin ulkopuolinen katselija. Hän huomasi helposti pystyvänsä rekisteröimään jokaisen liikkeen ja liikahduksen, jokaisen tapahtuman salissa. Hänen älykkyytensä ja humiokykynsä tuntuivat ylimaallisen terävöityneiltä.
       
"Ei, en se voi olla minä itse." hän ajatteli kauhistuen. Kundaliini joka herää, voi tulla tietoiseksi. Mutta se, että minulla on tieto SIITÄ, ei tarkoita, että minulla on SE.
  
Jostakin kuului viehkeää naisen kiherrystä. Suloinen tyttö oli hänen sylissään ja kihersi viettelevällä keimailevalla äänellä. Hän avasi silmänsä ja näki pitkien hiuksiensa kärkien viistävän makuupussin kiiltävää pintaa, josta kihertävä naisääni kantautui hänen korviinsa. Enkelimummoni, enkelimummoni, galaksi on päiväkoti, yömaja yömaja. Niistä ei kotia saa. Hiukset sivelevät Pertex-kangasta, sylissäni makuupussi kihertää kuin enkelimummon pää.

Tällä kertaa hän ei ollut tarvinnut hiuksiensa esirippua paetakseen alastomuutta tai verhotakseen ilmeidensä hurjuuden, vaan kuullakseen tämän viehättävän kutsun lämpöön. Sillä sermin takaa avatusta ovesta kävi veto hänen selkäänsä. Ja hän ryömi makuupussin kohtuun kuin jousella kaadettuun hirveen tunturissa.      
  
"Tulen Herra on Maltti", sanoi Tietäjä. Malttiko johti koko seremoniaa ja Shamaani oli vain hänen tulensa varjo etuseinällä. Koleeramäki tuijotti Maltin profiilia. Maltti ei ole ihminen, hän ajatteli, vaan tuhansien vuosien ikäinen olento, jonka voima on niin suuri, että se voi tappaa ihmisen pelkällä ajatuksen henkäisyllä. Se voi polttaa ihmisen silmät ja aivonhöyhenet. Jokainen täällä oli siipirikko, sanottiin laulussa, jota nainen lauloi kanteleella itseään säestäen:
"Lennä pois, siipirikko
Et voi tätä kautta
kotiin päästä."
  
Linnunselkä ihmisen
sulka kasvaa kaiken iän
ja viimeisenä päivänä
se kantaa koko painon.
  
Kantaa tai ei.
   
Maltin vaimo on Tuomi. Tuomi on
puu. Vain askel askeleelta
muodonmuutos tapahtuu.
    
Viereen istahti pantapäinen tummahiuksinen kiinteäkatseinen nuori hippi, joka tarjosi savua: "Ime kunnolla, pidätä, ja puhalla savu tulta kohti." Koleeramäki teki ohjeiden mukaan. Hän osoitti vilpittömän kiitollisuutensa yhdistämällä kämmenensä.
 
...
  
Kenen armosta tämä kaikki tuli
hänen luokseen? Kenen armosta
kiertävä teatteriseurue Tuli
hänen kyläänsä ja katsoi häntä
niin tarkasti ja lauloi
hänelle hänet itsensä
olevaksi ja näkyväksi
kuin parannetuksi

 
"Jumalan armosta" sanoi Tietäjä. Mutta se ei tuntunut paljon
tietävän, ei selittävän. Ei mikään tuntunut paljon tietävän
tai selittävän. Miten selittää
jumala tai Jumala hyväksi.
Kun kidutuskammiossa on kaksi,
yhdessä maailmassa kaksi mieltä
joita kumpaakin koetellaan
samalla kertaa. Opetus on täysin
eri ja täysin sama
kuin yksi pisara
vettä.
   
Koleeramäki veti kätensä pitkähihaisen paitansa hihansuiden sisään. Eikä pelkästään siksi, että hänen oli hieman vilu vaan myös siksi, että halusi osoittaa asemansa kyvyttömänä käyttämään käsiään. Hän muisti äkkiä apteekin lääkemyyjän. Hänen kätensä olivat vain pitkät tyngät. Maltti puhalsi voimalla raiskaavan annoksen rapea suoraan aivoihinsa ja hänestä tuntui kuin voimakas aurinkotuulenpuuska olisi temmannut hänet kilometrien korkeuteen taivaalle, kauas pilvien yläpuoliseen osaan, josta vähitellen höyhenen kevyenä leijaili kohti maankamaraa. Leijailu erilaisiassa asennoissa kesti kauan, kotkien ja pöllöjen sulat viistivät hänen kasvojaan sanattomassa kirkkaudessa, jossa aurinkoamme kaukaisemman absoluutin tulipallo hehkui. Lopulta hän huomasi istuvansa pystysuorassa ryhdikkäässä asennossa tutun maan kotoisassa painovoimakentässä Maltin edessä. Hän veti kämmenet ulos hihoistaan ja vei kämmenensä yhteen rukoilevaan asentoon ja kumarsi Maltille. Maltti nousi paikaltaan ja kävi heittämässä muutaman siipirikon linnun tulipesään, mistä tuli silminnähden ilahtui.
   
...
  
Kolmannella kerralla tarjottaessa Koleeramäki joi täyden kupillisen lääkettä. Orkesteri alkoi  suorastaan sinfonisen runoelman laajuudessa laulaa häntä alamaihin. He lauloivat sielua kuorossa ja hän vajosi, vajosi, unihiekkaan, juoksuhiekkaan, lentohiekkaan, suonliejuun, vajosi, loputtomasti, hiekkalabyrinttien mandalan mandalan mandalaan....
   
Äkkiä hän rävähti sairaalanäkyynsä, valpastui kuin villieläin. Hän etsi mielestään tasapainoa ja hiljaisuutta. Hän päätti enempää olla vajoamatta alamaailman labyrintteihin, pysytteli meditaatioasennossa ja yritti tyhjentää mielensä. Mutta hän oli väsynyt ja ottanut kovan annoksen lääkettä. Mieli ei tyhjennyt vaan yhä mädältähaisevammat kuvat saivat siellä valtaa.  Hänen ruumiinsa oli jo unihiekassa, lentohiekassa, suon sateenkaariliejussa, mutta pää oli vielä pinnalla. Hän halusi tasapainottaa tilaansa ja astui Sulan luo ja pyysi intiaanitupakkaa. Sulka nosti valikoi hetken purtiloitaan ja hapeputken ostaalleen. V-mäinen piippu näytti pirunsarvilta. Samassa Koleeramäki tunsi valtavan heikkouden ja huonovointisuuden hyökyaallon paiskautuvan päälleen tsunamin lailla. Hän sopersi menevänsä ulos haukkaamaan happea. "Ota nyt hapea kun tässä kerran olet." Koleeramäki kiitti ja nousi: "Ei hapea vaan happea." Hän hoiperteli Esmeraldan luo, joka nousi ja talutti hänet pääovesta ulos.
   
Ulkorappusilla oli suuri peltitynnyri, jonka pohjalla oli parikymmentä senttiä ilmeisesti edellisen seremonian oksennusta. Oksennusta kerättiin siunaustilaisuutta varten. Oksennus on seremonian pyhä myöntö, est eST EST. Me teemme kaikesta valoa, oksennuksestakin. Hän kallistui tynnyrin reunalle ja yritti oksentaa. Mitään ei ilmestynyt kurkusta. Esmeralda toi hänelle vesipullon. Hän joi pari litraa ja yritti uudelleen lusikan kanssa. Vesi ilmeisesti imeytyi välittömästi sienimäiseen kehoon, sillä pisaraakaan oksennusta ei ilmestynyt.
    
Mitä henki oli neuvottelussa sanonut Shamaanille? Olisiko Shamaani voinut luvata hengelle, että Koleeramäki uhrataan ihmisuhrina ja lahkolaiset saavat käyttöönsä erikoisvoimat? Olisiko tosiaan tällaista voinut tapahtua täällä? Paranoidiset ja pakokauhuiset ajatukset heräsivät.
   
...
   
Sulka ja Maltti tulivat eteisessä Koleeramäen luo ja ottivat hänet fokukseen. Hän ikään kuin kohosi ilmaan, alkoi pyöriä kuin tuulimyllyn lapa. Mieli, keho, vatsa, pää tuntui sekoavan. Esmeralta sai hänet havahtumaan tästä hurjien eränkävijöiden huvipuistolaitteesta ja hän siirtyi pois miesten katseiden polttopisteestä. Sulka ja Maltti seurasivat häntä magneettisesti ja vetivät aina muodostamansa kolmion kulmaan. Entä jos tuli nyt pääsisi irti? Maltti haahuili täällä paimentamassa häntä kun olisi pitänyt tulta paimentaa. Koleeramäki tunsi, että jos hän olisi vastustanut, esimerkiksi suuttumalla, hän olisi joutunut vaaraan. Samalla hetkellä hassu narrienergia tempasi hänet ja hän alkoi vain pelleillä ja juosta karkuun. Olo oli kamala, mutta hän singahteli kuin tähdenlento taivaalla. Hän ei antanut tähtitaivaan asettua. Värähtelevien tähtien energia oli niin voimakasta, että siinä olisi voinut ihmissydän pysähtyä. Kun peto saalistaa ainoa pelastumiskeino on olla näkymätön, kuulumaton, ajatukseton, täysin tyhjä mieli. Suuri moukarinheittäjä ei saa otetta. Kun ihmisellä ei ole toiveita, häntä ei voi tyhjentää elinvoimasta.
    
