28.1.2017

AUDITIIVINEN SPIRITISTINEN ISTUNTO


  
"Musiikillisen" estetiikkani yksi lähtökohta tuntuu olevan se, etten juuri tee eroa siinä onko toteutus elektroninen vai akustinen, silloin kun kysymys on musiikillisstruktuurisesta fantasiasta. Laitan sanan musiikki lainausmerkkeihin, koska en oikeastaan edes väitä, että tämä on musiikkia. On niin helppo tehdä päinvastoin kuin kukaan. Ja varsinkin päinvastoin kuin itse ennen teki. Tämä voi olla aivan hyvin antimusiikkia pikemmin kuin äänitaidetta. Niin paljon kaikenlaisia musiikin tunnuspiirteitä ja rakennusperiaatteita siitä puuttuu. Kannattaa myös kiinnittää huomiota siihen, mitä siinä on.
  
Tallennetun musiikin suhteen akustisten soittimien äänenlaatu on, ainakin parhaalla äänitystekniikalla tallennettuna, huikeasti parempi kuin nykyisten sämplesoittimien tai edes fysikaalisten soitinmallien äänenlaatu. Toisaalta elektronisten soittimien ulottuvuudet ovat erilaisia. Elektronisessa soittimessa kysymys ei ole samasta soittimesta, vaikka sen ääni jäljittelisi tai muistuttaisi jotakin fyysistä lähtökohtaa. On toinen kysymys pitääkö siitä, enemmän vai vähemmän tai mihin se sopii... mitä se ilmaisee... onko se ironinen jne. Mutta yksi olemassaoleva mahdollisuus se on.

Kun kysymys ei ole seremoniallisesta musiikista, kysymys on silloin elävästä musiikista, jolla on tarkasti määritelty kuulija. Musiikki on emotionaalisesti elävä tilanne esittäjän ja täsmällisesti määräytyneen kuulijan välillä. Tälle tilanteelle voi kenties ajatella ulkopuolien tarkkaiöijan. Seremoniallinen tilanne on henkimaailman kanssa kosketuksiin pyrkivä musiikillinen tilanne. On esittäjä, kuulija ja vielä jotakin muuta. Kekeinen huomio suuntautuu juuri henkimaailmaan, musiikin välityksellä, ei niinkään musiikkiin ilmimateriaalisuudessaan.

Voi kysyä, mitä äänite on? Se on tallenne, muistio. Se on myös materiaalisen äänen mahdollisuuksien esittelystä. Entä eikö ole suorastaan turhamaisena panostaa resursseja asioihin, jotka eivät ole seremoniallisesti kovin keskeisiä? Hyvälaatuista ääntä kuuntelee mieluummin, mutta suurtako väliä sillä on, jos se ei ole väline seremoniassa, eli hyvin intiimiä kommunikaatiossa henkimaailman  kanssa? Kyllähän me olemme jo kuulleet hyvälaatuista sekä huonolaatuista ääntä testimielessä aivan riittävästi? Ei näillä äänillä enää varsinaista materiaalista uutuusarvoa ole. Sen sijaan varinainen substanssi, sisältö, seremoniatilassa kuultu ei-ilmaääni, on moniulotteisempi asia. Siihen tutustuin ensimmäisen kerran pietarilaisilla tanssiklubeilla, elektronisen tallennetun äänen kautta. Puhuuhan Joonas Kokkonenkin (musiikillinen esikuvani kaikessa, paitsi kuuluvan äänen suhteen) paljon seremoniallisen hovimusiikin ja kirkkomusiikin ensisisjaisuudesta "profaaniin" musiikkiin nähden. Kokkonen kirjoituksissaan hassusti käyttää juuri sanaa "profaani" ikään kuin länsimaisessa myöhemmässä musiikkiperinteessä olisi aina ollut kysymys Eleusiin mysteerin kaltaisesta seremoniallisuudesta. Vai ovatko barokkisalit luotu juuri salaisia seremonioita silmällä pitäen. Onko varsinainen kirjoitettu länsimainen taidemusiikki vain kalpea aavistus siitä mitä seremonioissa ollaan kuultu? Ainakin flamenkon ylipapittaret tuntuvat uskovan näin tänäkin päivänä.  
   
