31.8.2016

Ensimmäinen kultaharkko oli valettu tiistaiaamuna. Se kimalsi kuin rankkasateen tulviinnuttamaan jokeen uponneella sillalla hymyilevä japanilaistyttö.



Kimallus johtuu mädäntymisestä hän sanoi. Ihmiskunta täytyy laittaa syytteeseen kiihottamisesta. Sillä minusta on tehty henkselit!


 
Hän yritti tulla, ainoana neuvonaan kiltteys, Nobel-palkituksi fyysikoksi, ja aiheutti kuuluisan riidan. Hänellä oli monipuolinen pelote: ilman häntä hallitsijalta saattoi pudota housut. Hänen annettiin harrastaa ostamista (shopping).


 
Varpuset neuvottelivat ikkunalaudalla siitä, kuinka yhteiselo orapihlajapensaassa järkytti heitä. Toisaalta kesähelle, toisaalta jäämyrsky, toisaalta niin kaunista, toisaalta niin perin synkkää. Ne olivat yhtä aikaa hyveellisia ja radikaaleja sointuja. Samalla tavalla kehittyy alppiurheilu loputtomien väistelyiden sarjana.


  
Hän oli suuri rauhanmies, toisaalta kahden kuninkaan epäluotettava palvelija. Toinen korva oli kuuro, toisen korvanipukkansa hän sulki hälyltä sitä varten kasvattamallaan lihaksella. Hän puhui mielellään hyvin paljon musiikista.



Hän on ruma laiska Marilyn Monroen näköinen mies, mutta hänellä on parhaat intiaanipäällikön ominaisuudet. 



Peilit siittävät peilejä. Tähän liittyy sen heikkopäisen mystikon kirottu vaikutus. Koskettipa häntä sitten vuohenjuustolla päällystetty viipale huonoa onnea tai ei.




Hän ei vielä tiedä että hänellä on kädet. Hetken ajan luulin, että hänellä on jokin terveysongelma. Hän sanoo vielä toisen kerran, että jalkani katkeavat. Autiomaassa harhaileminen ei tarkoita, että jossain on luvattu maa. Se kylläkin on yksi osa herätystä, muttei tarkoita, että jossain tietyssä paikassa on herätys.
Vieläkin tilanne RegEx-hakujen (eli partial word seach, katkaisuoperaattorihakujen) suhteen Internetistä on tämä. Twitter Pentametron toimi, koska se teki analyysin rajalliseen jatkuvasti pulppuavaan Twitter feediin. Mutta olemassaolevan Internet-datan analysoiminen kestää ikuisuuden miltä hyvänsä algoritmilta (vai keksisikö joku aikamme Blaise Pascal algoritmin, jolla tehdä äärettömyydestä äärellistä?). Vaikka runojalkapohjaista materiaalia ei voi hakea netistä, vaan ainoastaan omilla pellisgeneraattoreilla omasta päästä, lauserakenteita voi kuitenkin hakea.

"toisaalta *, toisaalta *"




LASISTA PUHALLETTU KOHDUNKAULA

Pornossa kirkkaimmin näkyy kyklooppijumalan silmien säteily, ionosfäärin lämmitin, ihmissielun lobotomian hehku. Kaikki tämä ydinjäte hehkuu kaksi tuhatta vuotta vanhaa sielun lobotomiaa. Mutta konfutselaishuorat tulevat korkeammilta värähtelytaajuuksilta kantaen tietoa ja psyykkisiä kykyjä. He ovat välttämättömiä Maapallon kehityksessä. Pupuäiti ja pikkupupu tulevat laulaen luistimet olalla luistelemaan tälle valuraudasta valetulle morfiselle kentälle. Jäänaskalein adoptiojeesukset tulevat pitkin lasista puhallettuja kohdunkauloja perheisiin niskassaan menneisyys, josta joskus tiedetään hyvin vähän. He tulevat ympäri maailmaa kantaen erilaisia sielun tauteja, joista kukin saa suojaavan rokotuksen. Kaikkien päälle romahtaa jumalan armo kuin lähistöllä olisi 180 Haarp-lähettimen antennia syöttöteholla 3,6 MW. Järjestelmä käyttää niin sanottuja vaiheistettuja antenneja. Lähetys pystytään kohdistamaan haluttuun asuinrakennukseen. Antennijoukkoa on tarkoitus käyttää yhtenä suurena lähettimenä. Jumalan armo ilmenee noissa kummallisen kirkasäänisissä salamaniskuissa, joissa kuolee sata poroa kerralla. Kykloopin vasara takoo pehmeästi pilvien muodoissa, jollaisia et muista lapsuudessasi nähneesi.

KOKEELLISUUS ON SIELUN KASVUN KOETTELEMISTA

Otin nyt nyt Beelzebub's Tales albumin mainoksen pois otsikkokentästä. Kuuntelin albumin eilen. Tokihan vuodessa työkaluni ja niiden käyttämisen taito ovat kehittyneet niin paljon, että pienoinen turhautuminen materiaalin äärellä on ymmärrettävää. Aineksia on, jotkut kappaleet suorastaan toimii, mutta kolmasosassa materiaalia on sekä sävellyksellistä että soundillista ongelmaa. Silti uskon, että vuosi sitten, olkoonkin että niillä käsittämättömän alkeellisilla työkaluilla ja sillä äärettömän rajoittuneella tietoisuudella, olin tekevinäni parhaani. Tältä tuntuu kun tokaluokkalainen katselee ekaluokkalaisena tekemiään ensimmäisiä kirjoitusmerkkejä. Se ei palkitse.

Sielun alamittaisuus on sietämätöntä. Tätä juuri on kokeellisuus: se kokeilee sitä, voiko sielu kasvaa, tapahtuuko kehitystä. Jos kehitystä ei tapahdu, on kysymys äärimmäisestä rappiotilasta, jota klassiseksi täydellisyydeksi kutsutaan.  

KYKLOOPPIJUMALAT

Mistä me olisimme voineet tietää ettei jumala enää ollut sinivalas vaan suuri hyönteinen. Yöperhosenkasvoisen jumalan ilmetymiseen eivät kaikki ihmiset tarvitse substanssia. Eikä jumala kaikille substansien käyttäjille ilmesty. Mutta se on varmaa, että läntinen kirkko on tähdännyt kaksi tuhatta vuotta ihmisen eristämiseen omasta voimastaan.

Kirkko luo pyhälle paikalle rajan ja muurin. Se liittää rajaan poistovoiman ja pyhittää toisen haitallisista äärimmäisyyksistä. Toisen äärimmäisyyden se demonisoi. Ja siellä missä pyhä paikka ja kultainen keskitie, kulkee kartettava muuri. Tätä kaavaa voi kutsua myös ihmisluonnon kaavaksi, mutta yhtä kaikki se on pelkkä kaava, eikä sillä ole tekemistä jumalallisen kanssa. Se on totuuden tunnistamattomaksi väärentämällä luonut sielunvihollisen eli Saatanan. Kirkko on tehnyt jumalalliselle lobotomian ja siitä toimituksesta on syntynyt kaksi hillitöntä epäsikiötä: Jumala ja Saatana. Ne ovat kumpikin ihmisen puolikkaiden jumalia, kyklooppijumalia. Toisesta etsit turvaa vapisten sokaisemalla toisen silmäsi. Toinen puolesi tuhoutuu aina etkä kokonaisihmisyydestä koskaan ymmärrä mitään.
  
Tämän tuhoavuuden takia sisäisestä elämästä on saatu vain haaveilla eliitin kontrollissa. Itse elämä, sielun kasvuvoiman ja kukoistuksen merkityksessä, on ollut ja yhä on kiellettyä, kiistettyä, vain eliitille itselleen varattua. Se on kasvun monopoli. Eliitti on jo 300-luvun lopulla mustan magian keinoin varastanut ihmisiltä sielun, mistä nämä nyt kaikkialla palavat niin kauniit kirkot meitä muistuttavat.

30.8.2016

Kuuntelin tämän. Miten paljon voi muuttua (kehittyä?) käsitys  muutamassa vuodessa. Näistä kappaleista on kyllä pakko vielä tehdä ns. lopulliset versiot. Kaikenkaikkiaan hakkaavaa fortedynamiikkaa liian nopeilla tempoilla on aivan älyttömästi liikaa. Basson ja alapään käyttöä ei käytännössä ole. Kaiku on kamala, tilaa ei ole. Soundi on suurin piirtein niin rasittavan takapuolesta kuin mahdollista, ääriselkeä toisaalta. Aihelmia on paljon, mutta hyvin vähän ns. taidetta on saatu irti. Liian nopeita luonnosmaisia leikkauksia. Näkemyksellisellä ja maltillisella kehittelyllä tästä saisi kyllä jonkin asiaa. Tyytyväisyyteen ei ole aihetta, häpeään kylläkin paikoin.    

PAIKKA JOSSA HE TULEVAT JUHLIMAAN VOITTOA MEISTÄ

Paskalakkien ylinopeuspeltipömpeleitä ei ole Ruotsissa. Niitä on vain Suomessa. Jotta ruotsalainen olisi tyytyväinen kun tulee alusmaitaan katselemaan. Neekeriä kiduttava peltipömpeli on ruotsalaisen variksenpelätti. Peltipömpeli signaloi yhteiskuntaan kolonialismin signaalia.
 
