26.2.2017

NUO TOLSTOILAISVERENIMIJÄT, ELI VAMPYRISMIN KANSALLISIA EROJA

Pelevinin Empire V:ssä on vähän ajatuksia, kuvia tai hahmoja, joita en olisi jossain muodossa ajatellut ja kirjoittanut. Mutta organisaatio, järjestysperiaate, jolla nämä asiat kytkeytyvät toisiinsa, hämmästyttää suuresti. Teos kiteyttää sen eron, joka kirjallisuusinstituution toiminnoilla on Suomessa ja Venäjällä. Huomatkaa että puhun nyt instituutiosta yleisimmällä mahdollisella tasolla tarkoittamatta, ettei ruohonjuuritasolla esiintyisi aika ajojoin toisenlaista yksittäisyrittelijäisyyttä. Pelevinin terminologialla, kysymyksessä on samat vampyyrit mutta erilainen kansallinen strategia. Kaikki lähtee siitä, että Suomi on pieni kielialue, Venäjä suuri. Siksi käytössä on erilainen signaalinkäsittelytekniikka. Seuraavassa sanottu ei ole mikään moite kumpaakaan tapaa kohtaan, vaan ainoastaan yritys selittää ero.
  
Pelevinin teksti on sellaista, että sen lukeminen ja siitä irti saaminen edellyttää niin suurta älykkyyttä, ettei Suomen kokoiseen maahan sellaista maksa vaivaa kirjoittaa. Siksi suomalainen kirjallisuus ei ole lähimainkaan älyllisesti Pelevinin tasolla. Suomessa kaikki Pelevinin tasoinen älykkyys suodatetaan valtavirtaisesta julkaistavasta kirjallisuudesta automaattisesti pois. Ei älykkyyttä edes tunnusteta tai tunnisteta, sitä pidetään vain jotenkin vieraana ja asiaan kuulumattomana. Ja vaikka sitä ei suodatettaisi, se ei pääsisi kehittymään, eikä lopputulos olisi lopulta sama. Sen ennuste meillä on kertakaikkisen huono.
  
Venäjällä taas myös älykkäälle ja avaavalle kirjallisuudelle on olemassa lukijakunta ja markkinat. Väestöpohjan suuruus takaa sen, että älykkäitä lukijoita on olemassa tietty kriittinen massa. Voidaan resursoidusti kirjoittaa kirjallisuutta, joka jollakin tasolla on elämän ja yhteiskuntarakenteen kompleksisuuden tasolla tai ainakin heijastelee sitä. Tällaista kirjallisuutta kutsutaan yleensä realismiksi. Tarkemmin ajateltuna realismi on aina psykoaktiivista realismia. Tällaista kirjallisuutta kirjoittavan kirjailijan syntyminen edellyttää erityiset olosuhteet. Ei riitä että persoonallinen lähtökohta on paras mahdollinen ja sitä tuetaan.
    
Kirjallisuus toimii Venäjällä yhteiskunnallisen navigaattorin tai kartan roolissa. Pelevin piirtää tarkan kartan yhteiskunnasta. Ero suomalaisen kirjailijan piirtämään kartaan on se, että koska Pelevinin suhteellinen tarkkuus on satakertaista, harhattomuus tuhatkertaista ja resoluutio miljoonakertaista, niin kartan avulla voi myös suunnistaa. Suomalaisen kirjallisuuden avulla kukaan ei suunnistele mihinkään: se on pelkkää diskurssia, glamouria, ajanjallitusta tai poliittista propagandaa, joka ei pyri vastaamaan todella syvän tason kysymyksiin. Vain hyvin selkeiden vastausten antaminen syvimmän tason kysymyksiin mahdollistaa etenemisen, eli navigoinnin. Kirjallisuus, joka ei edes pyri tähän, on itsetiedottomasti kaikkea sitä, mikä on Pelevinin satiirisen ja viiltävän tarkan kuvauksen kohteena.
 
