16.1.2017

ILJA JANITSKIN JA MIELENSÄPAHOITTAJAT

"Kavalin tapa vahingoittaa jotakin asiaa on se, että puolustetaan sitä tahallisesti väärin argumentein." Nietzsche 

Taiteilijana kasvottoman liberaalin vallan kanssa toimiminen saattaa olla autoritaarisia kasvollisia valtasysteemeitäkin kielteisempää. Näyttää siltä, että tällä hetkellä taidekentänkin todellinen musta magia piiloutuu liberaaleina ja demokraattisina esiintyviin piireihin. Noissa porukoissa hegemonia ja sisäkuri on suuri ja älyllinen vakava integriteetti lepsu. Laput ovat tiukasti silmillä ja kriittinen katse hyvin valikoiva ja kokonaisnäkemystä pelkäävä. Tällaisten hepojen ohjaksia voi pidellä kulissien takaa suurin piirtein kuka hyvänsä. Senpä takia ei ole selvä kuka tai mikä suggestiojärjestelmä tuota namusetien ihmemaata ohjaa. Itsekritiikistä, kriittisestä epäilystä ja diskurssianalyysistä ei näy jälkeäkään. "Oikeassa olemisen" paatoksen kantorakettiin voidaan ladata huomaamatta lisäagendoja.
  
Venäjäviha tietysti on yksi perinteinen lisäagenda. Venäjävihaa tarvitsee pieni valtaeliitti oman taloudellisen erityisasemansa säilyttämiseen. Tämän eliitin intresseissä on lahjoa kiltit taiteilijat, operatiivisesti paimentaa vaikeat tapaukset (katso tarkka kuvaus: Råtta Booris ja Silakka Anneli, katso myös SES rahoitus) ja hiljentää vaikeimmat. Sama pätee toimittajakuntaan. Kaikki jotka suostuvat laitetaan laulaman sama liturgia, jonka tutuusarvoja ei henkilökohtaisesti pystytä arvioimaan. Ollaan koko ajan räikeällä etäisyydellä Hannu Salaman "kirjoitan sen mitä olen omin silmin nähnyt"-periaatteesta. Kun he päästävät suustaan tuon valmiiksikirjoitetun liturgian, tiedetään kuka siihen kukkopilliin oikeasti puhaltaa. Tai siis ne tietävät, jotka sen tietävät. Heitä on vähän.

Puhutaan huolettomasti informaatiosodasta, kuin jostain objektiivisesta tosiasta tai esileikistä johonkin ilahduttavaan. Myös taide on osa informaatiosotaa ja -sodassa. Olen itse tässä blogissa pyrkitynyt käsitelemään paitsi metatasolla myös suoraan ns. kirjallisuuden kiellettyjä aiheita. Infosota tarkoittaa tällaisten kieltolistojen luomista ja niiden noudattamisrajojen kiristämistä. Suomessa kirjallisuutta sensuroi kolme tahoa: apurahalautakunnat, kustannustoimittajat ja kirjavälitys. Nämä kaikki on operatiivisesti ohjattua toimintaa. Neljäntenä on vielä kirjailijat ja lukijat, jotka tuottavat itsesensuurinsa hyvin pitkälle itse rajoja sen enempää kokeilematta. He ovat niin herkkiä "aistimaan".

 
Minkä asialla tällainen keskusohjattu ja kiertämätön kansallinen taidesysteemi, jolla tekijöitä, lopputuloksia ja lukijoita on niin tavattoman helppo manipuloida, ylipäätään toimii. Voiko se ollenkaan toimia taiteen vapauden puolesta (henkisyyden asialla, tai edes olematta jyrkästi syvimpien henkisten arvojen vastainen). Onko keskusohjaus toisaalta enää kansallistakaan. Operatiivinen toiminta taitaa olla kansainvälistä ja kansalliset rajat ylittävää. Aikaisemmin voitiin vedota siihen, että jos ei kotimaassa niin ulkomailla. Ero taitaa olla jo kadonnut. Kotimaassa ja ulkomailla ovat vastassa samat tantat.
 
Suomessa 2005-2010 ajanjaksolla kirjakauppa Kirjan BOD-kustannus ohitti hetkeksi monoliittirakenteen ja nähtiin millainen mätäpaise puhkesi kun energia hetken ohjautui monoliitin ohi. Se oli todellakin kuin puikolla olisi tyhjentänyt mätäpaiseen. Hyh hyh, sanoivat sensuuriviranomaiset, mädäntymisen eritteet, lähinnä visva, ei miellyttänyt heidän esteettistä makuaan. He päättivät laitta liikehdinnän siististi pakettiin. Luin Vastakaanon-antologian 2011 tällaisena operatiivisena signaalina. Syy luentaani oli se, että tekstivalintojen esteettistä linjausta sarkastisena ja harhaanjohtavana. En usko, että tekstejä kirjaan oli valinnut mikään suoranainen "innostus" tai "aatteen palo". Tietenkin tuota 2000-luvun vapauden hetkeä ja mahdollisuuksien selvää visiota oli toiselta puolen vesittämässä juuri tuo visva, eli runsas lässähtänyt näköalaton ironia ja komeljanttarimaisen egoistinen relativismi. Alistujakansan alistuja ei niin vaan ota ohjia omiin käsiinsä, jos ne sille kerran tarjotaan.  
 