Ministeri Berner nauraa. Nauru kertoo vain siitä, miten itsevarmalla pohjalla on kusetus. Kusetus on se maailman vanhin peruskallio. Ei vuosisatojen vaan vuosimiljardien källi. Jos sinä luulit tietäneesi kusetuksesta jotakin, varaudu siihen, että tämän pikku näytelmäkappaleen jälkeen sinulta menee ripulit ja snagarimuusit sekaisin. Ministeri Berner nauraa. Pieni kansa, kun se on täynnä noituutta ja kirousta, kihisee mustassa magiassa ja on sielultaan Saatanan keittopataa mustempi voi olla yllättävän hankala kun sitä ohjailee Bernerin kaltainen noita-akka. Atlantiksenkin tuhosi musta magia, sanotaan. Mutta tämän tilan on saanut aikaan Vatikaanin kolonialismi eikä Venäjä. Saman tuhatvuotisen kamppailun jatko-osa tämä on peltipömpeli-Suomi, variksenpelätti-Suomi. Kunhan älyn tuhoamisesta pidetään huoli on maa valloitettu: kusetuksella ei ole siitä pitäen mittaa ei määrää. Aivot vaan narikkaan koko kansalta ja peltipömpelit tilalle. Sivumennen sanoen Mia Berner, joka panttaa Saarikosken kaikkein paljastavimpia 70-luvun lopun ja 80 luvun alun päiväkirjoja, on ministerimme sukulainen.
   
Suomessa ei ymmärretä sitäkään signaalia, jonka puhtaasti vain raikas arkkitehtuuri tuottaa ympäristöön ja yhteiskuntaan. Suomessa ymmärretään kyllä sitä, että alamaiset pitää jyrätä elitismillä. Tanskassa jo arkkitehtuurin tehtävä on lähettää yhteiskuntaan tietty henkinen signaali, joka on kannustava, eikä alistava.
 
Mutta miten epäitsenäinen voisi olla kannustava eikä alistava: hänhän kolonialisoi itseään pakonomaisessa ja psykologisesti itsetiedottomassa jäljittelynhalussaan. Ei, et sinä voi Jussi Parviaisen ja Jörn Donnerin kanssa paukutella henkseleitä silloin kun tehtävänä on purkaa kontrollia merkitsevät obeliskit ja pyramidit. Et sinä silloin voi esittää kuinka hyvin menee kun on taisteltava kaikin voimin todellisten asioiden puolesta.
 


Tallinnassa on arkkitehtuurikin nykyään ohi Helsingin. Siinäkin näkee että seurataan Pietaria ja halutaan olla yhtä hyviä tai parempia. Sellainen Venäjän kanssa kilpailu on hyvää ja hyödyllistä. Suomessa ei kilpailla olemisen mukavuudessa, vaan tehdään primitiivisen torjunnan kautta päin vastoin. Kuten niin monta kertaa olen sanonut, päinvastainen venäläisyys ei aina päädy positiivismerkkiseksi. Pietari on täynnä uskomattoman mukavia teehuoneita ja kahviloita. Tallinnassa on rehellistä kilpailua sen kanssa: halutaan olla yhtä hyviä. Kampista on lähdettävä Tallinnaan kahville. Tämä ei ole mitään turhaa elitistin valitusta yltäkylläisyyden vivahteiden äärellä: Kampissa ei tietääkseni ole enää ainoatakaan kahvilaa. Jos kohta aikaisemmatkin olivat sellaisia, ettei niissä yli kymmentä minuuttia viihtynyt. Vaan suomenruotsalaisille valmistuu maanalainen rituaalitemppeli, Amos Anderssonin taidemuseo, todellinen voitonmerkkien korkein bisarreista bisarrein kruununjalokivi. Paikka, jossa He tulevat juhlimaan voittoa Meistä, niin kauan kuin yötä riittää.









NÄLKÄTAITEILIJA JA ROMUNSYÖJÄ

Kafkan Nälkätaiteilija -novellin nimihenkilö voi paastonäytösten mentyä muodista vain haaveilla seitsemästä kiinnostuneesta katsojasta. Koko taidemuodon kohtalo on sama kuin runouden kohtalo suurissa kustannustaloissa. Sirkuksessa se ei mene enää edes välinumerosta. Koko maailmasta ei pahimman auringonpimennyksen hetkellä löydy yhtä ainoaa ihmistä, joka olisi kiinnostunut kuulemaan selityksen siitä, miksi nälkätaiteilu on tärkeää.
   
Suosion menettämisen ehkä tärkein syy on se, että niin voi käydä. Ja jos niin käy, nälkätaiteilijalla ei ole vaihtoehtoja: hänen on edelleen tutkittava paastoamisensa sisäistä palkitsevuutta täydessä yksinäisyydessä, kulkien tietä, jonka päässä häämöttää itsemuumioitumisen kaksi vuotta vanhan ampiaispesän mallinen kruunu.

Moderni portfolioteoria (MPT) viittaa liike-elämässä sijoitusmalliin, jonka avulla sijoittaja voi hyödyntää hajauttamista sijoitussalkkunsa optimoinnissa. MPT:ssä riskit yritetään minimoida valitsemalla salkkuun investointeja, jotka korreloivat keskenään mahdollisimman vähän tai eivät lainkaan.
Niinpä jos nälkätaiteilija vain olisi sivutoimenaan romunsyöjä, olisi kaikki nyt toisin. Sillä liike-elämän lainalaisuuksien mukaan on niin, että kun nälkätaiteen osake sukeltaa, vetää romunsyöjä yleisöä, ja kun romunsyöjä sukeltaa siirtyy yleisö nälkätaiteilijan homehtuneiden pahnojen äärelle.

David Foster Wallancen novellissa Kummatukkainen tyttö (Girl with Curious Hair, 1989) syöksytään romunsyöjien maailmaan, eli tarkemmin sanottuna yhdysvaltalaisten republikaaninuorien arvotodellisuuteen. Toistasataa tuhatta dollaria vuodessa ansaitseva alle kolmekymppinen juristi on kerännyt ympärilleen erikoisten otusten kummajaiskokoelman (tavallaan nälkätaiteilijoita), joiden kautta on mahdollistaa saada Kalifornia -nimisestä helvetinkoneesta kaikki psykologiset tehot irti. Päähenkilöä, jota kutsutaan Sairaaksi Pennuksi, luonnehtii ehkä parhaiten se, että hänellä on sataprosenttinen toleranssi kaikille huumeille: kontrollin säilyttäminen on hänelle täysin vaivatonta, mitä ihaillaan suurena henkisenä voimana. Ihailijat, jotka ovat erityisen herkistyneitä psykedeelisten huumeiden vaikutuksille, ja kamppailevat itsekontrollinsa kanssa toivottomasti, eivät käsitä että kysymys ei ole saman mittakaavaisten vaikeuksien voittamisesta. Voiko enää olla enemmän ytimessä? Novelli on monitasoinen, mahtavan älykäs, suomennos huippuluokkaa.

29.8.2016

Välineellisen järjen ansa on siinä, että sillä on kulloinkin vain ne tehtävä, jotka eliitti sille antaa. Välineelliselle järjelle ehdollistuneen yksilön mielestä, muut tehtävät ovat turhia. Eliitin sivistystä taas ei sanele välineellinen järki ollenkaan. Nähdään että välineellinen järki on ansa, joka estää sille alistuneita käsittämästä eliitin ajattelutapaa.

AINO KALLAS: SUDENMORSIAN 1928

Aino Kallaksen Sudenmorsiamen pääväittämä on: siellä missä on susilaumoja myös ihmiset alkavat pian käyttäytyä susien kaltaisesti ja vähitellen muuttua susiksi. Susi on paitsi koiran myös ihmisen jumala.
  
Siinä se on: Vatikaanin demonioppi Viron oloihin tuotettuna. Euroopan reuna-alueen yhteisön vakavin uhka on sijoitettu metsän voimiin.

Romanttisesti kuvattu tapahtuma on sijoitettu vuoteen 1650. Hienosti arkaaiseen tyyliin kirjoitetun legendan voisi ajatella olevan myös dystooppinen kuvaus ruotsinvallan ajasta. Mutta loppuun ikään kuin löydettyyn vanhaan kirjoitukseen julkaisuaikana lisätty taikauskon vastainen dogmaattinen moraliteetti ei puhu mistään psykoanalyyttisestä etäisyyden ottamisesta inkvisitioon. Luonnon persoonatonta henkeä kuvataan paikoin niin hurmoksellisen tempaavasti, että siinä valossa ei ihan selväksi käy se onko jälkipuhekaan ikään kuin Kallaksen puhetta. Vai onko koko esitystapa enemmän harhaisen aikakauden ja aukottoman valtajärjestelmän myyttinen kuva. Kenties Sudenmorsian onkin Kallaksen tunnustuskirja?

Kirjassa vallitsee melko fasistinen yhteiskuntailmapiiri. Alamaiset toimivat joko Vatikaanin käsikirjoituksen mukaan tai heidät poltetaan. Tarinan lopussa kristinuskon sokaisema väkijoukko murhaa äidin ja lapsen: äiti ja vastasyntynyt lapsi poltetaan elävältä synnytyssaunassa. II maailmansodan aikanahan viron natsit harrastivat tällaisia ihmisiällä täytettyjen saunojen polttonäytöksiä. Rahvaalla on koko ajan uskonnollisen paatoksen vaihde silmässä vaikka pappia ei näy. Ihmisjoukko itsessään on niin hurskasta, polttamisen ja hirttämisen lomassa. Kansan mielissä sudet ovat uhka koko maakunnan tulevaisuudelle.  Totaalisesti käännytetty vasallijoukko. Ah mikä ruotsalaisaatelin märkä toiveuni.

