25.3.2017

MYSTEERIEN TALO

Koleeramäki nosti saksalaisvalmisteisen klassisen kitaran pois kantolaukusta ja vei tyhjän laukun autoonsa. Hän mietti otaisiko mukaansa nauhurin, mutta mitäpä sillä tekisi. 
    
Automatkalla, jonka aikana he kumpikin olivat hiljaa, hänen mieleensä välähti äkillisesti selkeä kuva sairaalan sydänfilmilaitteesta, joka näytti sydämenpysähdystä. Hän ajoi erityisen rauhallisesti, mutta koki entisestään tarkentaa ajotyyliä moottoritiellä.
  
Koleeramäki oli edellisenä iltana lukenut Kai Donnerin kirjaa Siperian samojedien keskuudessa. Mieleen jäivät pyörimään sanat:

 
"Hän puhuu hengen kanssa, hieroo sen kanssa kauppoja, uhkaa ja rukoilee, peloittaa ja antaa myöten. Jos he pääsevät asiasta yksimielisyyteen, neuvottelevat he sitten uhrin laadusta ja suuruudesta. Kun on kysymys ihmishengistä, menee shamaani takuuseen omalla hengellään siitä, että uhri todella tulee suoritetuksi."
   
Vasta kaupunkialueella ajaessaan hän huomasi unohtaneensa pestä pitkät hiuksensa. Hiuksille tulisi olemaan käyttöä. Niiden olisi syytä olla puhtaat. Hän soitti Hautakehdolle ja ajoi Hautakehdon asunnon kautta. Hautakehdon luona hän mittasi verenpaineensa. Se oli hieman koholla. Hän kävi nopeasti suihkussa ja pesi hiuksensa.
   
Verenpainelääkkeet olivat olleet kolme päivää loppu. Verenpaine oli ollut jo pitkään ihanteellisen hyvä. Hän oli huolestunut verenpaineen äkillisestä kohoamisesta yllättävässä stressitilanteessa, ja sellainen totisesti oli edessä. Hän päätti ajaa vielä apteekin kautta ja ottaa mukaansa lääkkeet, joista oli valmiina sähköinen resepti. Hän jäi hetkeksi hajamielisesti tuijottamaan myyjän vasenta kättä, joka oli vain pieni tynkä kyynärpäässä. Myyjä hoiti hommansa oikealla kädellä, eikä vaivautunut katseista.
  
Ajomatkalla Alistair Crowleyn kesämökille hänen mieleensä välähti toistamiseen näky sairaalan vuoteesta. Hän hiljensi vauhtia ja sanoi vieressään raukeana istuvalle Esmeraldalle:
- "Käännytään takaisin. Minulla on huonoja aavistuksia."
- "Mitä? Älä nyt houri ja panikoi. Tänään on oikea päivä. Täsmälleen oikea ajoitus."
- "Oletko varma?"
- "Aivan varma!"
 
Koleeramäki painoi vastentahtoisesti kaasua ja kirjoitti navigointilaitteeseen osoitteen.
  
Crowleyn piha oli täynnä autoja. Parkkipaikalla ei ollut tilaa. He jättivät autonsa tulotien pientareelle. Hän mietti vielä ottaisiko tyhjän kitaralaukun mukaansa, ja otti. 
    
Talossa he tervehtivät ihmisiä, joista suurin osa oli aiemmin tuntemattomia. He olivat saapuneet myöhässä ja pääsalissa lähes kaikki paikat oli jo varattu. Pylväspilareiden erottamassa osassa lavalla läpäsivät soittimet . Sillä näkyi olevan myös kaksi aivan samanlaista Zoom H4n ääninauhuria kuin hänellä. Kas, he aikovat äänittää paitsi musiikin, myös muun. Jälkikäteistä analysointia varten tietenkin, ajatteli Koleeramäki. Hän vei kitaralaukkunsa huoneen takaseinälle.   
   
Ennen seremonian alkua Tietäjä sanoi käyvänsä ajamassa autonsa "poikittain tielle" ettei "kukaan" pääsisi livahtamaan seremoniasta ennen loppua pois. Sellainen ei yksinkertaisesti kävisi päinsä. "Täällä ollaan loppuun asti, tuli mitä tuli."
 

...

Istumapaikkaa lattialta valitessaan Koleeramäki ei halunnut jäädä takaseinälle energiapimentoon. Hän etsiytyi hovin läheisyyteen. Maltti ohjasikin hänet paratiisin sisäpiiriin, jonne hän kiemurteli kuin käärme. Maltti oli tulen vartija, kaveri joka huolehti seremonian aikana siitä, ettei talo pala. Se onkin hyvä, että minulla on Maltti vieruskaverina ajatteli Koleeramäki.
  
