24.1.2017

PASKAPÄÄN MÄÄRITTELYÄ

"Systeemin mies" on palkkasotilas, jonka toiminta perustuu siihen, että hän ei tiedä mitä tekee. "Systeemin mies" sotii vihollista vastaan, jota hän ei tunne. Lopulta hänelle palastuu, että hän on sotinut koko elämänsä omaan itseään, omaa henkilääkäriään ja omaa suojelusenkeliään vastaan. 

"Hylkäyskirjeet ei ole vain hukattuja tilaisuuksia. Ne ovat lyöntejä kasvoihin. Niistä jää arpia. Ne voi päättää kantaa ylpeästi mutta sittenkin näyttää muiden silmissä epämääräiseltä baaritappelijalta."

En tietenkään tarkoita mitään tällaista, enkä edes henkilökohtaisesti, vaan viittaan "paskapäällä" Markku Eskelisen tuossa Hesalaisen kirjakerhon haastattelussa tarkemmin muotoilemaan tärkeiden teosten ja tekijöiden tahallisen ja tietoisen tuhoamisen traditioon.

Eskelinen esittää kirjassaan helminauhana tällaisia negatiivisia vaikuttajia. Arkkityyppi on Irmari Rantamalan julkaisija ja tuhoaja Eino Railo. Railo osallistui Rantamalan teloitukseen, mutta ahkerana ja säntillisenä paskapäänä ei jättänyt hommaa kirjailijan fyysiseen tuhoamiseen vaan jatkoi vuosikymmenet "puhdistustaan".

Ilmiö ei ole vain suomalaiskansallinen. Klassinen yleisesti tunnettu esimerkki on Hölderlinin tuhoaja Schiller. Juttu on mutkikkaampi ja Schiller vain myötävaikutti Hölderlinin tragediaan, joka johtui pääasiallisesti hänen pitkäaikaisen rakastettunsa kuolemasta tai tuntemattomasta syystä. Mutta monet romantikot saivat kokea samoja asioita kuin tämä heidän esikuvansa.

Tarkoitan henkilöitä, jotka omalla näköalattomalla toiminnallaan rikkovat tietoisesti ja tahallaan kulttuurisesti arvokkaista asioita. 2000-luvun runoaktiivisuuden tuhoaminen tapahtui juuri tässä "taiteensuosimisen" hengessä. Esimerkiksi Ensyklopedian aloitekykyiset tuhoamisen yrittäjät lasken kuuluvaksi "paskapäiden" harvinaislaatuiseen joukkokuntaan. Kollektiivisissa projekteissa "hajoittaja" yritetään saada ensin sisälle. Jos se ei onnistu, se on lopulta koko projektin ilmoitus ja  evankeliumi.
 
Mutta en puhu vain itseeni kohdistuneesta systemaattisesta väkivallasta (olen laskeskellut, että pelkästään henkilöäni pilkkaaviin lasten piirrosohjelmiin on SES antanut avustuksia viimeisen kymmenen vuoden aikana yli 100 000 euron edestä, ja tämä on vain jäävuoren huippu niistä omakustanteista toimintaani vastaan suunnatuista julkisista investoinneista, joiden katsotaan olevan tuottoisia... olisiko tässä nyt väkinäisen hymiön paikka), sillä kaikki "paskapäät" eivät lopulta henkilössään näy minulle vaikka kaikki "paskapäät" vihaavat minua, koska arvaavat minun vihaanvan itseään, jos näkisin heidän tekonsa. Vihaan heidän tekojaan ja he vihaavat minun tekojani, myös salattuja tekojani, tai kenties ensisijaisesti juuri niitä. 
  
Minä teen kuitenkin mitään, yhtälailla julkista kuin salattua, hyvin vähän, koska käteni ovat tiukkenevasti sidotut alusta asti, eikä mitään vapauttavaa etenemissuuntaa ole osoitettu. Kenties niin on jossain mielessä hyväkin jonkin karmaattisen oikun takia, mutta eipä maailma nyt tällaisenakaan, josta vaikutukseni on tiukasti "puhastettu", niin ihanteelliselta vaikuta. 