Teoksen romanttinen päähenkilö Aalo estsii vertaisekseen jotain Kleistin Mikhael Koolhaasia, samanlaista yhteiskuntarakenteen sairauden ja henkensä luonnonvoimankaltaisuuden kaksinkertaisesti kiroamaa antisankaria. Koolhaasissa tosin valtarakennetta ja sen korruptiota ei jätetä paljastamatta. Sudenmorsiammessa taas aatelisia ei kuvata ollenkaan. On vain pari viittausta Ruotsin oikeudenmukaiseen ja hyväntahtoiseen, läpikotaisin sinisilmäiseen ja muumimammantuoksuiseen hoviin, joka väkevästi suojaa kunnolista työtätekevää kansaa muurin takana olevilta viekkailta ja älykkäiltä Venäjän susilaumoilta. Tässä kohtaa hoksottimet heräävät etsimään Kallaksesta aikansa Sofi Oksasta.
  
Tosiasiassa Ruotsin noitavainojen aikana aateliset kävivät nauramassa noidille ja varsinkin työläisille jotka vapisivat noitien vankikoppien ulkopuolella. Sudenmorsiammessa noita poltetaan pikkulasten kanssa elävältä saunassa, mutta aatelisten ilkuntaa ei kuvata.

Kallas oli Krohnin sukua. Isänsä Julius Krohn mm. suoritti Seitsemän veljeksen käsikirjoituksen korjausluvun eli ns. "kielentarkastuksen". Kai sekin on mahdollista, että alkuperäinen seitsemän veljestä poltettiin. Kuka näistä selvän ottaa. Taika on voimakas, eikä tosinoidat joudu roviolle.
ihmettelen sitä
saavutinko mitä
pehmeätä leipää purin
vasten kalliota surin

istuin itsekseni aina
henki oli velka, laina
suotta sureskelin
vailla siskoin, velin

27.8.2016

LAURI VIIDAN KAKSI VIIMEISTÄ RUNOKOKOELMAA

Käppyräinen (1954) on jonkinlainen kirjallinen pohjanoteeraus. Gurdjiefflaisittain unenhorteessa olevaa sanailua ja tyhjää riimittelyä. Betonimyllärin keskitasoon yltää vain Tikanpolkka. Loppupuolella muutama avioliittoon liittyvä pidätetty katkeruuden purskahdus kuin nielty verisyöksy pääsee ohi uinahtaneen psykologisen torjunnan.

Suutarikin, suuri viisas (1961) on aavistuksen edellistä vireämpi mutta liiallisen kalevalapastissihelskyttelyn ryydittämä, raskaslukuinen ja melko palkitsematon. Vaikea löytää montaa yksittäistä säeparia, jotka olisivat voineet syrjäyttää Betonimylläristä jotakin. Viita ei onnistu saavuttamaan Kalevalan runojen sanonnan omaperäisyyttä, mutta saavuttaa kyvyn nähdä että "Kolmisenkymmentä vuotta luettuani ja kirjoitettuani runoja ja proosaa en keksi, miten kansanrunoutemme helmet olisivat mahdollisia, elleivät niiden unohdetut runoilijat olleet yli-ihmisiä tai  -- kirjoitustaitoisia."
  
Viitahan julkaisi vain nämä neljä kokoelmaa, joten hänen olennainen tuotantonsa on suppea ja olennaisen tuotannon ulkopuolinen aines kirjallisesti vähäarvoinen.
 
Kaksi viimeistä kokoelmaa ovat vankkoja todisteita Viidan neroudesta, sillä näissä töissä hän ei pystynyt mihinkään varsin hyvin siitä tietoisena.

"Neron on oltava kuollut. Elävä nero loukkaisi aikalaisten ihmisarvoa."
"Innostuneesti kirjoitettu tappionkuvaus on voittajankantainen."

"Missä ainoastaan huono todistetaan, siellä jatkuvuuden hevosvoimat ohjataan vaaralliseen suuntaan."
"Jos vapaus määriteltäisiin itsenäisyydeksi, niin montakohan sananvapauden käyttäjää suomesta löytyisi."
"Kohde jolla ei ole näkyvyyttä ei näy, vaikka näkyvyys olisi kuinka hyvä tahansa."

"Paha on hyvän vaientamista."

"Taiteen suuruus on henkisiä arvoja lunastavaa älyä."
"Mustasukkaisuuden mies kokee tavallisimmin yhteiskunnallisen, nainen kehollisen välinearvon riittämättömyytenä."
"Ainoastaan ajattelu on luovaa työtä; kirjoittaminen on kokeellista"

OPTIMISMI

Uskon että johtopäätös voi olla väärä vaikka premissit olisivat tosia.

Uskon että ulkoiset olosuhteet voivat vaikuttaa Jumalan Pojan käytökseen.

Uskon että jonkin luvun neliö on negatiivinen.

Uskon että joku syntinsä anteeksi saanut ei silti ole Jumala lapsi.

Uskon että jokainen opiskelija kulkee suoraa tietä omassa geometrisessa avaruudessaan.
  
Uskon että lyhin viiva on aina suora. 
 
Uskon että mutkikas verkosto materiaalisia soluja voi muodostaa tietoisuuden.
 
Uskon että kameli mahtuu neulansilmästä.

Uskon että lumesta tulee tulta.

Uskon että kaikista mahdollisista asioista voi ottaa selvää yksin.

Uskon että pisteellä on alue.

Uskon että lehmät ulostavat tasan yhtä paljon kuin syövät.

Uskon että elämä maapallolla on ikuista, vaikka aurinko ei ole.

Uskon että Jumala voisi tahtoessaan sanoa hyvää pahaksi ja pahaa hyväksi.

Uskon että junan odotusaika on täsmälleen se, mikä se tulee olemaan.

LAURI VIITA: KUKUNOR

En ole vielä paremmin perehtynyt Sakari Katajamäen uuteen väitöskirjaan Kukunor: Uni ja nonsensekirjallisuuden traditio Lauri Viidan runoelmassa. Luin viimeyönä uudelleen tuon Viidan runoelman vuodelta 1949. Edellisestä lukukerrasta on ainakin 20 vuotta.

"Kuulkaas, asia on niin
ettei meihin hulluimpiin
ole paljon luottamista." 

Lukukokemuksen konteksti hahmottuu Henrik Ibsenin Peer Gyntin pohjoismaisten peikkohahmojen pohjalle. Peikot ovat operatiivisia toimijoita, asiamiehiä vailla itsemäärittyvää olemista ja päämäärää. Kysymyksessä on eriskummallinen, hyvin epäluuloinen ja itseironinen parisuhteen käsittelytapa. Tarkoitus näyttää olevan puolustus: vaikka leikissä ollaan mukana, sen luonteesta ollaan myös tietoisia. Minna Canthin Salakari on tässä avioliittokuvauksen salausavain.

"Senkin, senkin salakari !
Olipa se -- pahaa unta --
kuin, kuin -- ihmiskäärmekunta !"

Avioliittoko se on Kalaharin autiomaa.
"Olet-sinä-Kala-hari !
Senkin, senkin salakari,
meistä täytyy tulla pari !"
Viidan Betonimylläri on teemojen tasolla sukua Harry Martisonin Aniara-runoelmalle, vaikka julkaistu kymmenen vuotta aiemmin. Kukunor on ikään kuin runoelma siitä mitä Aniaran jälkeen.  Atlantiksen asukkaat olivat neljäs juurirotu, jonka musta magia tuhosi, sanoo Colin Wilson. Omamme on viides. Mikä estää mustan magian tuhoamasta meitäkin.
"Juuri latvaa, latva, juurta ;
onpa totta tosiaan
melko sekalaista lientä
totuus valhetilassaan."
Peikkojen psykedelia, unimaisuus, on psykologista torjuntaa: se on psykedeelisen opetuksen väistämistä, karaisemista, soturirituaali, jolla karaistutaan ottamasta vaaria siitä mikä on kaikista olennaisista ja salatuinta. Peikkojen psykedelia on tautologiaa, nonsensea. Lasiveitsi, timantti, lasimaalaus, valo -tematiikka, Viidan ja Meriluodon yhteinen poeettinen avain, joutuu ironiseen valoon.
"Mihin kumman kuolemaan
tässä oikein joudutaan ?
Kala, mennään käsikkäin !
Mikä täällä valaisee ?"
 
Kalevala vääntyy Kalavaleeksi skandinaavisen peikkoparin käsittelyssä -- Arto Salminen ei tätä keksinyt. Peikot eroavat ihmisistä mm. siinä, että peikoilta ei sovi odottaa ihmetekoja niin kuin ihmisiltä, noilta kristuksenseuraajilta.

"eihän, Kala -- olemmeko --
tosissamme ihmisiä !

-- Tottakai !
Ettäs moista kysytkin !