Tietäjä kuitenkin sanoi Koleeramäen asettuneen hankalasti hänen rumpunsa paikalle. Tietäjä halusi, ettei kokematon noviisi Koleeramäki tukkisi hovin energiavirtausta. Tietäjä ehdotti, että Koleeramäki voisi siirtyä huoneen etäisimpään takanurkkaan. Takaseinustalla, kansan parissa istuva hovin "kerjäläisjäsen", Sulka, nyökkäsi vahvistukseksi leveästi hymyille. Tänne, tänne vaan takanurkkaan, kerjäläisten ja kaupustelijoiden viereen. Äläkä livo siellä huuliasi, paratiisin portilla. Sulka teki syviä nyökkääviä päänliikkeitä: Tänne!
    
Koleeramäkeä kismitti. Hän ei olisi halunnut siirtyä varjoisaan takanurkkaan, joka oli huoneen heikoin paikka. Niinpä hän siirtyi hovin ja yleisön väliselle poikkikäytävä osaan, jossa takaseinän lisäksi oli ainoat jäljellä olevat paikat. Käytäväpaikassa oli muutama vakava heikkous. Paikka oli varsin vetoinen, eikä siinä ollut selkänojaa. Selän takana oli joustava sermiseinä. Siinä tapahtui myös jatkuvaa häiritsevää liikennöintiä. Vastapäätä oviaukkoon oli ripustettu kangas, jossa elämänpuu oli kuvattu mustana ja kaikki sen ympärillä vihreänä. Hovin takassa paloi ja rätisi kuiva elämänpuu. Se luovutti energiansa tuolla, mutta kasvoi ja viheriöi vain täällä, hovin ulkopuolella. Sellainen on kastilaitos. Eddan Jumalrunoissa elämänpuu on iäti viheriöivä saarni, nimeltään Yggdrasill. Sen latva ulottuu jumalten asumuksiin ja juuret tunkeutuvat syvälle maan alle. Odinn on ollut ripustettuna tähän puuhun mysteeriseremonioiden aikana.



...

   
Jonkin aikaa alkumuodollisuuksien ja ensimmäisen lääketarjoilun jälkeen Sulka lähestyi Koleeramäkeä. "Sinä näytät vahvalta tänään, erittäin vahvalta. Tämä yö tulee olemaan sinulle läpimurto." "Keskity tähän", hän sanoi, "ja kosketti sormellaan rintalastan yläosaa." "Hengitä." "Tänä yönä tulet ymmärtämään mitä hengitys merkitsee."
  
Soitto alkoi laiskasti. Se tuntui heti pitkästyttävältä ja hengettömältä rainbowrenkutukselta. Sulka löyhytti suurella linnunsulalla hänen päänsä yläpuolla. "On poistettava liikaa kuumuutta. On niin paljon liikaa kuumuutta." Olo oli hankala, tuskastunut. Synkkä.


Sitten Sulka tarjoili hänelle hyvin lempeästi intiaanitupakkaa. Sydän värisi kuin tulilintu kämmenessä tai kuin Hirtettymies kirkastuneella yötaivaalla, jonka tähtien tanssia hän ei saanut silmillään pysähtymään.
  
Pian olo parani. Hän kuiskasi hiljaa Sulan korvaan: "Miten tämän kuumuuden saisi aisoihin? Mikä helpottaisi?" "Aika. Vain aika." sanoi Sulka ja sulki silmänsä. Maltti vilkaisi häntä sivusilmällä, epäluuloisena ja varuillaanolevana. Koleeramäki päätti asettua meditaatioon, tyhjentää mielensä. 
 
...
 

Toisen lääketarjoilun jälkeen soiton alettua Koleeramäki kysyi Maltilta voisiko hän saada soittaa tämän suurta djembe-rumpua. Maltti katsoi häntä hetken ja sanoi sitten: "Minusta tuntuu että Ei." Koleeramäki tunsi hienoisen loukkauksen kuuman värähdyksen, mutta tuli ymmärtämään pian, että asiassa oli toinenkin puoli. Hänen roolinsa ei ollut nyt soittajan, vaan käärmeen.
     
Maltti lisää puita takkaan. Tulen räiskeessä Koleeramäelle tuli välähdyksenomaisesti tunne, että tuli saattaisi riistäytyä useita metrejä ulos takasta ja sytyttää koko talon. Mielikuva oli hyvin voimakas. Hän oikein pelästyi tulen innokasta rätinää. Maltti ei näyttänyt pelkäävän katastrofin mahdollisuuden. Riisi iisissä kriisissä.
   
Mutta Koleeramäki oli lukenut, ettei mikään olisi vaarallisempaa kuin Sekhmetin ja Wadjetin sekaantuminen. Niinhän oli käynyt Henrillekin, oli jättänyt uunin luukun auki ja mennyt vessaan. Sillä välin oli uunista lentänyt kokonainen palava puu lattialle ja sytyttänyt verhot tuleen.
   