Itse en niinkään sävellä, ole säveltäjä, luo säveltaidetta tai musiikkia tai esitystaidetta. Ainakaan tämä ei ole statement. Se ei kilpaile minkään kanssa, eikä ole mistään muusta pois, ei pyri korvaamaan mitään, ei vähättele, torju, korosta, ei pyri muuttamaan mitään, eikä varsinkaan vastustamaan mitään. Jotakin toista vasten on aina niin helppo seistä. Se ei pyri kuuluville tai olemaan piinaavan häiritsevästi korvissa jonkin minkä muun hyvänsä häiriön sijaan. Työvälineitä tietoisuudentutkimiseen se kylläkin tarjoaa. Se yrittää seistä omilla jaloilla. Se on taistelemista materiaalisten haasteiden kanssa, kilpailuhenkeä, joka ei ole suunnattu ketään ihmistä vastaan, vaan on kuin leikki josta nautitaan. Siinä on voimia jotka etsivät aktiivisesti purkautumiskanavaa. Se on materiaalia, johon voi kohdistaa huomiota ja työtä. Työtä, jolla on itseisarvo. Mutta se konfliktoi suurinpiirtein kaikilla tasoilla musiikkiin liitetyt kyseenalaistamattoman sosiaaliset asenteet. Tarotissa tätä kuvaa Sauvat 5.

Lord of Strife

Ylipappi Joonas Kokkosen tavoin uskon, että musiikki on pohjimmiltaan mystistä ja irrationaalista. Ylipappeus (maallisessa mielessä) on minulle se illuusio, josta ensimmäisenä pitää luopua. En ole löytänyt itselleni henkilökohtaista opettajaa. Siksi vaikeuteni ovat merkittävät. Minun on pakko turvautua omaan järkeeni, intuitiooni, vaikutteisiin joita kykenen hankkimaan ja lahjoihin joita kykenen vastaanottamaan. On vaikea opettaa toista, koska olisi mieletöntä ajaa ketään ihmistä niin suuriin ahdistuksiin ja vaikeuksiin, joita itse olen läpikäynyt. Se on julmaa, epäinhimillistä ja mahdotonta. En toivo kenellekään samaa. Uskon, että vain ani harva ihminen voi selvitä hengissä ja terveenä niin yli-inhimillisen okkulttisista haasteista, joita minulle siunaantuu tämän tästä. En hetkeäkään kuvittele selvinneeni omavoimaisesti, vaan henkimaailman lahjavaihdon avulla. Tämä syvästi subjektiivinen kokemus on arkipäivääni, arkirutiinieni ytimessä. Toisaalta jokaisen romantikon kohtalo on sama. Jos ei se ole sama, se ei ole romantikko. Jos maailmanaika ei tuota identtistä mahdottomuuden kokemusta, se ei ole tuottanut ainoatakaan tosiromantikkoa.
  
Romantiikka on läpikotaisin menetelmällistä ja prosessuaalista magiaa. Se on rajoitetyöskentelyä joka ei noudata sääntöä tai kavaa. Romantikon rajoite on aina ulkoinen rajoite, jonka hän abstrahoi, ja johon HÄN ITSE suhtautuu soveltavasti, luovasti ja väistäen. Huomatkaa mikä ero tässä on sellaiseen prosessuaalisuuteen, joka itse tieten tahtoen luo itselleen rajoitteet? Aivan kuin ulkoisessa todellisuudessa ei olisi rajoitetta ja sitovuutta tarpeeksi? Rajoitteen, ollakseen tiettyjä vaikutuksia tuottava, on nojatta reaaliseen. Jos se on keksitty ja keinotekoinen, se ei ole intensiivinen ja todella muotoa luova. Leikki ei ole vain leikkiä, vaan syvemmin totta. 
    