Teepäs jokin ihmeteko !"
Kukunorin punainen lanka on Mantra, jota ei paljasteta. Nonsensikaalisuus menettäisi voimansa, jos sen keskittyneen mutta käsittämättömän liike-energian mantra paljastuisi.
 "Olen Kätkö
Enkä Pelkää Löytävätkö
Mitä Oli Kaiken Kätkin
Kaikki Arteen-Löytäjätkin"
Kuusivuotiaiden peikkojen tiedot ja taidot ovat kosmeettisia välineitä: kuin hipin poseeraus vasara kädessä: "nyt uudistetaan infraa Christianiassa talkoohengessä". 
"Tarkoitus kun karkoitetaan,
mitä silloin tarkoitetaan. 
Mikä kaiken tarkoitus ?

Kalahariin, Kalahariin !"

"Jotta näkee ihmissuku
kuinka meillä kasvetaan
vaikkei kasvatetakaan"
Runoelman viimeiset sivut ovat jo lähellä Kari Aronpuron kollaasien ja Harry Salmenniemen Texas, Sakset runoelman maailmaa: maailmaa josta ei enää saa otetta jäänaskalillakaan.  

DON QUIJOTE KIINAN MUURILLA

On mielenkiintoista ajatella esimerkiksi sitä että Aila Meriluodolla on ollut yli 30 vuotta valtion muurarieläke, kun minä en ole päässyt edes urani alkuun muurarin ammatissa. 
  
En silti ole jäänyt toimettomaksi. Olen itsekseni noudattanut osarakentamisen periaatetta niiden käsitysten pohjalta, jotka minulla on johtajiston alkuperäisestä suunnitelmasta. Apua en ole voinut toivoa ponnistuksiini. Epäinhimillisiä ponnistuksia onkin vaatinut se että näkyvillä on edes joitain tuloksia. Silti en voi toivoa selvästi näkyvillä olevien tulosten lisäävään johtajiston myötätuntoa itseäni kohtaan. Mitään syytä tai selitystä ei tietenkään anneta: Kiinassa on viisisataa maakuntaa, joissa jokaisessa kymmenentuhatta kylää, joissa jokaisessa satoja kaltaisiani onnettomia. Ehdottomasti ei mitään mahdollisuutta tilanteeni muuttamiseen ole. Virkatietä kulkien valituskirjeeni olisi pääkaupungissa ehkä kolmannen tai neljännen keisarin hallituskaudella nykyisestä hallitsijasta laskettuna.
   
Totuus on se, että minua ei tunnusteta muurarina olenkaan. Minkäänlaista yhteiskunnallisen tason merkkiä siitä että olisin olemassa ei ole. Ja viesti jota tämä osaltaan välittää, on se, että tilanne on luonteeltaan pysyvä, peruuttamaton. Tämä johtajistolta tuleva viesti ei ole aikojen saatossa muuttunut. En silti ole aivan tietämätön päiväpalkkalainen vaan vuosikausia intohimoisesti tutkinut muuraamisen syvimpiä salaisuuksia.
  
Johtajisto on ollut olemassa hyvin pitkään. Se on ollut aina samanlainen, hengeltään yhtä torjuva minua kohtaan. En voi väittää, että itse olisin ollut olemassa muurarina hyvin pitkään. Vaikka kenties sekin on jollakin oudolla tavalla totta. Minut on tunnettu heti, nähty valmiina, ja päätetty estää, ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä, se mitä voisin saada aikaan suotuisissa olosuhteissa. Erehtymistä, ja sellaiseen liittyviä vaaroja, ei ole pidetty huomionarvoisina. Niin selvästi on asiani nähty ja tiedetty, ennalta hyvin suurella varmuudella.
  
Nyt olen sitten minäkin vihdoin käsittänyt sen tosiasian jonka johtajisto on tiennyt aina. Jo kauan ennen syntymääni on määrätty, että minä ITSE olen se Pohjoinen kansa, jota vastaan tässä varustaudutaan. Minä ITSE olen se epämääräinen uhka, jota varten muuria rakennetaan. Sanotaan, että Muuri on tarkoitettu suojelemaan MEITÄ satojen vuosien aikana. Mutta minäpä en kuulu Meihin. Minä olen rakentanut muuria itse itseäni varten, oman itseni eristämiseksi Meistä. Siksi sydämeni syvintä sopukkaa myöten en ole koskaan käsittänyt mistä tässä on kysymys. Olen vain ajatellut, niin kuin kaikki muutkin, että muurarin työ on tärkein tiede, jonka oppimisen takia on uhrattava kaikki: nuori rakkaus, kotiseutu, lempeä oleskelu.
    
Ajatuskykyni rajat ovat ahtaat ja muuri on miltei ääretön. Yritän silti pohtia tämän avaruuteen asti näkyvän rakennelman merkitystä ja mieltä. Sanotaan, että Muuri on uuden Baabelin tornin perusta. Tätä voidaan tarkoittaa ilmeisesti vain henkisessä mielessä. Edellinen Baabel epäonnistui, koska sen perustana ei ollut muuri. 
     
Melkein jokainen sivistynyt aikalainen on ammatiltaan muurari. Ja muurarit, olkoonkin että osarakentamisen aukkoista järjestelmää noudattavat, eivät kerrassaan puutu Muurin hiljaisuuteen. Eikä mikään muuri vaikene niin täydellisen syvästi kuin Kiinan muuri. Siitä huokuu yksimielisyyden poliittinen järjestelmä. Yksimielisyys! Yksimielisyys! Se on: hiljaisuus.
  
Ammatissa olevat muurarit eivät avaa suutaan vaikka selvästi näkevät koko "pohjoisen kansan" kysyvän aktiivisuuteni. Osarakentaminen valmistuu vähitellen, aukot umpeutuvat yksitellen, niitä löytyy yhtä harvemmassa mittaamattomien ratsastustaipaleiden takaa. Voin aavistaa tilanteen pysyväluontoisen hankaluuden ITSENI kannalta. Tuo aavistus tulee kuin järjen menettämisen ensioireet. Ja meitä ihan samanlaisia ITSEJÄ on tässä maassa, jokaisessa kylässä satoja. Ja kyliä on miljoonia.
  
Jossain vielä puolen kilometrin mittaista erillismuurin palasta aavemaisena kiertää Don Quijoten kaltainen yksinäinen tuuli, jota "pohjoiseksi kansaksi" sanotaan. Ylhänä muurilla valmistaudutaan ylevissa tunnelmissa tuhannen metrin yhtymisjuhlaan. Rakentajat ensimmäisen kerran näkevät työnsä laajemmassa yhteydessä. Ne, jotka saivat osallistua rakentamiseen. Heidän henkinen nautintonsa on suuri ja kokemuksena kasvattava. Minun katkeruuteni on karvas ja kokemuksena rappeuttava.
   
Alhana kiertelee Don Quijote: hän on jäänyt työn kannalta arvottomaksi. Hän on kenties vihollinen, ITSE "pohjoinen kansa". Riutuneella hevosella mittaamattomassa maassa hän ottaa suunnaksi pääkaupungin, syöksyy tyhjää päin ja eksyy. Sillä pääkaupunki ja sen keskellä hovi ovat piiloutuneet jonnekin kaukaisimman etäisyyden, sakeimman sumun ja pimeimmän hämäryyden alati vaeltavaan pilveen. Pilvestä meille hymyilee hallitsija, joka on kuollut yli kolme sukupolvea sitten. 
    
Tahdon vain sanoa, että tällaisia, tämän Muurin kaltaisia, mahdollisuuksia ja edellytyksiä koskevat keinotekoiset erot ovat suurimpia yhteiskunnallisia eroja, joita yhteiskuntamme ja yksilöllisyytemme sisällä on. Nämä erot ovat miljoonasti suurimpia tuloeroja suurempia. Miksi? Kysy johtajistolta. Se tuntee meidät.

(Franz Kafkan novellin Kun Kiinan muuria rakennettiin mukaan)
Sille joka on suorapuheinen ei sanota mitään suoraan. Pelätään että hän heti menettäisi järkensä, jos jotakin sanottaisiin suoraan.

NE RUNOT JOTKA JÄIVÄT

Lauri Viita oli se runoilija jota äidinkielen tunnilla Otavan runoäänilevyltä kuultuani aloin suhtautua runouteen vakavalla mielenkiinnolla. Muistan etäisesti Jyrinkosken lausumassa Viidassa jyrisseen jokin tumma ja toisinsanomiseen purkautumaton syvyys.
 
Lauri Viidan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Viita oli mystinen mies. Miettikää vain vain tätä, että samana päivänä kun hän kuoli auto-onnettomuudessa tapaturmaisesti toista autoa kuljettaneen oikeudessa tuomitun rattijuopon virheen takia, julkaistiin Parnassossa tämä hänen tekstinsä Onni, josta riittää lainata ensimäinen ja viimeinen säkeistö:

Kiitos elämästä, Äiti
Pari riviä tein kirjaimia tänään
Siinä kaikki. Olen onnellinen.
  
**
Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.

Se oli joulukuuta 1965.

**

Olen sellannut erästä käsiin saamaani Viidan jälkeenjääneiden runojen kokoelmaa kasvavan mielenkiinnon ja ihmetyksen vallassa (Ne runot jotka jäivät, julkaistu 2016. Tämä kirjaa arvioiva teksti on kirjoitettu jo 2007 sen jälkeen kun sain kirjan toimittajalta käsikirjoitusversion ja tehtäväkseni suostutella K. Viidalta lupaa kirjan julkaisuun. Tein voitavani, mutta julkaisu lykkääntyi kymmenellä vuodella). Kysymys on kauttaaltaan kiinnostavasta ja mestarillisesta, sanoisin melkein että oulipiaanisen kokeilevasta lyriikasta.
  