Äkkiä kuului Sekhmetin kuuhun viiritystapilla viritetyn kolmen hiuksen harmonia, joita Saraswatin sormi näppäili. Jossakin seremoniaa katseleva Ylipapitar näpäytti valot päälle. Tuli kirkastui takassa, huone valaistui. Koleeramäki sulki silmänsä ja näki ihania värimaailmoita, juuri sellaisia kuin Crowleyn Tarot-pakan Ylijumalatar-korttiin on kuvattu. Hän oli jumaluuden verkossa ihmeen ja magian aleisoppitunnilla. Hänen sormiensa liikkeet olivat valon kaikensitovan kudoksen ohjaamat. Kädet tekivät spontaanisti Mudra-sormijoogamerkkejä, joilla oli tuntematon vastaavuus ihastuttavan musiikin kanssa. Sormet tanssivat ja niiden liikkeet ja käsien asennot olivat määriteltyjä. Hän ei kokenut määrittelevänsä liikeratoja itse. Jokin muu, vieras, toinen oli aloitteen tekijä tässä tanssissa. Kädet toimivat jonkin vakaan ja rauhallisen voiman ohjaamina. Huone oli täynnä maailmankaikkeuden hienoimpia muusikoita. 
    
Sitten valot äkkiä sammuivat. Lumous katosi hetkessä ja takan tuli hiipui silmissä. Koleeramäki jäi vaappumaan oman selkäruotonsa varaan huimausta tuntien. Kädet jähmettyivät paikoilleen. Musiikki jatkui kuin energiaimpulssin jälkeinen kaiunta tilassa ja raastoi jo hieman hermoja. Koleeramäen keho ja kädet olivat värähtämättömästi pysähtyneet ilmaan. Koleeramäki olisi halunnut laittaa lumouksen valon takaisin päälle, mutta ei löytänyt katkaisijaa itsestään. Hänellä ei ollut avainta siihen lukkoon, jos se lukko oli hänen sisällään ja hän itse se lipas, jossa Istar-niminen vieteriukko asusti. Hänellä ei ollut kaukosäädintä taskussaan näihin discovaloihin. Hän ei pystynyt liikkumaan. Hänen kätensä olivat sidotut.
     
Ylijumalattaren synkronisiteetti näytti liittyvän Tulen jumalan aspekteihin, Ra, Sekhmet, Vesta, Vulcatus, Moloch. Toteemi paloi tulessa ja hymyili taivaallinen ekstaasin hymyä.    
   
Vai onko se Wadjet, leijonaksi naamioitunut naispuolinen kobra, joka lähettää tulen kärventämään vihollisensa saastutetun temppelin? Miksi pylvään toisella puolella hovissa istuva Maltti ei antanut rumpua kansan puolelle, käytävään? Koleeramäki kamppaili jonkinlaisen oudon kateuden tunteen kanssa. Kastikateus? Kaiken erillisyyden alku ja loppu?
 
Entä mitä Jeesus olisi tehnyt temppelissä, jonka olivat valloittaneet väärän rahan tekijät ja kauppiaat, mietiskeli Koleeramäki. Eikö hänkin käyttäytynyt kuin kateellinen käärmejumala Wadjet, joka oli äkkiä havahtunut lumouksesta ja alkoi ajatella sitä vapahtajanlaskuttamista. Koleeramäki tunsi muuttuvansa kobrajumala Wadjetin hahmoon. Hän kuunteli tarkasti ja kuuli vääränrahan tekijöiden puhuvan: "Menetä toivosi, että koskaan löytäisit häntä tästä maailmasta. Myy Herran temppelissä pyhääsi kenelle hyvänsä jolla vain rahaa. Sitä, joka kuuluu yksin hänelle. Ja kun vapahtaja lopuksi ilmestyy temppeliin, harmistu liiketoimiesi häiriintymisestä. Veloita häneltä kaksinkertainen hinta, että hänelle kävisi kalliiksi tulla sinne sinua vapahtamaan. Äkkiä valo sammuu. Hän on ainoa valosi,  pelastusrenkaasi. Kun hän on sinut pelastanut, pety että amulettisi oli väärennetty, tehoton. Että menetit todelliset, maksavat asiakkaasi. Suutu, kosta, julista sota."
     
Joku avasi ulko-oven ilmanvaihdon takia. Avoimesta ovesta virtasi kylmää ilmaa huoneeseen. Se teki hyvää. Koleeramäen rintakehässä ja vatsassa oli liikaa kateuden kuumuutta. Kuumuus tuntui korventavalta. Hänestä tuntui että hän voisi paisua valtavaksi ja puhaltaa suustaan tulta. Ovesta näkyi talvinen puutarha, omenapuussa suuren verenimijän pistin, kuin jättiläismäinen  babloksenkerääjähyttynen.
     