Karmaattisen näkökulman ajattelu on tullut itselleni koko ajan tärkeämmäksi. Tiettyihin asioihin kykenen löytämään syitä vain siltä suunnalta. Tietysti minussa on vikoja, puutteita, heikkouksia, niin kuin jokaisessa ihmisessä on. Tiedän, että nämä piirteeni ärsyttävät joitain ihmisiä, jotka yleensä tuppaavat olemaan varsin vaikutusvaltaisissa asemissa, luontaisen antipatian paatoksella. Olen toki itse "paskapää", jonka täytyy oppia ja tiedostaa vielä monta monituista asiaa, päästäkseen eroon paskasta. Teen aika tavalla töitä paskan kanssa. Kokeilen aktiivisesti uusia tapoja. Paskan poistaminen omasta päästä on kova homma, sillä paskaa on moni sellainenkin asia, joka ei aluksi haise. Tulokset näkyvät hitaasti. Olen henkilökohtaisen yksityiselämäni skenen ylipappi.

Tämä tietoisuus on eräs syy siihen, miksi yritän auttaa "puhastajia" ja pitää itse itseni niin täydellisesti kuin mahdollista erakkotilassa ja poissa ihmisten silmistä. Että olisi "puhasta" siistiä, ainakin sisätiloissa. Jokaisen on pakko myöntää, että olen ainakin yrittänyt "olla olematta", siis täysin siisti. Kirjojen julkaisun välttäminen, vaikka sitten sisäiset estonsa "paskapäihin" ulkoistamalla, on pyrkimystä harmooniaan ja ikuiseen rauhaan. 
  
Mutta en tietenkään puhu tässä vain itsestäni, vaan kukoistuksesta yleensä, viitaten taannoiseen HS-uutiseen runouden valikoivuuteen tähtäävistä julkaisumääristä nyt.
  
2000-luvun runousliikehdinnän hajottaminen kohdistui negatiivisimmillaan vain muutamiin avainhenkilöihin. Heikkeneminen ja yhteisen hengen tuhoaminen taas tulee kohdistumaan kaikkiin yhtä lailla pidemmällä aikavälillä. Pahinta tällaisessa hajoittamisessa on se, että kohteena olevat alkavat riidellä keskenään ja tuhoamaan toisiaan. Se on tarkoituskin. Olen demonstroinut itse tätä pahuuden muotoa haukkuamalla osuuskunta Poesiaa joka käänteessä. En tietenkään OIKEASTI vihaa Poesiaa tai poesialaisia. Olen vain halunnut demonstroida heille sitä mitä hajoittajat haluavat. Koska poesialaiset eivät nähtävästi itse ymmärrä olevansa vaarassa ennen kuin "hajoittaja" emanoituu heidän sisälleen.

Yleisesti ottaen kulttuurissa, jos toivoisi sen kukoistavan, keskeisiä voimia kannattaisi koota, eikä hajottaa. Sitä haluaisi nähdä tämän suuntaisia akteja. On aina tehtävä päätös, kummasta tykkää enemmän runoudesta vain ydinsodasta. Joskus tuntuu siltä, että riitely joillekin on pääasia, ikään kuin pieni energiaa jauhava pato virtaavassa vedessä. Ensisijaista on kiisket, toissijaista kukoistus.

Fakta on sekin että tulevat sukupolvet tulevat elämään entistä syvemmässä digitaalimaailmassa, joka mahdollistaa uusia elämyksiä joillekin vieraannuttamalla käyttäjät vanhoista formaateista. Ihmisen aika ei riitä kaikkeen. Voi ajatella, että runojen lukeminen, joka on lähes aina ollut marginaalista tulee olemaan vielä marginaalisempaa. Kentän myllerrykset voidaan nähdä osana suurempaa vääjäämätöntä teknologis-kulttuurillista sosiaalista liikettä, eikä jonakin "paskapäiden" sotana runoutta vastaan, ellei juuri tämä isomman kuvan liike ole sotilaallinen mind control -operaatio.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirjoitetun kielen symbolifunktio on niin vahva tietoisuuden työkalu, että muut mediat eivät millään tavalla tule korvaamaan teosta ja kirjaa. Uudet teknologiat avaavat uusia tietoisuuden muotoja ja tapoja. Mutta vanhalla ja alkuperäisellä on silti yhtä tarkentuva sijansa. Jo pitkään teknologiaa läheltä seuranneena näen että kehitys vain täsmentää kirjan, painetun tekstin, ja runokirjan merkitystä. Yllättäen merkitys on palautumassa alkulähteille: lopullinen on muoto on yhtä kuin alkumuoto.

Kirjallisuuden mahdollisuuksiin tullaan liittämään vähemmän illuusioita ja tilpehöörejä. Mikä tarkoittaa, että se tulee ajamaan oman asiansa paljon nykyistä hapuilemattomammain ja täsmällisemmin. Tämä ei voi olla mitään muuta kuin runouden pussiin pelaamista. Jokainen tulevaisuuden robotti ja tekoäly tekee koko ajan työtä runoudelle.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com