Kaikki nämä Viidan kokoelmien ulkopuolella julkaistut runot ovat poikkeuksettoman mitan ja loppusoinnun sitomia. Mutta mitta, rytmikaava, loppusointu ovat jatkuvan muutoksen ja kokeilun kohteena. Toteutuksissa huimaa vaihtoehtojen loputtomuus, joista Viita yhdistämällä erimittaisia ja muotoisia säkeitä toisiinsa löytää aina ehyesti toimivan. Mikä toimii, mikä ei, se on kieliriippuva ja radikaalisti avoin, kokeilun alainen kysymys, mutta myös kollektiivisen tradition yhteistietoa. Ankarin pakote, siitä selviäminen, synnyttää Viidan runoudessa vallitsevan tilan tunnun. Viita, joka on suomenkielen sanan käytön ehkä ylittämättömin mestari sotien jälkeisenä aikana, vaikuttaa kykenevältä ilmaisemaan missä tahansa mitassa sen mitä haluaa. Niin selvänä on mielessä se mikä on sanomisen arvoista -- tässä ehkä rintamakokemus on perimmäinen suodatin. 
 
Emme voi tarkasti tietää niitä rakennusperiaatteita ja vaiheita, jotka Viidan hahmoalttiissa mielessä toimivat. Mielenkiintoista olisi seurata sitä järjestystä, jossa runon elementit ovat kohdanneet toisensa, ja kokonainen runo hahmottunut (esimerkeiksi voi ottaa runon "Kylärakkien rattona nilkuttain", jonka säekaava on 11, 11, 10, 11, 10, 11, 10, samanmittaisten ollessa loppusoinnuin sidotut).
  
Mestarirunossa "Tuttu satu" on kahdeksan nelisäkeistä säkeistöä. Jokainen säe on neljän tavun mittainen. Säkeistä aina joka toinen on sidottu loppusoinnuin säkeistön sisällä. Koska loppusointu on vähintään yksi tavu ja usein kaksi, jää jokaiseen säkeeseen vain kaksi tavua ns. vapaata kirjoitusta. Kuulostaa melko ahtailta rajoilta niin musiikille kuin ennen kuulumattomalle aforistiikalle.
  
Neljä ensimmäistä säkeistöä ovat neljäsäkeen mittaisia lauseita. Viiden ja kuudes säkeistö ovat kahden säkeistön mittainen pitkä lause, jonka keskellä on säkeistön ylitys. Kaksi viimeistä säkeistöä muodostuvat kahdesta kolmisäkeisestä lauseesta ja yhdestä kahden säkeen lauseesta. Tämän taiteellisen konstruktion tasapainoisuudessa riittää insinöörimäistä tutkittavaa.
  
Näillä ehdoilla Viita onnistuu kertomaan tarinan, jonka luontevuus, osuvuus ja mielenkiintoisuus ovat riittäviä. Tarina on osiensa summana aukoton, kiveenhakattu, mutta toisaalta savunkiehkuramaisen vapaa kuin muotokin.
    
Mikä tässä on ollut ensimmäinen lähtökohta? Idea tarinasta, jokin yksittäinen säe tai sanonta, säerytmi, säkeistö, poljento, kokonaismuoto? Mikään kohta tai taso ei tunnu muodon vuoksi työstetyltä. Pikemmin runo tuntuu valmiina taivaasta tipahtaneelta. Se on tasapainoinen. Mitään ei tapahdu toisen asian ehdoilla tai kustannuksella. Tasot ovat riippumattomia ulottuvuuksia. Siksi se ei vihjaa omasta syntytavastaan. Varmoja jälkiä evoluution portaiden seuraajalle ei anneta. Vaikka lopputulos on tiukka pirunnyrkki, ajatuksen on täytynyt sitä ennen askaroida vapaana laajoissa ja monitasoisissa tiloissa kyetäkseen vetämään tarvittavat yhteismitattomat ainekset yhteen.
 
Viidan tasoinen runollisten keinojen, kuten metaforan, hallinta johtaa siihen, että millä tahansa sanoilla voi sanoa lähes minkä hyvänsä ajatuksen. Logiikka suodattaa virhetulkinnat, mitta sitoo sanomisen laajuuden, sanojen määrää, ja loppusointu sitoo sanojen laatua. Oikukas kieli itse on sanontaa, sanontatapaa, joka voittaa plastiikan keinotekoiset esteet. Ilman esteitä ei voisi olla niiden energisoivaa ylittämistä. Kysymys on eräänlaisesta esteratsastuksen sisarlajista: pisteitä annetaan sen mukaan miten puhdasta ja oivallista on esteiden voittaminen.
   
Rajoitteet eivät silti ole runoudessa itseisarvo. Vaikka niiden avulla, niitä vasten, on ylivertainen taituruus mahdollista ilmentää. Hämmentävintä Viidan pienissä, joskus vain muutaman säkeen mittaisissa teoksissa on se mitä runon keinoin saadaan esiin. Itse aforismin ydin tuntuu samalla kertaa tutulta, yllättävältä, merkitykselliseltä ja pohtimisen arvoiselta. Mutta onko se vain triviaalia?
  
Entä jos kaiken sanoisi toisin sanoin, jäisikö jäljelle mitään? Kysymys saattaa olla siitä, että proosallinen kieli ei kykene saattamaan lukijassa käyntiin ajatteluprosessia, joka todella tavoittaisi sellaisten ilmiöiden ykseydellisen ytimen, joihin Viita tarkentaa. Selittävä ja osoittava kieli jäisi valituissa aiheissa likimääräisilmaisuksi. Runon sanonta ratkeaa täsmällisesti havaitsijan omaehtoisessa ajattelussa, tietoisuudessa, joka rakentuu uudella tavalla kaikista aikakausista käsin.
  
Mitkä sitten ovat niitä erityisiä aiheita, jotka vaativat runon muodolta sen mitä Lauri Viita siltä vaatii? Varmasti on olemassa jokin suodinasetus. Mikä hyvänsä aihevalinta ei tuottaisi painetta, joka toteuttaa runon muotoutumisen tiheysvaatimukset.
 
(Julkaistu alunperin 13.4.2007)
 
(http://www.tsv.fi/TTAPAHT/028/varpio.pdf ... mielenkiintoista tässä kirjoituksessa on ehkä lopun viittaus nonsenseen ei-mimeettisenä kirjallisuustraditiona)
"Maassa on kaikella kuorena peili.

Täällä jos tähyät länteen itään,
haamujas näät, muuta et mitään."
Lauri Viita: Mylly

(poistin yhden mutta-sanan)

26.8.2016

Kun Kiinan muuria rakennettiin on borgeslaisin Kafkan novelleista.
Kysyin muinaissuomalaisen ja Hanti Mansian kulttuurien tuntijalta: oletko sinä nyt aivan varma siitä, että maailmaa ei hallitse yksi jumala, että ihmiset eivät ole pohjimmiltaan yhtä, että Valhalla, Tuonela ja Hades eivät olisi yksi ja sama paikka, jonne kokoontuvan niin suomalaiset, venäläiset kuin kuin muslimit?
  
Onko suomalaisugrilaisen kulttuurin ja slaavilaisen kulttuurin välinen henkinen juopa syvempi kuin kristinuskon jakautumisen tuottama? Onko tämä kuilu kuolevaisille ylittämätön?

Vastauksia:

Kullakin kulttuurilla on paikallisjumalansa, joiden välityksellä he ovat yhteydessä korkeampiin yhteisiin sfääreihin.
    
Muinaissuomalaisessa ja muinaisvenäläisessä kulttuurissa on paljon yhdenmukaisuutta, kuten vainajakultin keskeisyys. 
Kolonialismi on rajoitettua myötäntuntoa.



25.8.2016

"Idean oivaltamisen vaikeustasoa ja siihen liittyvää yleisyyttä (oivallusten esiintymistiheyttä) on todella vaikea itse arvioida. Tämä pätee esimerkiksi vitseihin. Joskus saman sanaleikin tai nokkeluuden on kutakuinkin yhtä aikaa hoksannut ainakin sata suomalaista toisistaan riippumatta. Joskus taas jokin vitsi tuntuu aluksi ilmiselvältä, mutta suureksi yllätykseksi se on kaikille muille ennenkuulumaton ja riemastuttava.


Vitsin kuluminen tai siihen väsyminen ei myöskään tunnu seuraavan mistään yksinkertaisesta säännöstä. Jokin vitsi voi olla ekalta kuulemiselta vain keskitasoa, mutta se naurattaa monta kertaa. Toinen naurattaa vain tasan kerran.


Tällaiset ilmiöt voisivat kenties raottaa sitä kysymystä, että mitä oikeastaan oivallus on ja kuinka se syntyy. Ihmiselle kenties kaikkein vaikeinta on ennakoida mitä hän ei ole elämässään vielä oivaltanut ja mitä hän oivaltaa seuraavaksi." Juho Nieminen




Samaa voi pohtia aistimusten kohdalla. On aistimuksia jotka eivät lakkaa (aina jonkinlaisen aistimuksessa olevan tauon jälkeen) kiihottamasta ennen kuin yliannos tuhoaa aistinelimen. Puhumattakaan että olisi korkeamman tason aistimuksia tai aistinelimiä joista emme ole tietoisia tai platonisesti vain niin että järki on aistimus.