Taas näppäsi Saraswatin sormi ja valot laitettiin päälle. Tuli takassa vilkastui, vaikkei Maltti lisännyt mitään uuniin. Huone kirkastui. Saraswati on kunnon äiskä
ja norsu kunnon häiskä
silmäripset sillä
ovat pitkät kuin
kärsillä korvat
ja korvilla kärsä. 
Tämä meri
on Saraswatin lapsivesi.
Hukkuneella yksinäisyys
joka kuulostaa ja soi,
Saraswatin pehmeä ääni
puhuu lapselle, opettaa
kohdussa kitaransoittoa.
Yksinäisyys, veden ykseys
kuulee kaiken ja kaikki
kuuluu sille.
   
Synkronisiteetin kudos valtasi musiikin ja Koleeramäen kädet jatkoivat käärmetanssia siitä mihin olivat pysähtyneet. Hän koki olevansa selkärankahuilu, jonka pää kohosi pilvihousuista kohti temppelin seinää- Paratiisin ulkopuolella hän lipoi kieltään. Ilman käärmettä ja käärmeen kieltä ei ole mieltä, ei käärmeenlumoajien koulukuntaa, ei soittoa, ei korvia bakteerien maailmoissa, joissa labyrintin pölyllä on sateenkaaren värit. Käärmeen luuranko on käytännössä katsoen pelkkää selkärankaa. Käärmeenlumoajan huilu pitää rangan pystyssä.
  
Kuka on Tulen Herra? Kuka tätä kaikkea ohjaa, ajatteli Koleeramäki, samalla kun havaitsi ällistellen omien jäseniensä sulavia, hienoja, ohjattuja liikkeitä, kuin ulkopuolinen katselija. Hän huomasi helposti pystyvänsä rekisteröimään jokaisen liikkeen ja liikahduksen, jokaisen tapahtuman salissa. Hänen älykkyytensä ja humiokykynsä tuntuivat ylimaallisen terävöityneiltä.
       
"Ei, en se voi olla minä itse." hän ajatteli kauhistuen. Kundaliini joka herää, voi tulla tietoiseksi. Mutta se, että minulla on tieto SIITÄ, ei tarkoita, että minulla on SE.
  
Jostakin kuului viehkeää naisen kiherrystä. Suloinen tyttö oli hänen sylissään ja kihersi viettelevällä keimailevalla äänellä. Hän avasi silmänsä ja näki pitkien hiuksiensa kärkien viistävän makuupussin kiiltävää pintaa, josta kihertävä naisääni kantautui hänen korviinsa. Enkelimummoni, enkelimummoni, galaksi on päiväkoti, yömaja yömaja. Niistä ei kotia saa. Hiukset sivelevät Pertex-kangasta, sylissäni makuupussi kihertää kuin enkelimummon pää.

Tällä kertaa hän ei ollut tarvinnut hiuksiensa esirippua paetakseen alastomuutta tai verhotakseen ilmeidensä hurjuuden, vaan kuullakseen tämän viehättävän kutsun lämpöön. Sillä sermin takaa avatusta ovesta kävi veto hänen selkäänsä. Ja hän ryömi makuupussin kohtuun kuin jousella kaadettuun hirveen tunturissa.      
  
"Tulen Herra on Maltti", sanoi Tietäjä. Malttiko johti koko seremoniaa ja Shamaani oli vain hänen tulensa varjo etuseinällä. Koleeramäki tuijotti Maltin profiilia. Maltti ei ole ihminen, hän ajatteli, vaan tuhansien vuosien ikäinen olento, jonka voima on niin suuri, että se voi tappaa ihmisen pelkällä ajatuksen henkäisyllä. Se voi polttaa ihmisen silmät ja aivonhöyhenet. Jokainen täällä oli siipirikko, sanottiin laulussa, jota nainen lauloi kanteleella itseään säestäen:
"Lennä pois, siipirikko
Et voi tätä kautta
kotiin päästä."
  
Linnunselkä ihmisen
sulka kasvaa kaiken iän
ja viimeisenä päivänä
se kantaa koko painon.
  
Kantaa tai ei.
   
Maltin vaimo on Tuomi. Tuomi on
puu. Vain askel askeleelta
muodonmuutos tapahtuu.
    
Viereen istahti pantapäinen tummahiuksinen kiinteäkatseinen nuori hippi, joka tarjosi savua: "Ime kunnolla, pidätä, ja puhalla savu tulta kohti." Koleeramäki teki ohjeiden mukaan. Hän osoitti vilpittömän kiitollisuutensa yhdistämällä kämmenensä.
 
...
  
Kenen armosta tämä kaikki tuli
hänen luokseen? Kenen armosta
kiertävä teatteriseurue Tuli
hänen kyläänsä ja katsoi häntä
niin tarkasti ja lauloi
hänelle hänet itsensä
olevaksi ja näkyväksi
kuin parannetuksi

 
"Jumalan armosta" sanoi Tietäjä. Mutta se ei tuntunut paljon
tietävän, ei selittävän. Ei mikään tuntunut paljon tietävän
tai selittävän. Miten selittää
jumala tai Jumala hyväksi.
Kun kidutuskammiossa on kaksi,
yhdessä maailmassa kaksi mieltä
joita kumpaakin koetellaan
samalla kertaa. Opetus on täysin
eri ja täysin sama
kuin yksi pisara
vettä.
   