...
  
Shamaani oli lentänyt Brasiliasta tätä seremoniaa varten, josta Koleeramäki maksoi tingityn hinnan, ja jota hän seurasi nautittien kuin hovinmies taitavaa hovinäytelmää, jossa hänelle itselleen oli kirjoitettu mielenkiintoinen mutta uhkaava antisankarin rooli.
  
Aamu oli jo valjennut. Tyhjä hysteerinen soitto raikui verhon takaa. Koleeramäki vapisi tuolissa. Esmeralda oli kadonnut johonkin. Missä hän oikein oli? Koleeramäestä tuntui, että mitä hyvänsä voisi tapahtua seuraavaksi. Mistä hän lähtisi etsimään, keneltä kysyisi. "Anteeksi, tiedätkö missä Esmeralda on?" hän kysyi auttajalta. "Tämä on seremonia" sanoi auttaja. "Luultavasti hän on omalla paikallaan. Siellä sinunkin pitäisi olla."

Hän uppoutui tapahtumien herättämiin synkkiin filosofisiin pohdintoihin. Filosofiseen solipsismiin liittyvä analogia-argumentti sanoo, että ihminen voi omasta käyttäytymisestään ja sisäisen mielentilansa pohjalta päätellä toisen ihmisen sisäisen mielentilan, jos hänellä on mahdollisuus tarkkailla toisen käyttäytymistä tietyissä itselleen tutuissa olosuhteissa monissa eri vaiheissa. Jos olosuhteet eivät ole tutut toiselle, se mahdollisuus että hän kätkee sisäisen tilansa vähenee.
  
Analogia-argumenttia voi selventää seuraavasti. Kun esimerkiksi näen ongelman, jota olen itse yrittänyt tuloksetta ratkaista, ja tuntenut siitä syystä turhautumista, olen saattanut myös huomata toimivani sen jälkeen tietyllä tavalla. Kun kyseessä on toinen ihminen, totean vain ensimmäisen ja viimeisen ehdon pätevän samanlaisena, ja tältä pohjalta voin päätellä analogisesti, että "piilotettu" sisäinen mieli kokee samaa tai samanlaista turhautuneisuutta kuin oma mieleni samassa tilanteessa.
 
Mutta analogisen päätelmän tekeminen "toisesta mielestä" oman mielen pohjalta ei ole aina mahdollista. "Toisen mielen" ymmärtäminen ei ole aina mahdollista. Ja vielä piedemmälle: toisen ymmärtämisen sitkeä yrittäminen saattaa tietyissä tapauksissa lisätä ja syventää omia harhakuvitelmia. Ultrasolipsistien näkemyksen mukaan ei voida edes olettaa, että on olemassa "toinen mieli", jolla olisi samanlainen tai toisenlainen kokemus kuin itsellämme on. Tulkinta on pikemminkin se, että kaikki mikä ympärillämme tapahtuu on tietynlaista ennaltakäsikirjoitettua teatteria yksin meitä ja yksin meidän mielemme todellisia tiloja varten. Tämä tarkoittaa sitä, että nuo "toiset mielet" alkuunkaan ole samanlaisia kuin omamme. Niitä ei ole samassa merkityksessä tietoisuuten, ihmisenä, kipuna, lihana ja verenä olemassa. Olevan ja olemattoman välillä ei ole mitään yhdenvertaisuutta tai tasa-arvoa "kaikki ihmiset ovat jumaluuden pisaroita" -merkityksessä. Ne eivät todellisuudessa olekaan ihmisiä vaan maailmassa piilevän oudon voiman tai jumaluuden ruumiillistumia, mutta niiden leikki tai rituaali on vain kääntynyt pelottaville urille, joka toi mieleen William Goldingin Kärpästen herran. Tämän teatterin syvin erikoisuus on se, että siinä on olemassa myös mielettömyys, hyvin tarkasti kirjoitettuna, ja sekin yksin meitä varten. Castaneda kuvaa Matka Ixlaniin teoksessa peyotekontekstissa soturin ja metsästäjän eroa. Soturi on metsästäjä, joka on tietoinen voimasta ja metsästää voimaa. Soturia määrittävä piirre on se, että soturi ei näe unia, vaan kaikki on hänelle samaa voimaa ja todellisuutta.
 
Olosuhteet talossa olivat muuttuneet oudoiksi. Ainoa tapa suojella sisäistä mielentilaansa oli tyhjentää se kokonaan. Kaikki muu on luettavissa kilometrin päästä paitsi tyhjyys.  
      
Esmeralda ilmestyi. Koleeramäki sanoi: "Pelkäsin etten enää koskaan löytäisi sinua tästä suuresta talosta." Lauseessa oli jotain teennäiseltä tuntuvaa. Hän tunsi ikään kuin teeskentelevänsä paljon vähemmän rohkeaa kuin todellisuudessa oli. Talo ei ollut kovin suuri. Ja silti: ei hän rohkea ja vomistaan tietoinen tuntenut siinä olevansa jatkaessaan kuolemanpelkoista vapinaansa. "Näytät elävältä tiikeriltä. Poskesi ovat punaiset ja pulssi normaali, verenpaine luultavasti myös." "Kyllä sinä tämän kestät." Esmeralda katsoi häntä silmiin. "Tämä loppuu." Koleeramäki kauhistui. "Älä sano, että tämä loppuu." "Ei tämä lopu." "Sano, ettei tämä lopu!" Hän katsoi Esmeraldan silmiin tarkkaavaisesti. Verhon takana yhä tyhjempi miltei harmaannuttava musiikki sai valtaa. Hän katseli Esmeraldan nuoria kauniita kasvoja ja tuli hyvin surulliseksi.
 
Sulka tuli tarjoamaan intiaanitupakkaa. "Puhdas vesi ja ilma voittavat monet savut." totesi Koleeramäki kuivasti. "Ei ihan kaikkia tietenkään." hän lisäsi silmää iskien. Lattia tuntui tärisevän jalkojen alla. Koko talo huojui. Eikö tämä seremonia koskaan pääty? Tyhjät renkutukset jatkuisivat ikuisesti ja imisivät hänen energiansa tyhjäksi. Eihän hän ollut ottanut kitaraansa mukaan. Ei tulisi Odinin 544 ovista kynttiläsalia, tuota maagista barokkisalia, vaikka kuinka odottaisi. "Paljonko kello on?" hän hätääntyi. "Mihin ihmeeseen te kelloa tarvitsette?" kysyi auttaja.  Koleeramäki halusi löytää kellon vain tarkistaakseen, että aika todella kulki eteenpäin ja kellossa olisi viisarit.
     
Auttaja kysyi haluaisivatko he hedelmiä. Koleeramäki sanoi haluavansa omenan. Auttaja toi omenan. Esmeraldakin ehkä haluaisi omenan, hän pyysi auttajaa puolittamaan omenan. Auttaja oli söpö vaalea tyttö, jolla oli tarkat silmät. Kun hän tuli takaisin ja ojensi omenan, se oli jaettu kolmeen osaan. Auttaja poistui heti merkitsevästi katsahtaen. Hän merkitsi kiitollisuutta yhdistämällä kämmenensä.  
   
Hän katseli lepohuoneen ikkunasta merta, kansallismaisemaa. Se on se, mitä me tästä planeetasta muistamme. Hän tuijotti ja tuijotti maisemaa joka on mantra. Hän alkoi tuntea, että maa palasi jalkojen alle ja alkoi vähitellen palata kehoonsa. Rannassa jokin eläin, pieni peura, askelsi. Missä sen emo, missä, ja sitten graniittikalliolla paljaiden varpaidensa painaumat. Jokin hänessä sanoi: tämä on se matka, jossa kuolemaa ei ole. Sinä kuulit jo synnytysosastolla oman äänesi, ennen kuin graniitti jalkojesi alla alkoi sulaa. Entä jos kuolema onkin sinulle, vain sinulle, totta, vaikka teatterin lavalla, noissa miljoonissa loputtomissa näytännöissä, ruumiiden sammumisen harhaa. Olo parani. Matka jatkui kuin loputon mekaaninen musiikkilabyrintti.
   