JO KYPSÄÄ HEDELMÄÄ

"Ruotsalaislehti Expressen julkaisi laajan artikkelin suomenruotsalaisten kohtaamasta vihasta Suomessa"



Toisaalta olen sitä mieltä, että esimerkiksi Höblässään avointa rasismia ja vihaa tässä viime vuosina juhlinut kansanosa voisi joskus katsoa peiliin.


Minulla on muutama ruotsinkielinen tuttu jotka toimittavat sähköpostiini pahimpia vihakirjoituksia. Niitä on viimevuosilta paljon, ehkä satoja. Olen täällä blogissakin ruotinut joitain niistä. En nyt luettele nimiä enempää, Anna-Lena Laurénin nimi riittäköön, mistä jokainen voi ymmärtää yskän.
 
Kaikki nämä kirjoitukset ovat täynnä kovia psykologisen sodankäynnin keinoja. Vaikuttamisen kohde on paitsi suomenruotsalainen yleisö, myös suomalainen yleisö. Hyvin alhaista viholliskuvan psykologista indoktrinaatiota. Operatiivista sotilaallista toimintaa. Materiaalia on tuhansia sivuja. Sitä silmäillessä ei tarvitse ihmetellä Saksan natsien kunnioittavaa suhtautumista Ruotsia kohtaan: juuri Ruotsi on aurinkoisen modernin, ihmiskasvoisen fasismin kotimaa. Ruotsi ensimmäisenä maailman kansakunnista on luonut sellaiset vallanpidon hienovaraiset keinot, joilla kolonisaatio saadaan näyttämään kansanterveystyöltä ja kolonisaattori kärsivältä uhrilta.


Mnuun yhteydessä olleet ruotsinkieliset toimijat ovat huolestuneita siitä, mitä tapahtuu kun tämän operatiivisen toiminnan savuverho hälvenee, aikakausi muuttuu, totuus paljastuu. He eivät hyväksy HBL:n harjoittamaa ksenofobiaa ja vihakirjoittamista, mutta eivät uskalla tulla esiin kovassa poliittisessa paineessa.


Näistä asioista on vaikea puhua, koska vihojen ja viholliskuvien juuret ovat täällä syvässä ja suurin osa suomalaisista ei tiedä juuri mitään Suomen todellisesta historiasta koulun ja kirkon vuosisatoja kestäneen väärentämisen, suggestion ja aivopesun takia. Kun vahvinta tutkimusta edustaa näennäistiede ja salaliittoteoriat, suomalaiset oireilevat alitajuisesti viinan voimalla. Tiedostamaton on ainoa lähde joka on sisäpiirien ulkopuolella tarjolla.
 
Sama saattaa päteä osaan suomenruotsalaisista. Suomenruotsalainen eliitti sen sijaan tuntee Suomen historian tarkasti ja oikein, ainoana tässä maassa. Tästä ei kuitenkaan seuraa opetustyö vaan kirkkokulttuuri.


Tieto, joka on valtaa, pidetään itsellä. Suomalainen älymystö sen sijaan hajoitetaan kaikenlaisten säätiöiden ja muiden kontrolloivien tahojen avulla. Tähän tarkoitukseen instituutioita löytyy loputtomasti. Hajoittaminen on erittäin tietoista ja korkeatasoista, koska uhri ei edes tiedä, että siihen kohdistetaan tällaisia keinoja. Talouspuhe osaltaan pitää huolta siitä, että mittarit näyttävät aina väärin. Talouspuhe on dogma juuri siksi, että se ei ota kantaa sielun toimintoihin, henkiseen riistoon, mihinkään mitä pinnan alla tapahtuu. Jälkimodernissa mikroelektronisessa kolonialisaatiossa juuri pinnanalainen, pohjavirtauksen tasoinen liike on se, joka erottaa kolonisoidun kolonisoivasta. Vain pohjavirtauksen tasolla voimme erottaa hyväksikäyttäjän (joka mielellään esiintyy uhrina) hyväksikäytetystä (joka mielellään pöyhkeilee ulkonaisesti sillä miten hyvin menee).

 
Kysymys on valtarakenteesta joka on Suomen kansallisella tasolla täysin läpitunkematon. Tätä todellista sielun energioja kolonialisoivaa valtarakennetta ei ole mahdollista haastaa alistumisen rituaaleilla tai normaaleilla poliittisilla keinoilla. Suomen kansa on tässä mikroelektronisten kolonisaatiomenetelmien vuossa (Ruotsi on juuri tällaisen teknologian keskeinen innovaattori maailmassa) vailla konkreettisia poliittisia keinoja.
 
Ilman sielulllisia toimintoja varsinainen suomalainen älymystö ei pysty edes diskurssianalyysiin. Se ei näe mitään muuta kuin oman kuvansa peilistä. Se kauhistuu ja ryntää puudeliksi eliitin syliin. Tai sitten se ei edes usko, että koko eliittiä on olemassa.

Eliitti tulee objektiivisella tasolla harvoin julkisuuteen. Mutta hiljaista julkisuutta se rakastaa. Sen itserakkautta hivelee olla huomaamattomasti läsnä kaikkein näkyvimmällä paikalla. Riittää kun katsoo ja analysoi julkisrahoitteisia veistoksia Helsingissä.


Ei, logiikka ei siis menee niin, että jos suomenruotsalainen saa turpaan suomalaiselta niin sen sijaan että siihen puututtaisiin aletaankin tekoa puolustella sillä että onhan ne ruotsinsuomalaisetkin vetäneet turpaan suomalaisia. Ensinnäkin hyvin harvoin on edellisinä vuosisatoina enää tarvinnut kirkkokulttuurissa ristiä peittävä ohut liina vetää syrjää niin, että ristin armollisuus paljastuu siksi mitä se todellisuudessa on: miekka. Kyllä lyömisen pelko, rangaistuksen pelko, karkoitusrangaistuksen pelko on jo riittänyt kaitsemaan itsepäiset lampaat. Vain lahjakkaimmat, henkisimmät, kauneimmat ja rokeimmat, on enää täytynyt tappamalla tappaa tästä kansakunnasta, ennen kuin he olisivat saaneet jotakin kestävää aikaan ja sillä tavalla tuhonneet tylsäjärkisen kolonialismin hegemonialta terän.  


Hegemonia pyrkii suoritustason alentamiseen, koulutuksen rapauttamiseen, ihmisten elinvoiman heikentämiseen. Älkää etsikö siitä muuta sisältöä. Älkää antako päälleliimatun hienouden ja ilmiasun psykologian häiritä pohjavirtauksen täydellistä diskurssianalyysiä.
  
Samalla kuitenkin "tavallinen" suomenruostalainen ei välttämättä ole eliitin äärimmäiseen groteskiuteen viritetystä sadismista ja röyhekimmästä mahdollisesta törkeydestä niinkään innoissaan, päin vastoin. Ainakaan eivät ole innoissaan nämä minuun yhteydessä olleet huoletuneet. He ovat peloissaan, koska he jo näkevät miten kylmäverisesti tämä kaikki tullaan kohta paljastamaan. Kohta nimittäin niittää jo valmista kauraa tämä 900 vuotinen irvokkuus. Se niittää täysin kypsää hedelmää.


Kun muuta ei tarvitse tehdä kuin sanoa totuu ja kerätä se yhteen. Kerätä Maiju Lassilan lehtiartikkelit yhdeksi kokoelmaksi, sanalla sanoen: nähdä se mikä on varmaa ja totta.


Kiihkoilu vaan ei ole paikallaan vaikka siinä kuvassa joka tulee esiin on energiaa ja draaman tehoja. Se on epäilemättä ihmiskunnan hurjimman öykkäröinnin ja paskaisimman Vatikaanin kompostin auki vedetty sisältö. Nythän tietysti leimaaminen kohdistuu juuri kaikkiin heihin, jotka pidempään ovat olleet huolissaan.
 
Pitää kuitenkin ottaa huomioon se, että muut kuin "käkättimeen vetämisen" keinot on suomalaisilta otettu pois esimerkiksi kaapattuna elokuvasäätiönä ja monissa muissa nimenomaan yleistä tietoisuutta manipuloivissa valtamediasuggestiomuodoissa. Ei ole ainoatakaan kotimaista henkireikää, ei varaventtiiliä, ei mitään hengitysruokoa, jonka avulla täysin pinnan alle nauraen painettu pää voisi vielä hengittää. Voiko sitten olla, kun näin röyhkeään täydellisyyteen asti on uskaltauduttu (yhdessäkän Euroopan maassa eliitti ei uskalla tällaista härskiyden näytelmää kokeilla), enää ihme se, että kerätää jo täysin kypsää hedelmää?
 
On tietysti joitain poliittisia keinoja käyttämättä, joilla näihin "hienovaraiset vaikuttamisen keinonsa" vähän turhan pitkälle vieneisiin eliitteihin voi oikeasti päästä käsiksi. Niitä kutsutaan yhteisnimikkeellä "k*******i". Hui kamala ruma sana. Siinä on se päättävisyys ja analyysi yhdessä.