Koleeramäki veti kätensä pitkähihaisen paitansa hihansuiden sisään. Eikä pelkästään siksi, että hänen oli hieman vilu vaan myös siksi, että halusi osoittaa asemansa kyvyttömänä käyttämään käsiään. Hän muisti äkkiä apteekin lääkemyyjän. Hänen kätensä olivat vain pitkät tyngät. Maltti puhalsi voimalla raiskaavan annoksen rapea suoraan aivoihinsa ja hänestä tuntui kuin voimakas aurinkotuulenpuuska olisi temmannut hänet kilometrien korkeuteen taivaalle, kauas pilvien yläpuoliseen osaan, josta vähitellen höyhenen kevyenä leijaili kohti maankamaraa. Leijailu erilaisiassa asennoissa kesti kauan, kotkien ja pöllöjen sulat viistivät hänen kasvojaan sanattomassa kirkkaudessa, jossa aurinkoamme kaukaisemman absoluutin tulipallo hehkui. Lopulta hän huomasi istuvansa pystysuorassa ryhdikkäässä asennossa tutun maan kotoisassa painovoimakentässä Maltin edessä. Hän veti kämmenet ulos hihoistaan ja vei kämmenensä yhteen rukoilevaan asentoon ja kumarsi Maltille. Maltti nousi paikaltaan ja kävi heittämässä muutaman siipirikon linnun tulipesään, mistä tuli silminnähden ilahtui.
   
...
  
Kolmannella kerralla tarjottaessa Koleeramäki joi täyden kupillisen lääkettä. Orkesteri alkoi  suorastaan sinfonisen runoelman laajuudessa laulaa häntä alamaihin. He lauloivat sielua kuorossa ja hän vajosi, vajosi, unihiekkaan, juoksuhiekkaan, lentohiekkaan, suonliejuun, vajosi, loputtomasti, hiekkalabyrinttien mandalan mandalan mandalaan....
   
Äkkiä hän rävähti sairaalanäkyynsä, valpastui kuin villieläin. Hän etsi mielestään tasapainoa ja hiljaisuutta. Hän päätti enempää olla vajoamatta alamaailman labyrintteihin, pysytteli meditaatioasennossa ja yritti tyhjentää mielensä. Mutta hän oli väsynyt ja ottanut kovan annoksen lääkettä. Mieli ei tyhjennyt vaan yhä mädältähaisevammat kuvat saivat siellä valtaa.  Hänen ruumiinsa oli jo unihiekassa, lentohiekassa, suon sateenkaariliejussa, mutta pää oli vielä pinnalla. Hän halusi tasapainottaa tilaansa ja astui Sulan luo ja pyysi intiaanitupakkaa. Sulka nosti valikoi hetken purtiloitaan ja hapeputken ostaalleen. V-mäinen piippu näytti pirunsarvilta. Samassa Koleeramäki tunsi valtavan heikkouden ja huonovointisuuden hyökyaallon paiskautuvan päälleen tsunamin lailla. Hän sopersi menevänsä ulos haukkaamaan happea. "Ota nyt hapea kun tässä kerran olet." Koleeramäki kiitti ja nousi: "Ei hapea vaan happea." Hän hoiperteli Esmeraldan luo, joka nousi ja talutti hänet pääovesta ulos.
   
Ulkorappusilla oli suuri peltitynnyri, jonka pohjalla oli parikymmentä senttiä ilmeisesti edellisen seremonian oksennusta. Oksennusta kerättiin siunaustilaisuutta varten. Oksennus on seremonian pyhä myöntö, est eST EST. Me teemme kaikesta valoa, oksennuksestakin. Hän kallistui tynnyrin reunalle ja yritti oksentaa. Mitään ei ilmestynyt kurkusta. Esmeralda toi hänelle vesipullon. Hän joi pari litraa ja yritti uudelleen lusikan kanssa. Vesi ilmeisesti imeytyi välittömästi sienimäiseen kehoon, sillä pisaraakaan oksennusta ei ilmestynyt.
    
Mitä henki oli neuvottelussa sanonut Shamaanille? Olisiko Shamaani voinut luvata hengelle, että Koleeramäki uhrataan ihmisuhrina ja lahkolaiset saavat käyttöönsä erikoisvoimat? Olisiko tosiaan tällaista voinut tapahtua täällä? Paranoidiset ja pakokauhuiset ajatukset heräsivät.
   
...
   