Hän kaivoi taskustaan pienen paperinpalan ja kirjoitti: "mä inhoan sitä näissä labyrinteissä, että ne on käytävä läpi kuin kellotaulun numerot. ettei vaan tule joku opettaja ja anna kotiläksyksi totuutta. jonka jälkeen sen voisi käydä siististi tenttimässä ja olla sitten siinä. kun tää nyt on sitä, että käytävät ovat pitkät ja jokaisen kulman takaa avautuu maisema, joka yllättää vasten kaikkea mitä ikinä luit, kirjoitit, näit ja koit, luulit, maistoit, kuulit. kun tämä universumi ja nämä universumit, ovat tietoisuutemme jokin peilin, ominaisuuden, hiukkasen ja antihiukkasen kaltainen, sama tai täysin eri. siksi en näillä tiedoillani ja olemisillani vielä toivo olevani täysin totta. en voisi väitellä edes itsesi kanssa, kun kaikki olisi omaa syytäni, seuraustani, varjoa, valoni ja tarkoitukseni ohjausta, jossa ei vastuuta voi olla. kaikki yhteenvirrannutta jumaluuden pisaraa, yhteen mykkyrään jota Senecakin kauhistui. mykkyrä degustoi sydänveriä kuin jumaluuden pistin. sillä mieli ja keho ovat loogisesti erilliset, kuin meri ja seitin kylkiviiva parvessa. eikä tämä seremonia sulkeudu koskaan. kaikki mikä liikkuu mielessä, mikä ei ole gasellin kirkasta läpinäkyvää hiljaisuutta tiikerin katseessa, on hyttysen pistoa. elämänhalu jonka tunnespektriä ei skannata kilometrin päästä. vain täysin tyhjä mieli ei haise verelle. rahan lopulliselle olomuodolle. tyhjä mieli, näkymättömyys, sekoittaa tuulettomien sateenkaarettomien yökausien kartat."   
  
...
  
Shamaani kysyi halusiko Koleeramäki nyt soittaa kitaraansa. Hän totesi ettei voisi soittaa koska vapisi kauttaaltaan. Shamaani kysyi: vapisetko kuin lintu, joka pyristelee lentoon kämmenestä. Hän sanoi, että vapisee kuin hirtetty mies tähtitaivaalla, jonka tähtien jatkuvaa värähtelyä ja poukkoilua hänen silmänsä eivät saa pysähtymään. "Sinun rohkeutesi tänä yönä pelasti siun henkensi." sanoi eräs nainen.
  
Vai oliko se pelkuruus, ellei tyhmyys? Toisekseen, sanoi Koleeramäki, kitaralaukkuni on tyjä. "Unohditko kitarasi?", ihmetteli Shamaani. "Ei, vaan otin tarkoituksella mukaani pelkän tyhjän laukun."

 
...


Shamaanin pyynnöstä hän tarjoili kuivattuja maukkaita hedelmiä kaikille paitsi niille, jotka soittivat. Tietäjäkin nousi sargofagistaan poimimaan rusinan. Taskussa Koleeramäellä oli niin painava kristalli, että housut olivat pudota kinttuihin. Kun hän oli palannut omalle paikallaan, ojensi Shamaani hänelle jotakin paljon tuoreempaa. Se oli erityisen hyvin valittu vaaleanpunainen juures, joka muistutti muodoltaan ja joustavuudeltaan jotakin muuta enemmän kuin alkuperäistä itseään. Takassa poltettunakaan tuo elämänpuun puoliksi pilaantunut hedelmä ei olisi lisännyt huoneenlämpöä. Hän istui paikallaan ja pyöritteli multaista porkkanaa käsissään. Sitten hän meni keittiöön ja etsi kuorintaveitsen. Huono veitsi ei pystynyt pilaantuneen porkkanan kumipintaan. Hän mietti ja mietti, mutta ei onnistunut lukemaan eleessä henkilökohtaista viestiä tai vihjausta. Shamaanin huomionosoitus oli ollut yleisön edessä näyttävä kuin palkintojenjakoseremonia. Oli vaikea pysäyttää ajatukset. Ne täytyi pysäyttää. Hän heitti porkkanan roskikseen.
 

...

 
Seremonian lopetusta ei koskaan tullut. Soitto jatkui yhä tyhjänä. Koleeramäen teki mieli mennä keskeyttämään heidät. Mutta hän vain istui paikallaan ja piti mielensä yhtä tyhjänä kuin soitto. Esmeralda nukkui naisten puolella. Hän ymmärsi, että soitto ei loppuisi koskaan... elleivät he lähtisi.

 
...
 

Tietäjän auto oli parkkeerattu heidän autonsa taakse. Kaikki muut autot olivat vielä parkkipaikalla. Kukaan ei ollut lähtenyt ennen heitä vaikka aamu oli jo pitkällä. Oli kylmä kostea yö. Tietäjän autossa oli kaikki viisi ovea auki. Oliko auto ollut siinä koko yön? Koleeramäen auton takaikkunan huuruun oli piirretty sydän ja etuikkunaan hymiö. Hän huomasi vielä haluavansa käydä vessassa. Talon ja auton puolivälistä, kohdassa jossa puutarhassa oli kivistä tehty labyrintti, hän kääntyi takaisin sanoakseen Esmeraldalle: "Tule hakemaan minut, jos ei kymmeneen minuuttiin kuulu." Kuitenkin hän päätti ettei palaisi taloon. He lähtivät.
Siinä illan livesetti.

24.3.2017

Annette Vande Gornen Elementit I-V on viihdyttävä teos eleketroakustisesta suurmuodosta pitävälle.

23.3.2017

Suomen tunturi-Lappi.

Neljä miestä.

Sata kiloa kuivattuja kärpässieniä.

Kansallinen esihistoriantutkimuskomitea I.
Niin, meillä tosiaan on sananvapaus. Siitä huomauttaminen ei ole Britanian pääministeriltä paskanjauhamista. Terrorismi ei edistä sananvapauden toteutumista vaan kohdistuu siihen. 

22.3.2017

ITSESÄÄLI

Itsesääli on tila, jossa huomaat, että kaikki iloiset yllätykset ovat omalla vastuullasi.
  
Pelevinin Generation P:n viimeisen kärpässienitripin opettaman zenläisen ultrasolipsistisen hahmotuksen mukaan maailma on henkilökohtaisen universumin metamorfoosi, joka ajan myötä muuttuu todellisen sisäisen tilamme kuvaksi, sen mukaan miten jumaluuden aste meissä lisääntyy tai vähenee. Maailma alkaa vastata sitä tilaa, jonka itse tuotamme itsellemme itsemuistantana, itseunohduksena, erakoitumisena, piiloutumisena tai julkisena vaikutuksena. Tämä vähittäinen prosessi on "Viimeinen tuomio".
 
Nyt jos on sattunut olemaan iloisesti yllätyksellinen ja hyväntuulinen, maailmasta tuleekin sellainen, ja sitä myötä on naurukin herkässä. Mutta jos on ollut masentunut, kyyninen ja matalien odotusten mukainen, maailma ottaa sen sisäisen tilan muuttujia vastaavan objektiivisen korrelaatin hahmon: sen kuvan edessä on vaikeampi nauraa.
    
"Viholliselle" tai "vastustajalle" nauretaan siksi, että hän "ei ole olemassa" tai "ei muista itseään". Olemattomaan on turha kiinnittää vakavaa huomiota. Mutta entä jos se kääntyykin niin, ettei itse ole enää olemassa, alkaa muistuttaa Aku Ankkaa tai jotakin muuta piirroshahmoa. Tulee täysin piirretyksi ja viivaan vangituksi. Sen sijaan "vastustaja" on sitäkin väkevämmin olemassa, mutta ei kauniine ominaisuuksineen, vaan vihamielisessä ja rumassa hahmossaan. Siinä vasta ikävä painajainen.
   
Silti zenläisesti: on pystyttävä nauramaan itsessään kaikelle sille mikä ei ole olemassa, siis kaikelle, mikä ei ole itsemuistantaa. Paradoksaalisesti: nauraa voi vain sillä hetkellä kun taas muistaa itsensä pellenaamarinsa itsesäälin kyynelten läpi. Sitä nousee romahtaneesta piirroshahmostaan jumalan kaltaisena ylös. Herää valekuolleesta laiska jumala, riisuu pellenaamarin, lopettaa ihmisenteeskentelyn. 
         
Ääretön äkillinen itsesääli syntyy kun tajuaa eläneensä juuri näin, tämän toteutumisen pelossa, ja sillä pelolla kristallisoineensa väärän maailman. Omasta vapaasta tahdostaan, kylläkin, idealistina, jonka idealismi oli itsetyydytystä. Idealismin ilmentymät eivät tuottaneetkaan mielihyvää ulkoisessa todellisuudessa jaollisesti ja kaikille. Representaatioon ei ollut ladattuna energiaa. Itsesääli on sitä, ettei käsittänyt voivansa pelkällä ajatuksen voimalla muuttaa itseään ja koko maailmaa, silloin kun se oli vielä toteutumattomana mahdollisuutena ja syntymättömänä aikakautena kehdossaan. Idealismi oli korvaamassa ajatusta, jolla on todellinen muutosvoima.

Kas, Aikakausi ja Tuomio ovat Tarotissa sama kortti XX. 
  
Itsesääli on sitä ettei ollutkaan jumala, vaikka mikään ei olisi tuntunut luonnollisemmalta kuin olla jumalaksi paisuva jumaluuden pisara. Ideat joihin uskoi eivät konsaan löydy ideoiden maailmasta, ja vaikka löytyisivät, ne eivät itseorganisoivina ala tuottamaan representaatioita itsestään. Nauru kuuluu jumalille. Idea on huumorintajuton ja aloitekyvytön. Ihminen taas on naurettava egoismissaan, joka kutsuu esiin nurinkäännetyn peilikuvansa.
  