E.T. OLI PJOTR TSAIKOVSKIN NÄKÖINEN MIES

Pettikös se aina vai joka kerta vai koko ajan vai miten se oli? Kepun ja muun suomalaisen käytännön ero on siinä, että Kepun källit tulevat ilmi ja niitä päivitellään "rumina juttuina". Kaikki muukin on rumaa, mutta se ei tule ilmi, koska rikoskumppanit ovat niin ovelia operatiiveja.
 
Tietenkin Kepu pitää lakkauttaa, jos minulta kysytään. Mutta niin pitää lakkauttaa kaikki muukin kusetus -- ja Suomen itsenäisyys palauttaa. Piirtämättä nyt pilakuvaa Väyrysestä "Minä Kekkonen!".
 
Muotoilen siis oman teesini siitä mitä pitäisi tehdä: itsenäisyyden palauttamisen alku on järjen hivenen palauttamisen alku. Suomen järjettömyys, siis paradoksaalisuus (ks. Haavikko), siis ristiriitaisuus valtiona, johtuu siitä, että ruotsalaisten (sarkastisesti ja pahantahtoisesti) indoktrinoiman venäjävihan kivijalan tilalle ei ole löydetty mitään sellaista todellisempaa kiveä, johon valtion pidempi olemassaolo voisi perustua.
 
Meidän pitää oppia se perusläksy historiasta, että ruotsalainen on tohtori Mengelen kaltainen lääkäri, joka yrittää "parantaa" suomalaiset sinisilmäisiksi.
 
Emme me nyt voi vaan jatkaa sen toivomista, että tekemällä kaiken päin vastoin kuin venäläinen voisi tehdä kaiken oikein. Sen kertoo jo olympiamitalitilastotkin. Yleisihmisyys nyt vain on jotakin paljon korkeampaa kuin sen toivominen, että Jumala on JOKO TAI: meidän tai Venäläisten puolella. Että jompi kumpi kansakunta lakkaa olemasta. Siis: ei voi perustaa omaa olemassaoloaan vain siihen että joku toinen lakkaa olemasta, tekipä se toinen mitä hyvänsä.
    
Sellainen todellisempi, jota nyt etsivät ainakin ne, jotka mielivät jatkaa olemassaoloaan, on esimerkiksi: rakkaus. Rakkaus ei edellytä Toisen olemassaolon lakkaamista. Rakkaus on ikään kuin jotakin järkevää tästä indoktrinoidun ja analysoimattoman vihan pätsistä katsottuna.
 
Niinpä pitäisi ihan systemaattisesti vaihtaa vihantekijät rakkaudentekijöihin ja sitä myötä vihanteot rakkaudentekoihin.
 
Tämä onnistuu kun keksitään että psykoanalyysi on keksitty sata vuotta sitten ja on nyt kaikissa sivistyskansoissa äärimmäisen suosittu ja koko ajan suositumpi terveydenhoitomenetelmä.
  
Ei mikään monikulttuurisuuskaan onnistu, elleivät ne monet kulttuurit kykene löytämään itsestään sen verran yleisinhimillistä kaunista rakastettavuutta, että niitä onnistuisi rakastaa.
 



Tulevaisuuden ihminen, se joka aikakoneella matkustaa luoksemme satatuhatta valovuotta ei luultavasti ole E.T:n näköinen seksuaalisesti kyvytön friikki vaan pikemmin Pjotr Tšaikovskin näköinen mies.
Epäilet että Jumalan ja Paholaisen välillä on hyvänsuopa liitto. Ja sitä olet itsepäinen lammas, jonka ei anneta ymmärtää sitä.
Jumalan tiet ovat tuntemattomat koska ne ovat hyvin hitaat. Ei armeijassakaan odoteta yhtä paljon ja saada yhtä vähän kuin Jumalan puutarhassa. Jumalalle kaikki ihmiset ovat saman arvoisia, koska Jumala ei auta ketään. Lakkaa vastustamasta Jumalan tahtoa ja laita lihaskuntosi remonttiin. Jumala tahtoo nyt, että huohotat. Haluathan tietää mitä rakkaus on. Ensin se pitää kestää.
Yhteisössä oli käytössä karkoitusrangaistus. Suurin julkkis saatettiin tuomita täydellisen tuntemattomaksi. Hän oli aikoinaan puhunut, myönnetään henkensä kaupalla, lukemattomien syyttömien puolesta oikeudessa. Nyt hänen puolesta ei hiiskahtanut yksikään. Sillä hän oli syyllinen. Tosin yksin Jumala tiesi mihin. Mutta tämä yhteisö oli Jumalaakin ovelampi. Eikä se ollut initiaatiorituaali minkään suuremman saavuttamiseksi. Nyt hänellä kaikki meni päin helvettiä. Mutta henkilökohtaisen elämän alueella kaikki oli hyvin. Kotilieden ääressä hänet, ennen vieras, tunnettiin yhä paremmin.

24.8.2016

Eikä ollut kaikki runkakkarit kanootissa, ei kaikki huoripukit laaksossa, sillä miehellä.

23.8.2016

HAIKEAA HARHAMAA

Harvoin suomalainen taide liikuttaa kyyneliin. Sibeliuksen musiikin äärellä sitä ei juuri tapahdu, eikä näiden muiden suomenruotsalaisten riikinkukkojen. Eiväthän he ilmaise sitä samaa kamppailua, joka MEILLE on elämän ja kuoleman kamppailu. Ei minua jonkun toisen kansan voitonlaulut liikuta. Egoistiselta pohjalta syntyvät asiat eivät herätä mitään ajattomia arvokkaita tunteita.
    
Rantamalan Harhama on tuottanut erikoisen kohmeloisen sielun syväjähmeydessä tapahtuvan liikutuksen jo pari kertaa. Koskaan lie aiemmin ei suomalainen romaani ole tehnyt minuun vastaavaa vaikutusta (no Kalevala paikoin on vaikuttanut näin... mietin tätä tunteen köyhyyttä: kun venäläinen ehtimiseen itkee klassikkojensa äärellä).
  
Mistä aikakausien yli virtaava liikutusvaikutus johtuu? Vastaus on ilmeinen: tässä kuvataan tosissaan ja antaumuksella jotakin, joka on itselleni niin piinallista, että olen jo heittänyt toivonikin siitä, että minua koskaan voitaisin ihmisenä, tuntevana ja elävänä olentona ymmärtää, jos tätä tunnettani alkaisin ilmaista. Niin hyvin Rantamala maalaa tämän "Rajajoen Gordionin solmun", Suomen ja Venäjän suhteen painajaismaisuuden, aavemaisuuden, pelottavan jyrkkyyden ja selittämättömyyden, joka on paljon irrationaalisempaa ja paljon syvempää kuin asiaa pinnallisesti katsoen voisi luulla.
   
Rantamalan selityksen ytimessä on tyhjä sana: "kansallishenki". Mitä merkitsee tämä sana meille kun selailen iltapäivälehtien kansallisesta itsetuhosta kertovaa uutisointia tai taiteemme koppavaa egoistista pöyhkeilyä ilman vähäisintä tunnesisältöä tai edes tietoa siitä mitä on olisi omaperäinen lyyrisyys. Mitä ihmettä enemmän se saattoi merkitä sata vuotta sitten, silloin kun uskottiin että Jumala on joko tai: Suomen tai Venäjän kansan ystävä. Että Jumala on joko tai hylkäävä ja tuhoava toisen: Suomen tai Venäjän. 
  
Onko tämä kirkkokuntien jakamisen perversio -- tämä viholliskuvan rakentamisen vuosituhantinen rituaali -- koskaan ottanut enemmän todellisuudesta vieraantuneita ja fantastisia vihan muotoja missään Bysantin ja läntisen Euroopan välillä kuin Suomen itäisen rajan tuntumassa? Onko tosiasiallisia tavanomaiset kahakat ylittäviä syitä...? Missä kirjallisuudessa ne kuvataan, jotta voisimme niiden ylihistoriallista ja metafyysistä oikeusperiaatetta ymmärtää?
     
Tuo kummallinen käsite "kansallishenki" tai "historianpakko" ovat peittämässä jotakin aavemaisuutta, joka on paljon vähemmän ylevä tai kaunis kuin nämä puleeratut hegeliläis-snellmanlaiset käsitteet. Se henki on olennaiselta osaltaan ihmisvihaa ja mustaa magiaa, jonka Rantamalakin myöntää. Asetelma jonka Rantamala kuvaa ei täällä ole muuttunut miksikään, vaan on luonteeltaan kenties pysyvintä mitä maailmassamme on. Jos viha otettaisiin pois, mitä ihmisille sitten jäisi?
  
En ole vielä päässyt niin pitkälle, että tietäisin mitä tapahtuu kun Rantamala ottaa käsittelyyn suomenruotsalaisuuden, mutta on se kai selvää, että tämä ampiaismainen -- ampiaisaivoinen -- kiihkomielisyys Venäjää kohtaan on Suomessa ruotsalaisen istutuksen tulosta. Vaikutuksiltaan näin syvän ja pitkäkestoisen aivot mädättävän ruton istutus voi olla vain verivihollisen (pedofiilien) työtä.
   
Kun tuon aatteellisen ja uskonnollisen istutuksen historiaa katsotaan, ei siinä pitäisi olla mitään niin mystistä tai kummallista. Kysymys on tavanomaisesta kolonialistisesta aivopestusta, joka on saanut hautua vuosisatoja. Voisi tietysti ajatella, että raja on pitänyt värit puhtaina.