Tällaisessa prosessuaalisuudessa on musiikin suhteen pikemmin kysymys auditiivisista spiritistisistä istunnoista tai surrealistisista musiikillisista peleistä, kuin siitä että valmistettiaisiin ruokaa tarkasti hyvän ravintolan reseptiä noudattaen. Tämä ravintola ei voi olla hyvän ravintolan maineessa. Se ei ole esimerkillinen. Se on arvaamaton niin kuin Arnold Shoenbergin esittelema 12-säveltekniikka, joka ei tarkemmin ajatellen ole muuta kuin yksi surrealistinen peli sääntöineen.
 
Esimerkiksi yllä linkitetyn kappaleen kaikki nuotit, eli sävelkorkeudet ovat syntyneet yhdeltä istumalta, yhtenä improvisaationa, eikä jälkikäteen ole tehty muutoksia. Muuten muutoksia on tehty paljon. Kappaletta ei pidä ajatella valmiina, kuten ei mitään SC-sivulta löytyvää, kaikki on kehittelyssä ja täynnä monentasoista ongelmaa. Kyseinen kappale pitää nähdä nimensä, E.T.A Hoffmannilta saadun Paholaisen eliksiirit valossa, jota sen saatanallinen logiikka mielessäni edustaa. Kappale on siis pohjavireeltään ironinen, muttei joka suhteessa ironinen, vaan rajatussa mielessä. Tällainen alkuperäisyyden säilyttäminen ja muutosten välttäminen, on vastakkaista säveltämiselle, tyypillistä äänitetylle improvisaatiolle. Tässä on kysymyksessä sekamuoto, jossa tallennetun soitetun improvisaation tiettyjä ominaisuuksia on (jonkin olennaisen katoamisen uhallakin) jatkokehitelty siinä missä tietyt asiat on jätetty koskemattomiksi. Eikä tämä ole improvisaatio sanan tavanomaisessa merkityksessä. Suuri osa "koneen" logiikasta on determinisesti ennaltamäärätty.
     
Kappale ei edusta mitään erityistä asennetta. Ei paatoksellista halveksuntaa jotakin toista tekemisen tapaa kohtaan. Se esittää oman uteliaisuutensa ja kysymyksen siitä, että kenties näin voidaan toimia (vaikkei omani kävisikään esimerkiksi onnistuneesta yrityksestä). Herännyt energia on liikkeessä, sitä on yritettävä ohjata pakottamatta oikeaan suuntaan, se kehittyy ja kypsyy. Kaikki on mahdollista, mutta työ hyvin kevyttä. Työn ytimessä on tarkka kuuntelu, eli harha-asekelien ja työläiden ansojen välttäminen. Sortokausi on jatkuva ja torjunta ikuista. Työskentely on kokoajan enemmän itseen hiljentymistä ja paikallaan oloa kuin säntäilyä. Tärkeintä on fokus ja liikkuvuus. Kokemuksen hankkiminen ja eteenpäinmeneminen.

The Lord of Oppression

Tämä on bittien seremonia. Ja myös tiedon esittämistä. Vaikka auditiivisesti ehkä kaukainen, on lopullinen seremoniallinen musiikki filosofisesti hyvin läheinen. Mutta tietoisuudelle se on iso siirtymä, joka olisi tehtävä. Sauvojen 5 kuvaa tätä työskentelytilanteessa nyt olevaa taistelua, epäharmoniaa, konfliktia, joka ei välttämättä ole tuhoisa konflikti, vaan välttämätön edellytys siirtymälle kohti uusia uria. Se on myös olennaisesti moraalinen konflikti. Siirtymä ei voi tapahtua ilman suurta määrää työtä, jolla pöytä saadaan puhtaaksi. On varauduttava siihen, että kaikki mitä on tehty on väärin tehty. Tämä on tietysti jokaisen uudistumiskykynsä säilyttämään pyrkivän ihmisen päämääräkin, että edessä olisi vielä jotakin "oikeampaa". Vaikeinta tietysti niille, jotka ovat saavuttaneet menestystä.

Kohtalon pyörä X määrittää työskentelysuhteiden intervallisiirtymät. Kulloinkin on tehtävä käytössä olevan energian mukaisia asioita. Tähti ohjaa sinne, missä seuraava alku on. Sateenkaaren päähän vaelletaan histaasti puhtaiden henkimaailman visioiden ja innostavien näköalojen pitkospuita.



Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com