Zappa, sotilassuvun vesana, tunsi mielenhallintaoperaatiot, mutta luuli itse olevansa turvassa. Nauroi ja tuli tapetuksi. Systeemi ei anna naurua anteeksi. Se on kosminen peilisali, jonka valonsäteistä ei yksikään pääse pakenemaan.

HUUMORIN KUKKA

Minua pidetään täysin huumorintajuttomana ihmisenä. Sanotaan, että maailman mahtavia vallanpitäjiä on kautta aikojen pudotettu istuimiltaan huumorin avulla.
 
Ei ehkä enää ihan viime vuosina. Kas kun vallanpitäjä ja mahtava ei ole enää aikoihin istunut missään näkyvässä paikassa näkyvällä istuimella.
     
Sen sijaan koen, että minut itseni on pudotettu jo kehdosta nanoputkenmustan huumorin avulla. Minusta itsestäni on tehty huumoria 25 vuotta. Minusta itsestäni kertova ironia, satiiri, slapstik, komedia ja vitsi tuntuu myös olevan tämän uuden uljaan maailman perusrakenne. Olen pieni ja mitätön, mutta maailman rakenteen kautta koen olevani jotenkin kummallisella tavalla negaationa vahvasti olemassa. Sillä mikään tässä maailmassa ei vaan tunnu tapahtuvan koskettamatta minussa jotakin olennaista. Yhdenkään kvarkin liikahdus ei ole vain "satunnaista" tai "neutraalia". Henkilökohtaisesti en ota enää muuta kuin koko maailman.
   
Siksikin huumori symmetrisenä "vallanpitäjien" "pudotuskeinona" vähän epäilyttää. Että kehdostapudotettu alkaa valtaistuimilta pudottajaksi silkkaa suurisuisuuttaan. Tietysti Speden tai joskus Jyrki Lehtolan englantilaistyyppinen huumori on laadukkaampaa kuin Jouko Turkan vammaisille lähimmäisille naureskelu. Seitsemän veljestäkin oli lähinnä kärpässienen ympärillä pyörivä romaani, varhainen Pelevinin Generation P, ennen kuin se editoitiin. Ei Turkka sitä kerro.
     
Venäläistyyppinen purevalla itseironialla maustettu huumori olisi oman makuni mukaista, jos minulla huumoriin olisi varaa. Kuten sanottu, maailma tekee itseironian mahdottomaksi, tekemällä pilkkansa niin hyvin, ettei siihen jää mitään viisastelemista. Toisekseen itseironia ei innosta, kun ei siihenkään ole varaa. En tiedä onko itseironiaan venäläisilläkään enää varaa.
  
Vakavuuteeni lienee ilmaistavissa tarkimmin Irmari Rantamalan sanoin: "Puheen sorina ei häiritse enää Suomen suvun lipsujen ja loukkujen pehmeää pauketta."
    
Olen ahdistunut tämän jatketun viisaustyhjiön keskellä, jota en voi itse täyttää. Olen jonkinlainen vampyyrien juoma-astia, tai vaihdettava veripussi, josta sydänvereni virtaa kalpeiden vampyyrien suoniin kuin hyväätekevä lempeä heroiini. Verenvuototautinen ei tarvitse edes terävän hampaan näykkäisyä vuotaakseen kuiviin. Jatketun heimoriidan keskellä en näe huumorilla vaikutusvaltaa näin vaikeisiin ongelmiin. Lämpimän huumorin aika oli ja meni. Enää nauretaan vain sille, kun joku jää junan alle.
    
Mutta mustinkaan huumori ei tuota minussa hörähdystä, oivallusta, että samalla puolella tässä ollaan, me viikatemiehet. Olen saanut kokea 25 vuotta niin mieletöntä henkistä väkivaltaa, niin mielettömän elinvoiman menetyksen ja hukkaanvalumisen, että heikommalla huumorintajulla en olisi hengissä. Tätä on sanoa vakuuttavasti, jos on niin terveen ja hyvinvoivan näköinen mies, kuin minä olen. Lääkkeitäkin on dosetissa vähemmän kuin vuosiin ja mikä tärkeintä, ne on määrätty hitaammin tappaviin tauteihin kuin aikaisemmin. Mutta totta se on. Minua on kiusattu. Tai ainakin olen kokenut kiusaantuneisuutta, rajattomasti, pohjattoman paljon. Voitte uskoa, että huumorintajussani ei ole vikaa, mutta ei paraskaan huumorintaju mahdottomiin veny. Nyt ei valitettavasti jaksa pelle nauraa tai naurattaa.
      
Eräs tuttavani sanoi, että "ei tältä pallolta niin vaan mihinkään lähdetä." Se jäi kylmänä mieleen. Jos lähdettäisiin, niin uskoisin että touhukin naurattaisi makeasti. Mutta pelkään, että täältä ei tosiaan lähdetä, ei edes kuoleman kautta. Siksikään ei tee yhtään mieli nauraa. Turhan nauraminen tuntuu vähämielisten hommalta.
     
Huonoimpien, sairaimpien, johtama maailma on kamala paikka ja kamalammaksi tulee. Ajatus, että kuolemakaan ei pelasta tältä hoitajan, vastavoiman, viisauden, lääkkeen ja lääkärin puutteelta, on ennentuntemattoman hirvittävä. Jopa itsemurha viimeisenä "humoristisena" pieraisuna halpamaisten paskiaisten kasvoille menettää tehonsa. Sekin teho viedään meiltä. Eikä marttyyrien mediaoperaatiot muutenkaan enää näy missään. 
       
Jos nykymenolta katoaa viimeinenkin vastavoima, niin yhä vähemmän tässä vitsin vääntämisellä kuvittelee kasvottomia valtoja kampittavansa.
        
Jos taas valaistun tiedollisesti niin, että saan varmana tietooni pääsyn taivaan turvaan, lupaan taas ryhtyä hauskaksi omaksi itsekseni. Myönnän että tämä on pienoinen kiristysyritys. Varmasti niitä nyt, joilla jo tieto on, naurattaa tämä tomuni vakava kuivuus.  

JATKETTU HEIMORIITA

Harhaman I osan sivulta 492 alkava kohtaus Riitoja, syksyisiä harpunsäveliä... (löytyy verkkoversiosta, I osa, 2. nide, sivu 683) on suomenkielisen kirjallisuuden profeetallisin huippu. Se on kaikessa lähes lannistavan banaalissa selkeydessään suuren isänmaallisen elokuvan alkukuva. Tämän ihmeellisemmästä tai suuremmasta asiasta ei tämän maan nykypolitiikassa ole kysymys. Kaikki on sumuksi luotu ja tiedostamattomaan painettu, jotta tätä kirkasta kohtausta ei voisi kirjoittaa mielessään puhtaaksi ja tietoiseksi.
       
Vanha ruotsalainen maanviljelijä Åke opettaa poikiaan tarkkailemaan etäältä suomensukua. Katsokaa kuinka haavoittuneita ja katkeria keskenään riitaan ajautuvat suomalaiset ovat -- ja siten niin helposti ohjailtavissa.


"Puheen sorina ei häiritse enää Suomen suvun lipsujen ja loukkujen pehmeää pauketta."


Tarkkailkaa suomalaisten haavoja.  "...jokaisesta tuntuu oma uhrisavunsa katkeralta" mutta suomalainen ei tiedosta, että se on tarkoituksella tehty tuote, jota ruotsalaiset tarkkailevat.
   
Sama, kuten Rantamala osoittaa, pohjimmiltaan rasistisen vihan näyttämökoneisto pyörii silmiemme edessä nykyäänkin ällistyttävän rasvatusti. Tuijotamme sen banaalisuutta silmiä hieroen. Kansakunnan peruskivenä on rasistinen erottelu pienessä veljeserossa (tarvaalaiset/viikkiläiset), jotka kätkemässä on hillitön huuto rasismia vastaan, silloin kun ero on ilmeinen (nykypakolaiset).


"Istun tänne tarvaalaisen tytön vierelle, niin tuntuu venäläisemmältä..."
Tässä nöyryyttämällä jatketussa heimoriidassa, jossa siis ei pyritä rauhaan vaan jonkinlaiseen lopulliseen nöyryytyksen voittoon itsestä ja omasta perimmäisestä olemuksesta, on esiintyjien roolisuoritusten tarmo absurdissa suhteessa sisällön mielettömyyteen ja loogiseen mahdottomuuteen. Hengettömän teeskentelyn mestarit, ylistetyt näyttelijät, uutterasti  ja varmoina asiansa tärkeydestä, tekevät työtä yksin meitä, kenties vain yksin minua, Harhaman lukijaa, varten, luodakseen tämän psykedelian.
 
He jakavat ja erottelevat, mutta heillä ei käy mielessä sovinnollisuuden ajatus. Aikakausi muuttuu, mutta roolit säilyvät kuin tyhjät saappaan, joihin on astuttava niiden, jotka sattuvat olemaan olemassa, täysin riippumatta siitä mistä he tulevat ja minne ovat menossa. Tämä on perverssi kosmologia ja koko ihmiselämän väärinymmärtäminen, perisyntiäkin pahempi virhe ja harhanäky.
  