Sulka ja Maltti tulivat eteisessä Koleeramäen luo ja ottivat hänet fokukseen. Hän ikään kuin kohosi ilmaan, alkoi pyöriä kuin tuulimyllyn lapa. Mieli, keho, vatsa, pää tuntui sekoavan. Esmeralta sai hänet havahtumaan tästä hurjien eränkävijöiden huvipuistolaitteesta ja hän siirtyi pois miesten katseiden polttopisteestä. Sulka ja Maltti seurasivat häntä magneettisesti ja vetivät aina muodostamansa kolmion kulmaan. Entä jos tuli nyt pääsisi irti? Maltti haahuili täällä paimentamassa häntä kun olisi pitänyt tulta paimentaa. Koleeramäki tunsi, että jos hän olisi vastustanut, esimerkiksi suuttumalla, hän olisi joutunut vaaraan. Samalla hetkellä hassu narrienergia tempasi hänet ja hän alkoi vain pelleillä ja juosta karkuun. Olo oli kamala, mutta hän singahteli kuin tähdenlento taivaalla. Hän ei antanut tähtitaivaan asettua. Värähtelevien tähtien energia oli niin voimakasta, että siinä olisi voinut ihmissydän pysähtyä. Kun peto saalistaa ainoa pelastumiskeino on olla näkymätön, kuulumaton, ajatukseton, täysin tyhjä mieli. Suuri moukarinheittäjä ei saa otetta. Kun ihmisellä ei ole toiveita, häntä ei voi tyhjentää elinvoimasta.
    
...
  
Shamaani oli lentänyt Brasiliasta tätä seremoniaa varten, josta Koleeramäki maksoi tingityn hinnan, ja jota hän seurasi nautittien kuin hovinmies taitavaa hovinäytelmää, jossa hänelle itselleen oli kirjoitettu mielenkiintoinen mutta uhkaava antisankarin rooli.
  
Aamu oli jo valjennut. Tyhjä hysteerinen soitto raikui verhon takaa. Koleeramäki vapisi tuolissa. Esmeralda oli kadonnut johonkin. Missä hän oikein oli? Koleeramäestä tuntui, että mitä hyvänsä voisi tapahtua seuraavaksi. Mistä hän lähtisi etsimään, keneltä kysyisi. "Anteeksi, tiedätkö missä Esmeralda on?" hän kysyi auttajalta. "Tämä on seremonia" sanoi auttaja. "Luultavasti hän on omalla paikallaan. Siellä sinunkin pitäisi olla."

Hän uppoutui tapahtumien herättämiin synkkiin filosofisiin pohdintoihin. Filosofiseen solipsismiin liittyvä analogia-argumentti sanoo, että ihminen voi omasta käyttäytymisestään ja sisäisen mielentilansa pohjalta päätellä toisen ihmisen sisäisen mielentilan, jos hänellä on mahdollisuus tarkkailla toisen käyttäytymistä tietyissä itselleen tutuissa olosuhteissa monissa eri vaiheissa. Jos olosuhteet eivät ole tutut toiselle, se mahdollisuus että hän kätkee sisäisen tilansa vähenee.
  
Analogia-argumenttia voi selventää seuraavasti. Kun esimerkiksi näen ongelman, jota olen itse yrittänyt tuloksetta ratkaista, ja tuntenut siitä syystä turhautumista, olen saattanut myös huomata toimivani sen jälkeen tietyllä tavalla. Kun kyseessä on toinen ihminen, totean vain ensimmäisen ja viimeisen ehdon pätevän samanlaisena, ja tältä pohjalta voin päätellä analogisesti, että "piilotettu" sisäinen mieli kokee samaa tai samanlaista turhautuneisuutta kuin oma mieleni samassa tilanteessa.
 
Mutta analogisen päätelmän tekeminen "toisesta mielestä" oman mielen pohjalta ei ole aina mahdollista. "Toisen mielen" ymmärtäminen ei ole aina mahdollista. Ja vielä piedemmälle: toisen ymmärtämisen sitkeä yrittäminen saattaa tietyissä tapauksissa lisätä ja syventää omia harhakuvitelmia. Ultrasolipsistien näkemyksen mukaan ei voida edes olettaa, että on olemassa "toinen mieli", jolla olisi samanlainen tai toisenlainen kokemus kuin itsellämme on. Tulkinta on pikemminkin se, että kaikki mikä ympärillämme tapahtuu on tietynlaista ennaltakäsikirjoitettua teatteria yksin meitä ja yksin meidän mielemme todellisia tiloja varten. Tämä tarkoittaa sitä, että nuo "toiset mielet" alkuunkaan ole samanlaisia kuin omamme. Niitä ei ole samassa merkityksessä tietoisuuten, ihmisenä, kipuna, lihana ja verenä olemassa. Olevan ja olemattoman välillä ei ole mitään yhdenvertaisuutta tai tasa-arvoa "kaikki ihmiset ovat jumaluuden pisaroita" -merkityksessä. Ne eivät todellisuudessa olekaan ihmisiä vaan maailmassa piilevän oudon voiman tai jumaluuden ruumiillistumia, mutta niiden leikki tai rituaali on vain kääntynyt pelottaville urille, joka toi mieleen William Goldingin Kärpästen herran. Tämän teatterin syvin erikoisuus on se, että siinä on olemassa myös mielettömyys, hyvin tarkasti kirjoitettuna, ja sekin yksin meitä varten. Castaneda kuvaa Matka Ixlaniin teoksessa peyotekontekstissa soturin ja metsästäjän eroa. Soturi on metsästäjä, joka on tietoinen voimasta ja metsästää voimaa. Soturia määrittävä piirre on se, että soturi ei näe unia, vaan kaikki on hänelle samaa voimaa ja todellisuutta.
 