Suomessa uskotaan syvästi raakaan yksikanavaiseen suodattamiseen ja kompressoritekniikkaan. Yläpää pois, dynamiikka pois, asiat poikki ja sokeainpinoon. Signaalin olennaisen osan esittämättä jättäminen, sanomatta ja kuvaamatta jättäminen riittää, kun tämä tehdään koko organisaation leveydellä ilman näkyviä poikkeuksia ja turhia "taiteellisia vapauksia". Taloudellisuuspuhe riittää objektivisaatioksi, eli rationaaliseksi selitykseksi selityksen takia: tällaisen ja tällaisen kirjallisuuden julkaiseminen ei ole kannattavaa (tämä ei kuitenkaan pyri selittämään mitään, vaan ainoastaa olemaan riittävän älykäs selitys, viedäkseen huomion syvemmiltä ja paljastavammilta jatkokysymyksiltä). Pienikin ajattelutuokio paljastaisi kokijalleen miten paljon tärkepämpää kirjallisuus on henkisesti yhteiskunnalle kuin sen koko myynti taloudellisesti yhtään kenellekään. Mutta tällainen on mahdollista vain hyvin pienellä ja täydellisen vedenpitävästi kontrolloidulla kielialueella. Venäjän kokoisessa maassa ja kielialueessa tämä menetelmä ei onnistuisi, kuten Neuvostoliiton yritys osoitti. 
  
Lukijana voidakseen pistevastaavuuksina käsittää Pelevinin kuvauksen realistisen tarkkuuden ja arvostaa sitä, on melkein asuttava jossakin maailman metropolissa -- tai Venäjällä -- jossa nykyajan "realismin" voi nähdä, siis  tehdä itselleen ainetodellisuuden renderöinnissä havaittavaksi riittävän selkeässä muodossa. Pitää olla koko pakka, puoli pakkaa ei riitä.
  
Onko Pelevinin kirjailisuus sitten "vaarallisempaa" kuin suomalainen kirjallisuus, joka aivan varmasti on "vaaratonta" kuin suomenkarjan nutipäälehmä, joka ei pysty sarvilla hosumaan. Vastaus on: ei ole.
  
Miksi ei ole? Koska riittävän älykkäitä ihmisiä, jotka todella käsittävät Pelevinin antaman melko kompleksisen ja lopulta raskasta aivotyöskentelyä vaativan renderöinnin syvimmän logiikan, on kuitenkin kokonaisuudessaankin vaarattoman vähän suhteessa niihin, jotka vain luulevat käsittävänsä tai torjuvat totuuden. Peleviniä voidaan julkaista tätä globaalia todellisuutta vasten. Jos todellisuus olisi toinen, hänen julkaisemisensa pitäisi tavalla tai toisella estää.

Pelevin ei muuta maailmassa mitään, ainakaan kovin nopeasti. Tämän kirjallisuuden merkitys on korkeintaan siinä, että se vähentää sellaisten ihmisten kärsimyksen määrää, jotka kykenevät ymmärtämään mitä hän todella sanoo, mutteivät itse ole aivan yhtä kirkkaasti pystyneet asioita hahmottamaan. Pelevinin kirjallisuus -- venäläinen kirjallisuus -- siis toimii siinä funktiossa, että se vähentää tiettyjen melko harvalukuisten ihmisten henkistä kärsimystä muuten melkein täysin käsittämättömäksi jäävän todellisuuden edessä. Tämä katalyytti taas ehkäisee radikalisoitumista.
   
Suomalainen kirjallisuus ei tietenkään tee, eikä sen tarvitse tehdä, mitään tällaista. Suomalainen kirjallisuus pelaa ilmeisillä tunnistettavuuksilla, viihdyttää massoja, tai ei tee mitään. Sillä ei ole muuta yhteiskunnallista funktiota kuin viedä sanomiselta ja käsittämiseltä tila ja aika. Se voi olla näennäisesti älykästä tavalla, jolla se pelaa pois lukijalta elinaikaa ja estetismillä harhauttaa näkemästä ilmeisintä todellisuutta. Jos systeemin dynamiikka olisi toinen, voisi Hannu Simpuran Yökausien kartta olla Suomen kaikkien aikojen myydyin kirja.
     