Tämä poliittiseksi järjestelmäksi ja maan tavaksi kristallisoituneen erehdyksen ja väärän olemistavan sivussa, asioiden näkymättömässä panoptikonissa, katson ympärilleni sadan tai satojen vuosien takaa kumpuavan painajaisen merkityksenantajana. Minulleko yksin tämä kirjoitetaan ja uurastetaan näin suureksi näyksi, kysyy Harhaman profetian nykylukija, siirtäessään ajatuksensa hetkeksi kirjan kuvauksesta nykyhetkeen, elinympäristöön ja aikakauteen toistasataa vuotta kirjoitushetken jälkeen. Täysin saman draaman merkit näkyvät ympärillä väkevinä, synkkinä. Nyt saman heimorikkomisen, katkeroittamisen, mieltenmustaamisen ja epäviisauden käytettävissä on enemmän välineita, muuttujia, sumua ja tohinaa. Niin römeä on hulluuden ja sokeuden itsevarmuus, että sen valmiuksia ties miten pitkälle jatkettuun mielettömyyteen ei kannata epäillä. Niin rajattoman sietämätöntä, oppimatonta, historiatonta ja itsetiedotonta on sen täysin vapautunut esiintyminen.
 
Sovittavaa, viisasta Heimoriita -elokuvaa ei, jo romaanin kohtauksen itsensäkin esittämistä syistä, koskaan tule. Kansallisen selviytymisen kannalta viisaus, siis välttämättömän käsittäminen, edellyttäisi hajoita ja hallitse -doktriinin selkeää näkemistä varsinkin henkisellä ja kulttuurisella tasolla. Vihamielisestä kolonialismista tulisi uskottavasti vapautua vähintään henkisellä tasolla. Nerous edellyttää omaehtoisuutta ja itsetietoisuutta. Se ei ole jotakin, mikä muistetaan hyvänä palvelijana, mutta joka ei itse muista itseään. Vahva kansallinen kulttuuri ei synny siitä että alistuminen, orjuus ja mielenhallinnallinen agenda annetaan ehdoksi samalla kun vaaditaan tai odotetaan nerokkuuden ilmenemismuotoja. Yksilöt, lahjakkaimmatkin, ovat vain jumaluuden pisaroita. Toiset ovat väkevämpiä kuin toiset. Mutta valhe pilaa minkä hyvänsä pisaran ja tekee karmaisevalla tavalla selväksi ihmisen osan armonkerjäläisenä.
  
Koska "nero" on yhtä kuin "muistaa itsensä", sille ei ole käyttöä kolonialismissa. Kolonialismin varmin tunnusmerkki on: työtön "nerous". Fyysisen näyttämön ilmiasut, satunnaismielien diskurssin automatisoimat tai operatiivisesti ohjatut tunnusteot eivät kieli heimosielun tilasta. Ohjattu kirjallisuus ei täytä tehtäväänsä itsenäisyyden tietoisuutena, mikä on nimenomaan olemiskamppailun indikaatiota. Jumaluuden pisaran kannalta keskeisintä on sen oleminen itsemuistannassa. Mutta väärä tieto voi pilata pisaran olemisen ilmiasussaan. Ilmiasu vieraantuu. Heimosielu vieraantuu itsestään, kun sen ilmiasu käy sille huonosti sopivaksi puvuksi.
  
Jos oleminen itsessään tehdään päämerkitykseksi, ajaudutaan heideggerilaiseen harhaoppiin (vrt. Gurdjieffin oikea oppi olemisesta; varo Ouspenskyn harhaoppia!!). Labyrintin opetus on juuri se, että oleminen ei ole erillinen tiedosta. Jos tiedon pohjassa on murtuma, oleminen mätänee hitaasti mutta varmasti. Tämä on historiaharhan ja alamaisen historiakirjoituksen ansa: alamainen väistää totuuden kohtaamisen äkillisen tuskan, mutta mätänee hitaasti. Tällaisten katastrofien luomisessa on kuitenkin monta arvaamatonta ongelmaa, kuten Islam uskontona osoittaa. Lopulta tiedollista murtumaa ei pystytä enää itse korjaamaan, koska kunniakäsitys estää sen. Sama alamaisen kunnian tuottama torjunta ja siitä seuraava itsekorjautuvuuden ja itsekriittisyyden ongelma esiintyy islamilaisessa maailmassa ja suomen historiallisessa tietoisuudessa.
   
On siis tiedon-painottamisen harha ja olemisen-painottamisen harha. Nämä harhat ilmenevät aikakausissa bipolaarisina vaihteluina globaalisti. Ajassa kiinni oleva on liiaksi kiinni tässä vaihtelussa ja irti metafyysisestä, onnistuakseen saavuttamaan tiedollisen ja olemistavallisen tasapainon, ja pystyäkseen todella osoittamaan mitään. Aikaa seuraava on kepeydessään irti noosfäärisestä totuudesta ja psyykkisestä kokonaisresonanssista, joka on todellinen veistograniitti. Ajallinen on viehättävää mainostoimistojen generoimaa sopimusvalhetta, joka askartelee paperimassalla ja kipsillä, metafyysisen graniitin sijaan. Kaiken tuon askartelujen arvolatautunutta kokemista ohjaa pelevinläinen anaalinen ja oraalinen Wow-faktori. Ja kaikki myös tyhjenee siihen.
  


Metafysiikkaa ei kannata puhua nokkavasti saksalaiselle, englantilaiselle tai ruotsalaiselle, mutta kannattaa myös analysoida se valtarakenne, joka tämän psykologisen torjuntatyypin aiheuttaa kyseisen kansallisuuden "hasnamussialaisissa" edustajissa. Sen jälkeen kun on täydellisesti profiloinut näiden yhteiskuntaolentojen psyyken kristallisoitumat kannattaa matkustaa Pietariin tai Moskovaan ja puhua sielunsa puhtaaksi. On ensisijaista tiedostaa kosmisten lakien perustavuus.
        
Kirjallisuuden rakenteessa, jossa korostuu talouspuhe, toteutuu jokin kolonialismin kaava. Tämä on indikaatio. Kartesiolainen demoni normalisoi rationaalisella päättelyllä metafyysisen mielettömyyden. Harhaman kaltaisen teoksen nykyinen alistettu elokuvateollisuus voisi korkeintaan suurieleisesti torpedoida. Mutta sentään jokaiseen katkeroittamisen, riidankärjistämisen ja oman mielen mustaamisen oljenkorteen ei kannattaisi tarttua.


"Äkkiä vingahtaa viulunkieli valittaen poikki, suuttuneen soittajan voimakkaasta vedosta, ja soittaja tähtää viuluniskun loukkaajansa päähän. Viulu sattuu pöydänkulmaan ja särkyy säpäleiksi. Miehet hyppäävät ylös ja puristavat äänettöminä nyrkkinsä valmiiksi. Kaikki ovat vaiti ja "valmiit". Ainoastaan Åke Lundin pojat istuvat tyyninä."

VIIMEINEN TUOMIO

"On tosi paskamaista olla parhaat päivänsä nähnyt jumala." Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat 2016

Ultrasolipsistisen ajattelutavan mukaan yksilötietoisuudella on kyky koodata omat aivot ja oma tietoisuus korkeamman energian tasolle (pilveen). Saattaa olla mahdollista kopioida koko hahmotettu todellisuus pilveen. Tällainen "yksilöllinen tietoisuus" katselee "maailmaa" paitsi objektiivisesti, myös aina oman kopionsa valossa. Kopio ja todellisuus ikään kuin interferoivat keskenään. Toisinaan objektiivisuus voi taustalta kadota. Todellisuuskopiosta voi tulla "objektiivinen" kollektiivisesti jne.

Psykoottisen tuntuinen ajatelma.

NASA:n tutkija Tom Campbell esittelee tämänsuuntaisia ajatuksia. Hahmotustapa ei välttämättä ole pöhkömpi selittämää joitain kokemuksia, joita itsellänikin on kuluneen puolen vuoden ajalta. Yksi esimerkki on yksilöllisesti koetut tuoksuaistimukset, joita muut eivät koe.
   
Campbellin yksilötietoisuudet ovat kuin maailman kolmiulotteisten pintojen päälle heijastettu videoprojektorikuva. Pilvi renderöi universumin persoonalliseksi.

"- Oletko kuullut ilmausta "Viimeinen tuomio"?
- Olen.
- Tosiasiassa siinä ei ole mitään pelkäämistä. Paitsi että se on alkanut jo kauan sitten ja että kaikki mitä meille tapahtuu on vain tutkintaprosessin vaiheita. Mietipä nyt: ei kai Jumalalle ole isokaan homma luoda tämä maailma kaikkine ikuisuuksineen ja äärettömyyksineen tyhjästä muutaman sekunnin ajaksi vain siksi että hän saisi koetella yhtä ainoaa edessään seisovaa sielua? "

Pelevin 


"Jos sotilaspataljoona ylittää sillan yhtä jalkaa astuen, silta voi sortua. Sellaista on sattunutkin, ja siksi marssikolonalle annetaan siltaa ylittäessä käsky astua eri tahtiin. Ja kun niin paljon ihmisiä tuijottaa tuota lootaa ja näkee siinä saman asian, tajuatko millaisen resonanssin se synnyttää noosfäärissä?"
"Koko television magia piilee psykoresonanssissa, siinä, että sitä katsoo samaan aikaa paljon väkeä."
Pelevin

21.3.2017

Beat Furrerin pianokappale Phantasma (2002) toimii puoliväliin, jonka jälkeen menetän intensiteetin ja mielenkiinnon kuuntelemiseen. Liian pitkä, liiaksi abstraktin musiikillisen ideanvarainen, liian vähän soivien elementtiensä osalta perusteltu kesto, jota muodon ulotteisuusaste ei vastaavasti perustele riittävästi. Furrer on idealisti, joka hyötyisi materialistisen filosofian sisäistämisestä ja varsinkin näiden kahden filosofisen suunnan synteesistä kybernetiikassa. 
    
