20.1.2017

KOLME HENGENVAARAA

Nelivuotiaana juoksin ympäri taloa ja töräyttelin keuhkojeni täydeltä muoviklarinettia. Ennen kuin äiti ehti huomata, kaaduin jo nenälleni, onneksi keittiön lattialla, joka oli liukasta lakattua mäntylautaa. Siksi klarinetin pyöreä kello luisti sivuun. Äiti katsoi kurkkuun kauhuissaan, ja kun huomasi että kitalaessa on vain haava, hän lisäsi kipuani tukistamalla muistutukseksi hölmöilystä. Matolla klarinetin nokka olisi painunut kaulani lävitse. Viisaan vanhemman ruumiillinen kuritus yritti iskostaa lapsen mieleen hengenvaaran.

Eräänä kesäaamuna noin viiden vanhana hakkasin kirveellä halkoa, jonka satuin asettelemaan hitsauskoneen voimavirtakaapelin päälle. Kirves halkaisi ensin halon ja sitten kaapelin, mutta lipsahti kädestäni ennen kuin sähkö sulatti valurautaisen terän. Tukka pystyssä juoksin kertomaan vanhemmille. Olin pelästynyt ja selvästi käsittänyt vaaran. Eempusta en saanut edes tukistusta. Se oli niin lähellä. Salaman katsottiin riittävän itsessään muistutukseksi suuresta vaarasta.
 
Lapsuuteni oli vielä aikakautta, jolloin lapsen fyysinen rankaiseminen oli tavallista. En saanut montaa kertaa kunnon selkäsaunaa. Kerran kouluaikana menin ystävän kanssa kouluvaatteissa kaivamaan navetan lantatunkiosta kärpäsentoukkia pilkkisyötiksi. Keppiä tuli vaikkei siinä mitään erityisempää hengenvaaraa ollut. 
 
Kolmetoistavuotiaana kaaduimme naapurin pojan kanssa hänen kiikkerällä omatekoisella kanootilla. Varhain keväällä kotijärvessä oli vielä osittain jäätä ja vesi kylmää. Pelastusliivejä meillä ei ollut. Kanootin pohjan päällä olin pelastaja ja kaveri sinertävä pelastettava. Hän ei osannut uida. Enempää en voinut tehdä kuin pitää hänen päänsä pinnalla. En uskaltanut kylmässä vedessä lähteä uimaa keskeltä järveä rantaan. Enkä uskaltanut ajatella kovin selvästi. Ei siinä muuta vaihtoehtoa ollut kuin uiminen tai avunhuutaminen. Alaluokkalainen poika kuitenkin kuuli avunhuutomme kotipihalleen, joka oli vähän matkan päässä järveltä. Tuulen täytyi olla myötäinen ja muutenkin hyvä tuuri. Hän oli veneineen jo aivan takanamme kun huomasin hänet. Aloimme olla jollain tapaa tokkurassa. Koetimme vain olla hukkumatta ja se tilanne ja pojan äkillinen ilmestyminen pakottivät käsittämään jotakin hengestä. Hengestämme, joka näin oli pelastettu. Siinä osuttiin sanattoman tiedon alueelle. Pojalle myönnettiin tapauksen johdosta henegenpelastusmitali. Häntä en ole kouluaikojen jälkeen tavannut.
  
Peruskoulun historianopettajana pilkkasi seuraavat vuodet meitä siitä, että olimme hukkua lampeen jossa jalat ylettyvät pohjaan. Hän halusi aina tahallaan sekoittaa kyseisen järven samalla suunnalla olevaan pienempään lampeen. Lahti on itse asiassa kymmeniä metrejä syvä. Sen osoittaa syvyyskartta kalastuskunnan mökin seinässä. Minusta opettajan pilkka oli mautonta. Ehkä hänkin halusi lisätä vahingon vaikutusta lisärangaisuksella, jotta varovaisuus uurtuisi voimakkaammin mieleen.

Pihavalvojana hän kyttäsi tupakkanurkkausta ja jakoi röökaajille rangaistuksia. En polttanut, siitä minua ei rangaistu. Lasta tai ajattelematonta nuorta rangaistaan koska hänen omatuntonsa, kehonsa, elimensä ei sitä tee. Ketjupolttajia kaduttaa myöhemmin, sillä elimet, lähinnä keuhkot, rankaisevat nuoruuden intoilusta. Kuinka paljon helpompaa on ottaa kunnon selkäsauna ja oppia muistamaan, päästä tuhoavasta paheesta. Myöhemmin kun olen polttanut olen huomannut, että varoitukset tupakkatuotteiden kansissa on minua varten: yksikin sikari saattaa tappaa.
   
Pelastetaanko nykyään enää ketään, miltään? Kun pelastamisen pakkomielle iskee, valitsemme kohteeksi mahdottoman tapauksen. Siinä uppoaa pelastaja ja pelastettava. Emmehän me pysty ketään pelastamaan. Pelastaja ja pelastettava vain kuin kuolevat takertuvat toisiinsa, ja uskovat ihmeeseen.

Nyt luulen että olemme lähellä sitä paikkaa, josta Edgar Allan Poe kirjoitti novellissaan "A descent into the Maelström". Olen jo pitkään tuntenut kiihtyvää virtausta. Lähistöllä vaikuttaa kokonaisia laivoja nielevä pyörre. En tiedä onko se luonnon vai insinöörityön luomus, mutta täällä ei tosiaankaan liiku pelastajia.

    ”Ajatuksiinsa keskittyneenä ihminen ei huomaa ammottavaa kuilua. Ympäristöään tiedostamatta hän kulkee kovaa vauhtia vain parin askeleen päähän rotkosta, johon putoaminen tietäisi hengen menetystä. Ratkaisevalla hetkellä hän kuulee takaansa ääne, joka käskee: ”Seis!” Hän pysähtyy kuin iskun saaneena. Hän luulee, että joku toinen vaeltaja metsässä on varoittanut häntä, mutta ei näe ketään. Hän ymmärtää, että ilman kuulemaansa varoittavaa ääntä hän ei enää olisi elävien mailla.

    Materialisti sanoo nyt varmaan: kulkija on kokenut kuulohallusinaation; se on noussut tiedottomista syvyyksistä, joten hän ny voi kiittää onnellista sattumaa pelastumisestaan. On kuitenkin mahdollista selittää tapahtunut toisin. Esitän toisen mahdollisuuden, vaikka sillä ei voida mitään todistaa, vain kertoa se.

    Tapausta on pidettävä henkisen maailman vaikutuksena. Ihminen on karmansa kulussa tullut elämänsä taitekohtaan, kriisiin, jonka seurauksena elämä lahjoitettiin hänelle uudelleen. Jos kaikki olisi jatkunut ilman edellä kuvatun äänen väliintuloa, ihmistä ei enää olisi, hänen elämänsä olisi ollut lopussa. Uusi elämä on nyt kuitenkin oksastettu entisen jatkoksi. Ihminen on saanut lahjan, ja hänen on kiitettävä siitä niitä mahteja, jotka sallivat varoittavan huudon kaikua hänen korviinsa.” Steiner: Jälleensyntymine ja kohtalo, s. 22

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com