Ensyklopedia julkaistiin vuonna 2011 ja se oli viimeinen "taiteellisesti vapaan" aikakauden teos. Tuo aikakausi sai kestää viisi vuotta. Se oli taistelun viisivuotiskausi. Sen jälkeen on nopeasti palattu "normaaliaikoihin". 2011 keskeiset pienkustantamot oli otettu operatiiviseen kontrolliin ja Kirjan BOD-paino Lasipalatsista vedetty alas. Mitään ei tietenkään tullut tilalle. Alasajo oli operaatio. Tämä ei ole sisäpiiritieto, vaan päätelmä. Lopulta tuli Leevi Lehdon sairastuminen ja ntamon lopettamisilmoitus, aikakauden virallinen päätös, vaikka ntamo ollut omien havaintojeni mukaan ohjauksesta vapaa enää 2011 jälkeen.
      
Poikkeusyksilöitä ei operatiivisesti hallittu kirjallisuus salli. Siitä pitävät huolen skenet, joihin on helppo soluttaa mielensäpahoittajilla. Kaiken maailman hienovaraiset pellet pelkäävät sitten jokaista liikettään, etteivät vain pahoita jonkun "kaunottaren" mieltä. Lopputuloksen tästä operaatiosta on vallitseva ajattelun tyhjiö ja mielipiteiden hegemonia. Ajattelua on niin vähän, että edes tyhjiön olemassaoloa ei havaita. Informaatiosodan tarpeellisuudesta ja edullisuudesta (joka nimenomaan estää ajattelun) on jokainen kentän toimija syvästi vakuuttunut. Se on ihmeellinen vakaumus. Kaikki raikkaus ja hengittävyys, itsenäisyys ja omaperäisyys on noitien ja mielensäpahoittajien kieltämää. Luovat virtaukset saavat tulla vain ulkomailta operatiivisesti johdettuina.
  
Tällaisella toiminnalla on pitkät perinteet Suomessa. Markku Eskelinen määrittää kirjallisuushistoriassaan (2016) ensitapaukseksi Aleksis Kiven. Irmari Rantamala eli Maju Lassila on  pahempi ja monimutkaisempi esimerkki. Myös sotien jälkeen helminauha jatkuu. Logiikka on aina sama: turhuuden ylettömällä juhlimisella painetaan suurelle yleisölle näkymätöntä mestaria. Yksi näiden "väinämöisten" alaspainamisen muoto on mainittu apurahoitta ja kustannussopimuksitta jättäminen samalla kun tuhatmäärin täysin tiedotonta tavaraa saa rahoituksen ja menee tuutista ulos. Tätä teollista ohjelmaa kuvaa oikein hyvin Lönnrotin patsas Helsingin Lönnrotinkadulla. Siinä kujeellinen, salamyhkinen vapaamuurari Lönnrot painaa alas oikeaa nimetötä Väinämöistä. Lukemattomien esimerkkien valossa tätä voi pitää teollisena ohjelmana suomalaisessa kulttuurissa. Postmodernilla ajalla on siirrytty jo ennaltaehkäisevään väinämöistorjuntaan, jolloin kilpailluasetelmaa runoilijan ja runoilevan poliisin (operatiivin) välillä ei edes pääse syntymään, kun operatiivi on niin paljon etevämpi.
  
Tämä lähinnä hyvin sarkastiselta ruotsalaishuumorilta haiskahtava kansallinen traumassa rypeminen saa alkunsa ruotsalaisesta kolonialismista ja lukutaidottomuuden pimeistä vuosisadoista. Kansalaissodan yhteydessä se initioituu suomalaisväestön sisäiseksi, kun suomalaiset jakaantuvat sisäisiin sortajiin ja sorrettuihin. Alistettu alistuu. Ja alistaa.
  
Eräs tähän kuvioon loistavasti istuva psykologinen mekanismi on ylistämällä alistaminen. Kun Suomessa instituutio oikein nostaa jonkun tyypin, siinä on aina strateginen tausta. Mikään ei milloinkaan ole "vilpitöntä kulttuurityötä", vaan aina klaanipeliä. Vilpitöntä itsenäistä olemisvastuuta suomalaisilla ei tuntuisi juuri olevan huolenaiheena. Pienen maan toimijat eivät koe omilla valinnoillaan ja päätöksillään olevansa vastuussa tai vaikuttamassa ihmiskunnan kohtaloihin. Sen sijaan keskittytään kiusaamiseen ja imemään toisista verta.
     