Jotkut romaanikirjailijatkin olisivat klassikkoja novellisteina, jos se heille kelpaisi. Romaanikirjailijoina heidän miehekkäässä epäonnistumisessaan, muodossa jonka monimuotoisuus tai -ulotteisuus ei riitä laajuuden täyttymiseen, on jotakin hieman huvittavaa.
  
Ivo Malecin Reflets (1961) on hieno pikkukappale. Malecilla on äänenlaadultaan yllättävän raikasta varhaista akusmaattista soundia. Konkreettisissa kappaleissa kuten kuten Triola 3: Nuda stereoäänikuva on varsin kehittynyt. 
Kaikki on hyvää, kunhan absoluuttinen kesto ja suhteellinen voimakkuus sekä paikka ovat oikeat.

KAMMIOKAIKU

Deduktio tyhjiössä ei taida sallia hyppyjä ja epäjatkuvuuksia, joita puhdas kokemus on tiheänään. Tietoisuuden ulottuvuuksien välisiä siirtymiä, valon ja depression pilviä, jotka leijuvat maa-alueiden päällä, ja jotka voi kokemuksellisesti havaita, kuten Pelevin sanoo. En voi lähteä liikkeelle varmalta perustalta. Huomaan tekevänä jotakin tietoisesti "väärin", vastavirtaan. Usein se osoittautuu epäonnistuneeksi olemiseksi, pitkälliseksi "epäaitouden" kartoitusprojektiksi. Siitä on masentava palata ilman tuloksia nöyränä "aitouteen" sen hahmon vain hieman selvemmin käsittäen. Näitä labyrintteja on kaikkialla missä ilmenee väsymystä ja epätarkkuutta. Kaikki mikä ei ole täydellistä tarkkuutta on sokeutta. Tietysti jatkuvista epäonnistumisen kokemuksista jumalana seuraa yhä suurempi tarve löytää se "aitous", joka tietenkin on toisaalta jotain aivan luonnollista ja toisaalta filosofisesti hahmotettuna jotain äärimmäisen järjellekäsittämätöntä: muistaa itsensä yliluonnollisena olentona. Siinä on ehdoton olemassaolevien rajojen hyväksyminen ja uudenlaisen ekstaasin mahdollisuus samassa paketissa. Toisaalta ahdistava dogma toisaalta täysi vapaus.
vaalea kaulus, sepel
valtimossa lentää kyyhky

20.3.2017

SKITSOMANIPULAATIO

Pelevin määrittelee skitsomanipulaation kiinnostavasti (Generation P, suom sivut 258-260).

Skitsomanipulaatio tapahtui perinteisesti television avulla, ja sen keskeinen kohderyhmä on Venäjän uusi keskiluokka. Manipuloijan kannalta haaste tai ongelma on siinä, että keskiluokan jäsenien keskuudessa on vallalla tendenssi kieltäytyä television katselusta. Postfreudilaisen teorian mukaan informaatioyhteiskunnassa ei pyritä sublimoimaan seksuaalisuutta vaan sitä energiaa, joka kuluu päivittäiseen television tuijottamiseen, raivokohtauksiin, turhautumiseen ja sen sellaiseen.
 
Sublimointiin pyrkivän tendenssin poistamiseksi käytetään MI-5 ohjelmassa kehitettyä kolmannen maailman maiden kansallismielisen sivistyneistön neutraloimismetodia Venäjän olosuhteisiin soveltaen.

Skitsosuggestion tehtävä toteutuu kun neutraloitava henkilö saadaan sidottua ruudun ääreen riittävän pitkäksi ajanjaksoksi. Ruudun ei tarvitse olla televisio, tietokonenäyttö riittää. Tavoitteen saavuttamiseksi käytetään hyväksi kansallismielisen sivistyneistön pääominaisuutta, seksuaalista tyydyttymättömyyttä. Television aikakaudella suurinta suosiota kansallismielisen sivistyneistön keskuudessa nauttivat eroottiset yönäytännöt. Internetin aikakaudella kaikki epäolennainen voidaan karsia pois tästä kuviosta: tarvitaan vain porno. Porno on kansallismielisen sivistyneistön asian ytimeen pyrkivän maun mukaisesti tislattua viihdettä.
   
Kansainvälinen pornoteollisuus tuottaa Internetin ilmaista pornotarjontaa. Se on olemassa VAIN kansallismielisten sivistyneistöjen takia. Sama peruskaava toimii kaikkiin kolmannen maailman kansallismielisten sivistyneistöjen neutralointeihin, varsinkin arabimaihin. Yhteiskunnan patriarkaalisen luonteen takia miehisen väestönosan rooli yhteiskunnallisessa mielipiteenmuotoutumisessa on määräävä.

Kun sivistynyt keskiluokka alistuu, yhteiskunta alistuu. 
   
Mielenhallintaoperaatio pyrkii luomaan kohderyhmän tajuntaan suoran assosiaatioketjun mediakoneen ja naisen sukuelimen välillä (kuten television aikakaudella televisio = naisen sukuelin, niin myös internetin aikaudella tietokone = naisen sukuelin). Vain tämän assosiaatioketjun automatisoituminen kaikkiin mieliin takaa skitsomatipulaation ja hypernormalisaation optimaalisen tason yhteiskunnassa.
  
Sivistynyt keskiluokkaa saattaa aavistaa itseensä kohdistetun operaation tarkoituksen ja ryhtyä vastaiskuun. Se purkaa itsestään tehdyn analyysin, havaitsee tietoisuuteensa istutetun virusmaisen assosiaatioketjun monitorin ja naisen sukuelimen välillä. Tästä havainnosta se syntetisoi vastahyökkäyksen. Se assosioi naisen sukuelimen takaisin naisen sukuelimeksi ja poistuu tanssiklubeille. Tätä pakotietä rajoittaa työtaakan lisääminen sellaiseksi, että optimoitaessa käytettävissä olevaa aikaa, sitä riittää vain internetille.
    
Toisaalta todellisuus antama korvapuusti suoraan hienoimman tietoisuudenhallintaoperaation käsikirjoittaman virtuaalisuuden kasvoille on mahdollista korkeintaan Venäjällä, missä joillain ihmisillä vielä on vapaata aikaa. Islamilaisilla ja muilla vieläkin taantuneemmilla patriarkaalisilla yhteiskunnilla ei ole mahdollisuutta tällaisiin vastaiskuihin uskonnollisista syistä: he ovat uskontonsa takia 100% internetpornon orjia. Porno pitää heidät tiukemmassa otteessa kuin yksikään sultaani ikinä. Länsimaissa seksuaalisen tyydyttymättömyyden ongelma taas on rauennut toista kautta, halujen ja käytettävissä olevan ajan täydelliseen ehtymiseen.

"Hän päätteli heidän joutuneen johonkin psyykkiseen depressioaaltoon, joita oli leijaillut Moskovan ja sen ympäristön yllä kriisin alusta alkaen. Näiden aaltojen luonnetta ei osattu selittää, mutta niiden olemassaoloa Tatarski ei ollut koskaan epäillyt ja loukkaantuikin hieman kun Morkovin purskahti nauruun hänen mainitsessaan asiasta." Pelevin
Mindcontrol on tieteellistä kyynisyyttä. Sitä vastaan ei voi taistella tai siltä suojautua symmetrisesti tai lineaarisesti tulematta itse tieteellisen kyyniseksi. Ainoat tiet ihmisyyden säilyttämiseen ovat kamppailun epälineaarisuus ja epäsymmetria.
Taiteen tulisi olla itsemuistannan väline. Maailman tilan muistaminen on osa-ongelma.

19.3.2017

KUNINGAS OIDIPUS JA PLANEETTA

Sanotaan tämä nyt kerrankin raivoamatta ja "lyömättä takaisin", kun epätoivolla itkuista puolien pitämistä pidetään raivotautisena koirana. Kun joku yksi uikuttaa blogissa vaihtoehtonäkökulmaa samalla kun toiset vetää valtamediassa koko kentän leveydeltä vuodesta ja pävästä toiseen, se yksi on raivotautinen koira. Eikö olekin söpö nimitys.
   
Suomalaisessa valtakulttuurissa on menossa jatkuvasti krooninen "kansalaissota". Touhun sisältö on jotain ihme Risto Rytin rakkaustarinaa. Aina kaikessa on joku tämän tason viesti. Ei mitään voimia kokoavaa, vapauttavaa ja yleisihimillisesti arvokkasta, vaan halpamaisia ja häviäjää häpäiseviä harmittomaan muotoon koodattuja sotilaslauluja ja sotilashuumoria, symbolista lyödyn lyömistä, kroonisesti, neuroottisesti, kaikin mahdollisin voimin suomenruotsalaisen eliitin aatelishyveitä nuorisokulttuurin tiedostamattomien kuvien tasolle siirrettynä, sata vuotta itse käsittelemättömien sysäävien tapahtumien jälkeen. Näin tämä maa uudistuu ja rakentaa.
   