Kirjallisuudelle sallitun älykkyyden rajoissa ei voida vapauttaa henkisiä energioita tai helpottaa kenenkään biologista kärsimystä. Radikalisoitumista ei tarvitse välttää kirjallisuuden keinoin, koska ihmiset ovat zombeiksi lääkittyjä muutenkin. Yhteiskunnallisen kontrollimekanismin kompleksisuus on yhtä kaikki paljon suurempi kuin kirjallisuuden sallitulla enimmäisälykkyydellä on mahdollista renderöidä.
   
Emotionaalisesti koukuttavimmillaan instituution tuottama kirjallisuus on silloin kun se kuvaa juuri sen harvalukuisen ihmistyypin henkisiä kärsimyksiä, joita sen venäläisessä kontekstissa pitäisi omilla keinoillaan helpottaa. Suomalainen instituutiokirjallisuus ei helpota tämän ihmistyypin kärismyksiä, mutta joskus kuvaa sitä lumoavan terävästi. Sen emotionaalinen spektri on kokonaan jonkinlaisen trauman ja julmuuden ytimen spektriä. Siinä on savyjä, mutta ne kaikki ovat äärettömän armottoman henkisen julmuuden ja pahansuopuuden alueella kuin musta kohina.
   
Pelevin kuvaa Johanneksen Apokryfin avulla tämän projektin henkeä erittäin hyvin: "Niiden nautinto on petosta, kertasin muistamaani. Niiden hedelmät ovat kuolettavaa myrkkyä, niiden lupaus on kuolema. Oman elämänsä puun he ovat istuttaneet paratiisin keskelle... Mutta minä opetan teille, mikä on heidän elämänsä salaisuus.... Puun juuri on kitkerä, ja sen oksat ovat kuolema, ja sen varjo on viha... Petos asuu sen oksistossa, ja se kasvaa pimeydessä. Puu, joka kasvaa pimeydessä - se kuulosti kauniilta ja synkältä. Sen hedelmätkin taisivat olla kuolemaa. En tosin muistanut tarkasti."
     
Pelevinin kirjallisuus toimii myös Suomessa funktionsa mukaisesti. Se toimii niin hyvin, että paikoin on vaikea uskoa, ettei Pelevin vain naamioisi venäläiseksi suomalaista (tai mitä hyvänsä länsimaista) todellisuuskokemusta. Avoimin mielin luennassa paljastuu jotakin uutta, kummallista, keskeisen olennaista: näiden yhteiskuntien pohjimmainen samuus. Samuuden täydellisen käsittämisen edessä asiat saavat nopeasti uuden sävyn. Tämä epäilemättä nähdään venäläisuhkana, jota vastaan on suojauduttava halpamaisin valhein. Venäläisviha ei ole vapaudenkaipuista thanatoksen vapauttavaa vihaa. Sen argumentaatio lepää hätiköidyssä valheessa. Todellinen thanatoksen elämänvoimat vapauttava viha on asioiden ytimeen leikkaavaa, eikä hämähäkinseittien kutomisyritys.

Yleensä tällaiset maailmanaikamme avainromaanit saavat julkisuudessa myrkyllisen käsittelyn: niitä puolustetaan väärillä argumenteilla niin tyhjentävästi, että ne menettävät kiinnostavuutensa ennen kuin niitä luetaan. Sentään suomennoksen tasolla ainakaan Empire V (Viides maailmanvalta) romaania ei ole pilattu. Kuin tämän ryöpytykseni ennakoivana tietoisena toimenopiteenä tämä mainiosti suomennettu teos on sijoitettu Tammen Keltaiseen Kirjastoon, joka tässä käy ehkä kaikkien aikojen huippukohdassaan.    

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com