Venäläinen on. Suomalainen taas liian usein kokee, että koko ihmisyyden merkityssisällöksi riittää Venäjän sättiminen. Sitä voisi kutsua jonkinlaiseksi apuaatelisuudeksi, aatelishulluudeksi ilman omaa aatelisarvoa ja perintöä. Mimeettinen halu aatelisuuteen, ilman että käsitetään olemisvastuusta tai mitään kiusanteon ylittäviä päämäärämerkityksiä. On vain kuivunutta taaksepäin katsomista, putkinäköisyyttä, takertumista muutamiin ulkokohtaisesti omaksuttuihin uskonkappaleisiin ilman uutta ja elävöittävää, avaavaa ja uudistavaa merkitystä.
  
Tässä tilassa on itselleni vaihtoehdoksi jäänyt enää blogikirjoittaminen. Kirjallisuuden kieltolistan tabuista olen tietoisesti tehnyt puheenaiheita. Tarkoitukseni on ollut irvailla liberaalien piirien luomaan sallivuuden illuusiota, joka on nyt vain täydellisemmin kafkamainen tabujen valvonnan ja sensuurin väline. Liberaalisuuden tämän kaikista sairain ja kieroin taidepolitiikkaa ulottuva muoto on vain naamiokudelma henkisesti sairastuttavammalle sensuurille kuin kasvollinen autoritaarinen valtajärjestelmä pystyi kehittämään. Kasvollisen vallan kekkoslainen sensuuri oli lopulta aika suorapuheisen avointa ja selkeää poliittista ja ideologiapohjaista sensuuria. Liberaalien piirien loputon hyväntahtoisuus, auttavaisuus, sallivuus ja parempi ihmisyys, jolla ei ole pelkoa paljastetuksi tulemisestaan, voi sen sijaan jatkaa kulissien takaista väkivaltaansa poikkeusyksilöitä kohtaan, mutta kiistää poliittisen agendansa ja jopa ideologisuutensa julkisuudessa loppuun asti. Samalla kun stalinismin karkeutta kauhistellaan Neuvostoliiton historiassa, sitä toteutetaan hienovaraisemmassa muodossa kotona, täsmälleen yhtä ideologisena ja biopoliittisena. Menestysellisesti esitetään moniarvoisuutta ja monikulttuurisuutta, eikä tähän tarvita nykyään edes toisinajattelijoiden vainoja, sulkemista mielisairaalaan tai vankilaa. Voi ajatella niinkin, että on hyvä, kun poliittisia vainoja ei sentään esiinny ja blogikirjoitus on mahdollista. Kenties ihmiset ovat lammasmaistuneet. Kenties taivaalta tosiaan levitetään chemtraileja, lammaskaasuja. Tai kuka ties asiat ovat hitaasti muuttumassa kohti parempaa.
       
Nykyisessä sananvapausilmastossa joku MV-lehden "mutkat suoraksi" -vetovoima muodostuu liberaalien perversioiden ärsyttävyyttä vasten. Kuvio on huolestuttava. En hyväksy MV-lehteä journalismin standardikseni. Mutta ymmärrän MV-lehden tarpeen ja tilauksen nykyisessä henkireijättömässä ilmapiirissä. MV:n tapaiset aidot protestit saavat koko ajan lisää moraalista kantavuutta älymystön itsepetoksen jatkuvaa laajenemista vasten. Mielensäpahoittajat, jotka estävät vapaata ajattelua muilla areenoilla, pelaavatkin suoraan Ilja Janitskinin pussiin. Janitskinin paikka on linnassa -- mutta se voi olla presidentinlinna.

En kannata jatkettua itsepetosta. Se on lopulta pelkkää populistien pussiin pelaamista. Kannatan diskurssianalyysiä ja tosiasioiden tunnustamista. Tämä linjani on kuitenkin saanut osakseen erittäin vähän ymmärrystä, ellei jatkuvia tappouhkauksia lueta "ymmrtämiseksi". Tilanne on ajanut minut taiteen kentällä marginaaliin, jossa olen yksin ja joka yritetään nujertaa kaikin keinoin, apurahojen katkaisu vain yhtenä osa-alueena. Koska en alistu liberaalien piirien väkivaltaiseen uhkailuun ja hyödyttömään voivotteluun ja hegemoniseen torjuntaan ja primitiiviseen ulossulkemiseen, vaan pyrin analyysiin, minut yritetään likvidoida. Tiedän, on vaikea uskoa tätä typeryyden ja henkisen tylsyyden tasoa todeksi. Janitskinin tapaisia pelureita ei voi tylsyydellä ja typeryydellä päihittää. Heidät on päihitettävä sillä, että saavuttaa heidän kunnioituksensa ja luottamuksensa. Se taas edellyttää symmetrisestä kaksijakoisesta vastakkainasettelusta luopumista ja uusien suuntien näyttämistä.
   

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com