Tämän päälle huudetaan ja vyörytetään mahdollisimman yksisilmäistä maahanmuuttopolitiikkaa, jossa inttämisen ainoa tarkoitus on ärsyttäminen ja pahimpien oikeistovoimien kannatuksen katalysointi. 
   
Tämä kaikki on melko lannistavaa signaalia ympäristöön, jossa ihmisten pitäisi voida rakentaa yhteistä elämänsä emotionaalisesti moniarvoisina ja terveinä. Kuinka paljon menee energiaa koko tältä touhulta silmien ja korvien sulkemiseen.  
 
Nalle Österman summaa tämän överiksi menneen meiningin omalla tavallaan. 

"Mitä jää jäljelle ostettavaksi, kun kaikki muu on tapettu?
Sinne meni musiikkilehdet, sinne meni levykaupat, sinne meni moniäänisyys, sinne meni sivistys, sinne meni erilaisuus, sinne meni rohkeus, sinne meni näkemys, sinne meni seikkailunhalu, sinne meni riskinotto, sinne meni leikkisyys, sinne meni intohimo, sinne meni rakkaus, sinne meni viattomuus, sinne meni vilpittömyys. "
  
Tiedän, että tämä ei kuulosta lähimainkaan yhtä seksikkäältä kuin uhanalaisten eläimien ja luonnon suojeleminen, mutta voisiko joku lähipiiriin kuuluva kertoa näille toimijoille ja varsinkin heidän uusille sukupolvilleen, että löydyn lyömisessä ei ole mitään yleisinhimillisesti suurta ja arvokasta. Ei se ole mitään taistelua, kamppailua elämänvoimien puolesta, vaan itseasiassa verenimemistä, vaikkei sitä itse hahmottaisikaan tekevänsä. Lukekaa Peleviniä! Ihmissielu ei tule pelastamaan tätä palloa, jos ei se onnistu pelastamaan ensin itseään. Minun mielestä sitä kannattaisi edes yrittää.


Samuli Mikkonen näyttää miltä kuulostaa harmoniselta ajattelultaan jäsentynyt pianoimprovisaatio.

18.3.2017

Käsittääkseni niin sanottu realistinen kirjallisuus, joka on annettu saavutettavakseni, ei kuvaa tätä maailmaa, vaan jotakin maailmaa, joka on hieman toisenlainen kuin tämä. Jostain syntyy tarve uskotella, että nämä kaksi maailmaa ovat yksi ja sama. Toisinsanoen, tällä maailmalla olisi johdonmukainen kuvautuvuus siihen ulottuvuuteen, jota kutsutaan realiseksi esitykseksi, jolloin uskottelun tarvetta itsessään kutsutaan sanalla "realismi".
   
Ultrasolipsistisen simulaation ajatus käy lakkaamatta mielessä, kun vertailee sitä aineistoa, jota todella kokee, näkee ja tuntee siihen aineistoon, jonka voisi uskoa tulevan ymmärretyksi edes muutamien ihmisten taholta otsakkeen realismi alla, niin sanotussa jaollisessa tai objektiivisessa universumissa. Juju on siinä, että yhteisyys ja jaollisuus on todellisuuden fiktiivinen elementti. Fiktiolla ei tarvitse olla paljon tekemistä yksilöllisen kokemuksen kanssa, kunhan se viihdyttää ja sen sopimusluonne käsitetään samalla tavalla. Fiktiokirjailijalle mahdollinen suursuosio, perustuu siihen, että häntä ei askarruta todellisuus syvemmin, vaan se, miten luoda paikka jaetulle olemiselle.

Toista taas on elämä, jossa huomion kohteena on juuri itse todellisuus täydessä HD-tarkkapiirtoisuudessaan. Siitä ei voi edes haaveilla kirjoittavansa mitään yleisesti ymmärrettävää. Se on sanojen Baabel... kaikki sanat murenevat kuin kuivat keksit. Sellaisesta kiinnostunut ihminen ei helposti voi käsittää mitä järkeä on realismiin pyrkivässä kirjallisuudessa, eli täysin sepitteellisen taukohuoneen tai tupakkahuoneen luomisessa, juuri tuon olennaisen ja innostavan ja rajattomasti moniulotteisemman kokemuksen ulkopuolelle. Hän voi korkeintaan pyrkiä tavoittamaan kokemuksensa dynamiikkaa sen kaltaisella runoudella, joka tuskin tavoittaa kunnolla edes yhtä lukijaa. Sillä lukijan voi lopulta tavoittaa vain itse viitattu kokemus, ei runous itsessään.

Huolenpito jaetun olemisen paikasta ja ajanhetkestä ei silti ole mitenkään vähäteltävä toimenkuva. Tämä, tämänpuolinen maailman, lopultakin, rakentuu sille kokonaan. 
    
Taitaa olla niin, että meillä on vain tämä syvyyden loputon, tutkimaton, teräväpiirtoisen 11 ulotteisen HD-maailman nimetön kauhu-ekstaasi, tai sitten piksellöitynyt mössöinen pinnallinen sopimus Pacman-realismista, ensimmäisen sukupolven tietokonegrafiikkaa muistuttava rauhoittava nukketalo-todellisuus, jossa on yksinkertaisia objektiivisesti havaittavia piksellilaatikoita, joita voimme osoittaa sormella kaikkien ymmärtämällä tavalla ja ottaa niitä varsin selkeiden lauseiden muodostamisen kohteiksi, siis puheenaiheiksi.

Tuossa luomassamme ja uskomassamme fiktiomaailmassa istumme rannalla ja huomaamme vähitellen muuttuneeme akuankoiksi. Kaikki samanlaisiksi akuankoiksi. Että puhe voisi olla selkeää, täytyy todellisuus yksinkertaistaa äärimmilleen fiktion keinoin, jolloin muutumme itsekin piirroshahmoiksi. Mutta kun jokin hahmoltaan jumalallinen astuu ulos ankasta ja jättää tyhjän kuoren lillumaan ranta-aallokkoon, itse todellisuudesta johon se sukeltaa ei ole enää yksikään lause muodostettavissa. 

"Tästä maailmasta ei kukaan käsitä kunnolla yhtään mitään." Pelevin
"jos alkoi epäillä yleisen järjestyksen takaisen voiman olemassaoloa, piti pistää itseään jollain terävällä esineellä." Pelevin
Oi niitä aikoja kun elämä näytti yksinkertaiselta ja minä soveliaalta sitä kuvaamaan. Siemailin valkoisessa pellavapuvussa Cafe Engelissä kahvia ja luin Gunnar Björlingiä, joutumatta oksentamaan. Kyllä osasi olla elämä yksinkertaista.

17.3.2017

Katja Kettu kirjoittaa:

"Tiedän kaksi asiaa: Valtauskonnot tuottavat ihmiskunnalle kärsimystä. Toisekseen, usko jumaluuteen on seikka, joka on äärimmäisellä tavalla henkilökohtainen. Uskonnot ovat valtajärjestelmiä, joilla massoja hallitaan." 

Tästä olen täysin samaa mieltä. Mystikkona en voi hyväksyä uskonnollisia välikäsiä.
 
Kirjoituksessa on se ongelma, että siinä uskomisen sinänsä katsotaan vaikuttavan sielunpelastumiseen. Käsitän asian niin, että taivas on yhtä kuin kuolemattoman sielun pelastuminen fyysisen kuoleman jälkeisessä tilassa johonkin sellaiseen tilaan, jossa tavallaan tietoisuus säilyy mutta oleminen ei ole piinallista. Ainakaan G. I. Gurdjieffin mukaan pelkkä uskominen ei johda yhtään mihinkään, vaan tehtävän tietoisen työn määrä on merkittävä, mikäli tuloksia haluaa saavuttaa. Kukaan toinen ihminen ei voi luvata tai tyrkyttää kenellekään yhtään mitään. 
  
Erittäin monet kuolemanrajakokemukset ja psykedeeleillä tehdyt kokeilut puhuvat tällaisten, rinnakkaiseen universumiin siirtyvien tietoisuuden olomuotojen puolesta, mutta ne eivät tietenkään vielä tarkoita sitä, että johtopäätöksiä kenties aistiharhojen vallassa hahmotetuista mielikuvista ja kokemuksista todella voisi tehdä.
 
Neuvostoliitossa ateismi oli tekninen menetelmä, jolla porvariston uskonnolliselta manipulaatiolta suljettiin korvat. Sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa uskoiko itse vai ei, vain sen kanssa että kaksinaismoralisteja ei tarvitse kuunnella, eikä heidän kanssaan antauduta diskurssiin.
   