Olosuhteet talossa olivat muuttuneet oudoiksi. Ainoa tapa suojella sisäistä mielentilaansa oli tyhjentää se kokonaan. Kaikki muu on luettavissa kilometrin päästä paitsi tyhjyys.  
      
Esmeralda ilmestyi. Koleeramäki sanoi: "Pelkäsin etten enää koskaan löytäisi sinua tästä suuresta talosta." Lauseessa oli jotain teennäiseltä tuntuvaa. Hän tunsi ikään kuin teeskentelevänsä paljon vähemmän rohkeaa kuin todellisuudessa oli. Talo ei ollut kovin suuri. Ja silti: ei hän rohkea ja vomistaan tietoinen tuntenut siinä olevansa jatkaessaan kuolemanpelkoista vapinaansa. "Näytät elävältä tiikeriltä. Poskesi ovat punaiset ja pulssi normaali, verenpaine luultavasti myös." "Kyllä sinä tämän kestät." Esmeralda katsoi häntä silmiin. "Tämä loppuu." Koleeramäki kauhistui. "Älä sano, että tämä loppuu." "Ei tämä lopu." "Sano, ettei tämä lopu!" Hän katsoi Esmeraldan silmiin tarkkaavaisesti. Verhon takana yhä tyhjempi miltei harmaannuttava musiikki sai valtaa. Hän katseli Esmeraldan nuoria kauniita kasvoja ja tuli hyvin surulliseksi.
 
Sulka tuli tarjoamaan intiaanitupakkaa. "Puhdas vesi ja ilma voittavat monet savut." totesi Koleeramäki kuivasti. "Ei ihan kaikkia tietenkään." hän lisäsi silmää iskien. Lattia tuntui tärisevän jalkojen alla. Koko talo huojui. Eikö tämä seremonia koskaan pääty? Tyhjät renkutukset jatkuisivat ikuisesti ja imisivät hänen energiansa tyhjäksi. Eihän hän ollut ottanut kitaraansa mukaan. Ei tulisi Odinin 544 ovista kynttiläsalia, tuota maagista barokkisalia, vaikka kuinka odottaisi. "Paljonko kello on?" hän hätääntyi. "Mihin ihmeeseen te kelloa tarvitsette?" kysyi auttaja.  Koleeramäki halusi löytää kellon vain tarkistaakseen, että aika todella kulki eteenpäin ja kellossa olisi viisarit.
     
Auttaja kysyi haluaisivatko he hedelmiä. Koleeramäki sanoi haluavansa omenan. Auttaja toi omenan. Esmeraldakin ehkä haluaisi omenan, hän pyysi auttajaa puolittamaan omenan. Auttaja oli söpö vaalea tyttö, jolla oli tarkat silmät. Kun hän tuli takaisin ja ojensi omenan, se oli jaettu kolmeen osaan. Auttaja poistui heti merkitsevästi katsahtaen. Hän merkitsi kiitollisuutta yhdistämällä kämmenensä.  
   
Hän katseli lepohuoneen ikkunasta merta, kansallismaisemaa. Se on se, mitä me tästä planeetasta muistamme. Hän tuijotti ja tuijotti maisemaa joka on mantra. Hän alkoi tuntea, että maa palasi jalkojen alle ja alkoi vähitellen palata kehoonsa. Rannassa jokin eläin, pieni peura, askelsi. Missä sen emo, missä, ja sitten graniittikalliolla paljaiden varpaidensa painaumat. Jokin hänessä sanoi: tämä on se matka, jossa kuolemaa ei ole. Sinä kuulit jo synnytysosastolla oman äänesi, ennen kuin graniitti jalkojesi alla alkoi sulaa. Entä jos kuolema onkin sinulle, vain sinulle, totta, vaikka teatterin lavalla, noissa miljoonissa loputtomissa näytännöissä, ruumiiden sammumisen harhaa. Olo parani. Matka jatkui kuin loputon mekaaninen musiikkilabyrintti.
   