Täytyy huomauttaa, että nykyihmiselle ateismi ei aja samaa virkaa, koska nykyihminen vain edistää lopullista kasautumista eikä tee vallankumousta lopullisen kasautumisen purkamiseksi, kuuri niin kuin Marx kapitalismin lopullisen vaiheen osalta kirjoitti tapahtuvaksi. Nykyihmiselle ateismi on vapauttamassa äärimmäiseen toisten hyväksikäyttöön ilman pelkoa sielulle koituvasta rangaistuksesta, joka olisi paitsi hyvin yllättävä myös tuntuva fyysisen kehon kuoleman jälkeen.
     
Minulla ei ole aavistuksia kummempaa käsitystä siitä mitä ihmisen tietoisuudelle kuoleman jälkeen tapahtuu, joten en ole ketään asialla pelottelemassa. Luultavasti kenellekään toiselle ei käy hassummin, mutta itsestäni sen sijaan olen äärimmäisen huolestunut.
sinä jota katrastrofit rakastavat
ja sinä joka et voi muuta kuin elää
Pelevin pistää yhdessä aukemassa (Generation P, suomennos 1. painos) sivuilla 174-175 selväksi sen mikä Venäjän status on maailmanpoliittisesti ollut kuluneet 20 vuotta. Ei siinä sen enempää sanoja tarvita. Lukekaa itse koko kirja, en viitsi kirjoittaa pitkää lainausta tähän. Enkä muuten suosittele kenellekään astumista jalalla Venäjälle nyt ennen kuin jokainen Pelevinin koskaan kirjoittama rivi on ulkoluettu (uusia edes englanniksi kääntämättömiä romaaneja on aika laaja sarja). Ainakin jos haluaa älyllisesti merkityksellistää sen mitä silmät ja aistit ilmoittavat.
 
Samalla mieleeni juolahtaa sinänsä selvä ajatus, joka ei aikaisemmin ole kolkutellut aivonystyröitäni. Onko Venäjän talouspakotteet, joita Trump näyttää halukkaalta jatkamaan, Putinin tilaus? Putin on varmaankin Pelevininsä lukenut ja tietää, että pakotteet ovat ainoa vipu saada maan oma tuotanto käyntiin ja armeijalle 100% mandaatti hakata oligarkit. Talouspakotteet osoittavat, että oligarkit ovat paskahousuja, jotka eivät kovan paikan tullen pysty mihinkään muuhun kuin lähimmäistensä kiusaamiseen. Heidän "bisneksensä" on pelkkää paskaa. Kenraalit sen sijaan pitävät ulkomaiset paskahousut kurissa, insinöörit rakentavat tehtaita ja lääkärit auttavat ihmisiä. He ovat tässä tilanteessa aika paljon kovempiä "jätkiä" kuin kovinkaan oligarkki. Talouspakotteethan tietysti -- tämä on selvä jokaiselle joka tuntee venälisen psyyken -- vahvistaa johtajan, eli Putinin, aseman äärimmilleen. 

Toisaalta samassa Pelevinin romaanissa kuvataan johtavien poliitikkojen tietokonemallintaminen. Onko Putin 3D maalli vai todellinen. 

PIENYHTEISÖN ETIIKKA

Eilen viittaamani Harhaman I osan kohtaus Riitoja, syksyisiä harpunsäveliä... (löytyy tästä verkkoversiosta, I osa, 2. nide, sivu 683) esittää tämän maan vallanpidollisen alkukuvan. Sata vuotta myöhemmin tässä kuvassa "tulonsiirrot kouralliselle miljoonakertaisesti on hajoittanut yhteiselon".

ME, eli suomalainen kansalaisyhteiskunta, tulee koko ajan, kaikesta lisääntyvästä operatiivisesti harhaanjohdetusta ja itsetiedottomasta tohinasta huolimatta, sisäisesti heikommaksi. Prosessista on välittömänä seurauksena se, että alunperin suomenruotsalaisen yhteisön jäsenet ja varsinkin sen eliitin jäsenet yhä paljon vähemmän voivat ottaa etäisyyttä noihin "arvokkaisiin kulttuuriarvoihin" jota aateliskunniaisin sadismi heidän "mafiperheeltään" edellyttää.
   
Pienyhteisöiksi pirstottu yhteiskunta on yhä helpompi edelleen hajoittaa ja hallita. Pienyhteisöjen epäsuvereeniset ameebamaiset monipäiset yksiköt ovat kokoajan palvelemassa ja tekemässä ilmaiseksi töitä niillä matalamielisimmille HERRAvoimille siinä "ainoassa oikeassa pienyhteisössä", jolla lopulta on kaikki raha, ja joka siksi koordinoi kaikkia muita pienyhteisöjä "suuresta Jumalaa korkeammasta armostaan". Varsinkin se koordinoi sitä voluumiltaan suurinta ongelmaryhmää: suomensuomalaisia alaviistoon (toisin sanoen herrojen asenteen imitoinneita) suomensuomalaisia narsisteja. Toki ongelman synnyttäjät ovat OIKEAT herrat (jotka eivät välttämättä ole haavoittuvuusprofiililtaan "narsisteja"), ja ongelman synnyttäminen jo Harhamassa täydellisesti kuvattu.
  
Mikä meteli ja koko kansakunnan liikekannallepano siitä syntyikään kun huomautin että HBL:n hullua Venäjäkiimaa käytetään meillä näiden ruotujen ojentamiseen. Tajusin tietysti tämän jo vuonna 1998, kun Venäjällä ensikertaa käydessäni, en löytänyt sieltä ihan sellaista mitä lehdet kirjoittivat, mutta jotakin aivan muuta. 
  
Edelläkuvaamani laaja yhteiskunnallinen prosessi on suoraa vallansiirtoa suomenruotsalaisilta kapinallisilta ja edistyksellisilta voimilta (joiden olemassaoloa ei sovi unohtaa) kaikista taantumuksellisimmille voimille. Substanssieliitti ja statuseliitti kamppailevat myös suomenruotsalaisuuden sisällä. Yhteiskunnan pirstoutuminen pienyhteisöihin lisää statuseliitin valtaa. Ankkalampeen ei voi ottaa etäisyyttä, koska ei ole enää mitään pakopaikkaa (yhteiskuntaa) jonka suuntaan etäisyyttä voisi ottaa. Mustia lampaita kivitetään yhä kovemmin.
 
Suomalaisille pienyhteisöille on indoktrinoitu suomenruotsalaisen statuseliitin etiikkaa ja moraali. Vallanpitäjän vaikeuksia niin hyvin ymmärtävien pennittömien pienyhteisöjen etiikassa "hajoita ja hallitse" -periaate on omatoimisesti ja usein vapaaehtoistyönä viety uusiin mimeettisiin mindcontrol-sfääreihin. Uudenlaista aiempaa oudompaa psykologiaa kristallisoituu pienyhteisöetiikoista ja tavoista hajoittaa ja hallita näitä feodaaliläänityksiä. Ihmisen evoluution kompastuskivi on "hajoita ja hallitse"-periaate, jota psyyken nykyinen kristallisoitunut muoto ei riitä ylittämään. Pienyhteisöjen etiikassa likainen työ, itse itsen näivettäminen, on jo kokonaan ulkoistettu suomalaisille itselleen, keskitysleirejä muistuttavaksi teolliseksi toiminnaksi. Varsinaisen pienyhteisön (joka kontrolloi kaikkea rahaa) ei tarvitse enää ollenkaan liata käsiään tai edes näkyä todellisuudesta hahmotetussa kuvassa, jossa sen kalpeat varjot häärivät vapaaehtoisesti.
 
Juuri tämä todellisen vallanpitäjän näkymättömyys todellisuudesta hahmotetussa kuvassa ja varsinkin historiassa on alamaisen historiankirjoitus. Siinä kirjoituksessa suuria rooleja näyttelevät henkilöt ja tilanteet, jotka tosiasiassa ovat ulkopuolelta käsikirjoitettuja. Todellinen kuva on erilainen kuin alamaisen itse itselleen järkeilemä historia. Mutta kirjoitus tyydyttää alamaista, koska sen valossa näyttää, että hänellä itsellään on ollut historian kulussa, jos kohta täysin tuhoisien kohtaloiden muodostumisessa, ainakin suuri jos ei ehkä sankarillinen rooli. Narsismi on siksi erittäin tervetullut haavoittuvuusmuoto mindcontroltekniikoita toteuttaville. Narsisti tekee kaikkea tällaista "hyödyllistä" ihan oma-aloitteisesti.
  
Valefeministit pakottavat meidät kokemaan syyllisyyttä aivan kaikesta siitä mitä tuo ainoa ja oikea, todellinen kaikki rahat kokoava pienyhteisö on maailmanhistoriassa saanut aikaan äärettömyyteen yltävän halpamaisuutensa keinovalikoimilla. Meidän ei kuitenkaan tarvitse kokea syyllisyyttä siitä. Me tungemme vahaa korviin siltä seireenien laululta. Me olemme taistelleet. Syyllisyyttä täytyy kokea siitä, että taistelun, eli sen ihan-oikean-sivistyksen tulos on näin käsittämättömän heikko, toisaalta juuri niin kuin Marx opettaa.
      
Niin, pakolaistilanteen kansainvälinen ja kansallinen junailu on hyvin pieni osa tätä isoa missiota. Mitään osa-ratkaisuja ei ole. Eikä keskustelukaan asiasta enää auta kun näin halpamaiset välineet on jo otettu käyttöön. 

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com