Hän kaivoi taskustaan pienen paperinpalan ja kirjoitti: "mä inhoan sitä näissä labyrinteissä, että ne on käytävä läpi kuin kellotaulun numerot. ettei vaan tule joku opettaja ja anna kotiläksyksi totuutta. jonka jälkeen sen voisi käydä siististi tenttimässä ja olla sitten siinä. kun tää nyt on sitä, että käytävät ovat pitkät ja jokaisen kulman takaa avautuu maisema, joka yllättää vasten kaikkea mitä ikinä luit, kirjoitit, näit ja koit, luulit, maistoit, kuulit. kun tämä universumi ja nämä universumit, ovat tietoisuutemme jokin peilin, ominaisuuden, hiukkasen ja antihiukkasen kaltainen, sama tai täysin eri. siksi en näillä tiedoillani ja olemisillani vielä toivo olevani täysin totta. en voisi väitellä edes itsesi kanssa, kun kaikki olisi omaa syytäni, seuraustani, varjoa, valoni ja tarkoitukseni ohjausta, jossa ei vastuuta voi olla. kaikki yhteenvirrannutta jumaluuden pisaraa, yhteen mykkyrään jota Senecakin kauhistui. mykkyrä degustoi sydänveriä kuin jumaluuden pistin. sillä mieli ja keho ovat loogisesti erilliset, kuin meri ja seitin kylkiviiva parvessa. eikä tämä seremonia sulkeudu koskaan. kaikki mikä liikkuu mielessä, mikä ei ole gasellin kirkasta läpinäkyvää hiljaisuutta tiikerin katseessa, on hyttysen pistoa. elämänhalu jonka tunnespektriä ei skannata kilometrin päästä. vain täysin tyhjä mieli ei haise verelle. rahan lopulliselle olomuodolle. tyhjä mieli, näkymättömyys, sekoittaa tuulettomien sateenkaarettomien yökausien kartat."   
  
...
  
Shamaani kysyi halusiko Koleeramäki nyt soittaa kitaraansa. Hän totesi ettei voisi soittaa koska vapisi kauttaaltaan. Shamaani kysyi: vapisetko kuin lintu, joka pyristelee lentoon kämmenestä. Hän sanoi, että vapisee kuin hirtetty mies tähtitaivaalla, jonka tähtien jatkuvaa värähtelyä ja poukkoilua hänen silmänsä eivät saa pysähtymään. "Sinun rohkeutesi tänä yönä pelasti siun henkensi." sanoi eräs nainen.
  
Vai oliko se pelkuruus, ellei tyhmyys? Toisekseen, sanoi Koleeramäki, kitaralaukkuni on tyjä. "Unohditko kitarasi?", ihmetteli Shamaani. "Ei, vaan otin tarkoituksella mukaani pelkän tyhjän laukun."

 
...


Shamaanin pyynnöstä hän tarjoili kuivattuja maukkaita hedelmiä kaikille paitsi niille, jotka soittivat. Tietäjäkin nousi sargofagistaan poimimaan rusinan. Taskussa Koleeramäellä oli niin painava kristalli, että housut olivat pudota kinttuihin. Kun hän oli palannut omalle paikallaan, ojensi Shamaani hänelle jotakin paljon tuoreempaa. Se oli erityisen hyvin valittu vaaleanpunainen juures, joka muistutti muodoltaan ja joustavuudeltaan jotakin muuta enemmän kuin alkuperäistä itseään. Takassa poltettunakaan tuo elämänpuun puoliksi pilaantunut hedelmä ei olisi lisännyt huoneenlämpöä. Hän istui paikallaan ja pyöritteli multaista porkkanaa käsissään. Sitten hän meni keittiöön ja etsi kuorintaveitsen. Huono veitsi ei pystynyt pilaantuneen porkkanan kumipintaan. Hän mietti ja mietti, mutta ei onnistunut lukemaan eleessä henkilökohtaista viestiä tai vihjausta. Shamaanin huomionosoitus oli ollut yleisön edessä näyttävä kuin palkintojenjakoseremonia. Oli vaikea pysäyttää ajatukset. Ne täytyi pysäyttää. Hän heitti porkkanan roskikseen.
 

...

 
Seremonian lopetusta ei koskaan tullut. Soitto jatkui yhä tyhjänä. Koleeramäen teki mieli mennä keskeyttämään heidät. Mutta hän vain istui paikallaan ja piti mielensä yhtä tyhjänä kuin soitto. Esmeralda nukkui naisten puolella. Hän ymmärsi, että soitto ei loppuisi koskaan... elleivät he lähtisi.

 
...
 

Tietäjän auto oli parkkeerattu heidän autonsa taakse. Kaikki muut autot olivat vielä parkkipaikalla. Kukaan ei ollut lähtenyt ennen heitä vaikka aamu oli jo pitkällä. Oli kylmä kostea yö. Tietäjän autossa oli kaikki viisi ovea auki. Oliko auto ollut siinä koko yön? Koleeramäen auton takaikkunan huuruun oli piirretty sydän ja etuikkunaan hymiö. Hän huomasi vielä haluavansa käydä vessassa. Talon ja auton puolivälistä, kohdassa jossa puutarhassa oli kivistä tehty labyrintti, hän kääntyi takaisin sanoakseen Esmeraldalle: "Tule hakemaan minut, jos ei kymmeneen minuuttiin kuulu." Kuitenkin hän päätti ettei palaisi taloon. He lähtivät.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com