Mutta kuinka puhtaita värejä tuo rajan pitäminen nyt käytännössä toisistaan eristää? Onhan monikulttuurisuus juhlittu (tosin melko tyhjä) ideaali laajasta siinä kulttuuripiirissä, johon Suomikin haluaa kuulua.
  
Siksi kun tätä kysymystä rationaalisesti katsotaan, pitää mennä kaus historiaan, aikaan ennen uskontokuntien jaon näkymistä Suomessa ja Karjalassa. On kysyttävä tuolta miltei jo esihistorialliselta aikakaudelta millaisena siellä nähtiin geneettisen isolaation riikinkukkomainen ylpeys (puhdas väri) tai villi sekoittuminen ja assimilaatio (kansan luonteen katoaminen). Uskoisin, että se nähtiin silloin oikein, juuri sinä mitä se on tieteellisesti ajateltuna: rakkauden selektiivisenä totuusperiaatteena.
    
Sillä kansan ytimessä on rakkaus: että se voi rakastaa itseään ja lisääntyä onnellisesti itsenään. Ei kansasta tule monikulttuurista, elleivät ne monet kulttuurit opi rakastamaan toisiaan. Kansan ytimessä on se, että se rakkauden varassa kasvattaa omaa voimaansa. Kansan voimaa ja ylevyyttä on se, että rakkautensä ylitsepursuavuudella hurmaa ja häikäisee toisia. Rakkaudella ja liitoilla se kasvattaa vaikutusvaltaansa, eikä mikään viha voi todelliselle kansalle olla kynnyskysymys, koska sen ylitsepursuava rakkaus niin moninkertaisesti saa kaiken vihattavuuden unohtumaan ja katoamaan. Kansa poistaa kehostaan vihan virtsana ja muuttaa ravintonsa rakastettavuudeksi. Jos Jumala jotakin vihaa, se vihaa sellaista joka ei näe rakkautta pikkumaisen koteloituneen vihansa ylitse.

 Pedofiilien voitonmerkki (2012) Helsingin Kapteenin puistikon leikkikentän vieressä.
k(ä)yttis 25 v.
Ei Juudas minua koskaan pettäisi, hymähti Jeesus teeskennellyn iloisesti, veltosti, läpi-ironisesti. Siinä koko aikakauden runouden sisältö.
Voi sitä nukkua yönsä näinkin huonosti.

KAUNIIDEN RAJOJEN MAAILMASSA

Elämä on prosessi, joka tuottaa tilanteita. Tilanteissa emotionaaliset sisällöt voivat ilmetä. Mielenkiintoisissa ja lyyrisissä tilanteissa ilmenevät korkemmat tavoiteltavat tunteet. Dramaattisissa ja alhaisissa tilanteissa ilmenevät alhaiset ja kartettavat tunteet. Draaman kuohusta me kuljemme luotisuoraa pois koska emme ole emotionaalisia kääpiöitä.
 
Me syömme masennuslääkkeitä, koska meillä ei ole enää mitään. Maailma pakkautuu merenrannoille kuohun keskipisteeseen missä vain kusta juodaan skumppana.

Hampaamme terävöityvät kulumalla toispuoleisessa neuroottisessa purennassa. Suihkuseurapiireissä raskasmetallit kertyvät kehoomme. Nostalgiamme on ohutta, kadonnut aikamme tuskin kirjoittamisen arvoista.

Silti elämä joskus rakentuu kauniiksi tilanteiden sarjoiksi. Ne lainaavat jostakin liikkuttavaa emotionaalista sisältöä. Kesälomamatkamme soundtrack tuskin liikuttaa edes tekijäänsä. Meille se merkityksellistää väärin kuultujen lyriikoiden kautta kaiken olevan. Miten se onkin sanoitettu niin, että kaiken voi kuulla sattuvasti väärin.

Kun olemme saapuneet loputtoman aron halki ratsastuksessamme tienristeykseen, jossa koko kävelevä vesipilarimme järjestyy jonkin lainatun henkisen organisaation mukaisesti ja silmiimme kohoaa kyyneltihrut, olemme kuin savukiehkura, joka taikalampusta ulos vuotaneena kerran vielä koostuu näkyväksi demoniksi ennen lopullista hälvenemistään. Olemme tyhjään kitarointiin äkkiä tarttuva liike ja henki, joka tulee tietoisuutemme ulkopuolelta ja nopeasti palaa sinne. Siinä välissä on sävellettävä kaikki mikä on merkillistä. On sanottava väärinkuullun sisäisen musiikin avulla kaikki omaperäisen kauniisti ja sattuvasti. Tilanteen luontuvuus on triggeri, jonka pitäisi laukaista ne jännittyneet liipaisimet, jotka odottavat kaikkialla luotaantyöntävinä kuin voyeristin silmä, mutta eivät itse tiedä miten laueta. Välissä on väistettävä nihilistin katse, henkisen vampyyrin jäänaskalilla halkaistava silmä.
 
Me väistelemme katkeruutta kuin timantti syntymistään tuhannen kilometrin syvyydessä maankuoren raskaimmassa povessa. Mikään ei ole enemmän UG, ei syvemmällä maan povessa kuin tämä ohikiitävä nimetön tunne. Siinä on tuhannesti poispelatun maailmakortintuoksu, Donbassin hiilikaivoksen kompassiruusun kirkas pikimusta jälkikäteissepustettuja rakkaustarinoita suurempi kärsimysverenhehku.
It's a World with Beautiful Borders.

IRMARI RANTAMALA: HARHAMA

Kirja ei ala huonosti. Kiinnostus herää vaikean tuntuisesta näytöksestä, josta kirjailija selviää kunniallisesti. Toinen kappale herättää näyttämöllepanonsa puolesta kiusaantuneita tunnelmia, mutta lähtee teksti jälleen käyntiin.

Alkupuolen kuvailevan ooppiumhoureisen Hiiden Mylly -jakson jälkeen päästää jäntevämmin rakennettuihin kuvauksiin. Kuvaus pörssistä ei ole tarkoitettu ulkonaisesti realistiseksi. Jotain profeetallista on siinä kun Rantamala laittaa omaisuutensa keinottelussa menettäneen teollisuusjohtajan (Gustav Krupp von Bohlen und Halbach?) puremaan vanhalta juutalaismieheltä peukalon irti. Juutalaisen raateleminen ei jää siihen. Myös Harhama itse on menettänyt keinottelussa kaiken omaisuutensa, mikä valkenee lukijalle vähitellen.
   
Teos on yli tuhatsivuinen järkäle ja lukija monenmoisilla ennakkoaavistuksilla ladattu. Eino Leino haukkui suurteoksen tuoreeltaan 1909 hajanaisena. Haukkuminen osoitti levottomuutta Suomen kulttuurieliitin taholta. Tilattuun lyttäykseen hätäpäissä keksitty väite hajanaisuudesta uppoaa emotionaalisesti niihin, jotka eivät ole lukeneet tiiliskiveä sen alkulehtiä pidemmälle.
  
Parin sadan sivun kohdalla teoksen sommittelu ei vaikuta enää lainkaan hajanaiselta. Toisiaan tukevat enemmän tai vähemmän psykedeelisin keinoin motivoidut jaksot rauhoittuvat jänteväksi klassiseksi romaanikerronnaksi. Harhaman vihkiäisjaksossa on jopa suomalainen tukkijätkäromantiikka saanut ooppiumhuuruisen komean variaation.
 
Vaikka kysymyksessä on tekijänsä esikoisteos, se vaikuttaa sittenkin yllättävän kypsältä ja itsevarmalta vaikean dekadentin ja symbolistisen tyylinsä huomioon ottaen. Tosin Lassila oli kirjan julkaisun aikoihin jo yli 40 vuotias. Pitkällinen kypsyttely tuntuu ja näkyy teoksen otteessa ja taiteellisten keinojen omalakisuudessa.
 
Lassila teloitettiin sisällissodan aikana (rituaalisesti?) valkoisten toimesta. Kirjailijamurhaa oli seuraamassa Suomenlinnanlaivalla sen ajan kulttuurieliitti tärkeimpinä kiihkoilijoinaan runoilija Gunnar Björling ja Turun kuritushuoneen 2. apulaisjohtaja Wolmar Henrik Ståhlberg. Runoilija Juhani Siljo ei ollut paikalla, koska oli menettänyt henkensä aiemmin samassa kuussa.
 
Harhama taustoittaa näitä tapahtumia ennustamalla ne. Harhamassahan puhutaan sodasta enteelliseen tyyliin, vaikka kyseessä onkin Venäjän ja Japanin sota. Maju Lassilaa pelättiin myös siksi että hän tunsi Venäjää ohi operatiivien ja saattoi paljastaa tosiasioita. Kohtaus Anna Pawlownan budoaarissa saa dostojevskilaisen draaman sävyjä kun Suomen ja Venäjän välistä syvää juopaa ruoditaan.

"- Suomalaiset pelkäävät Venäjää kuin hautausmaata, ennätti paroni Geldners vastaamaan. - Heillä on niin lyhytnäköisiä valtiomiehiäkin, jotka eivät tahdo tuntea vastustajaansakaan, eivät oppia tuntemaan sen voimia… se kun asuu rajan tällä puolen.
- Ei… ei, yritti Harhama keskeyttää, mutta Anna Pawlowna keskeytti hänet kiihtyneenä, lausuen:
- Kuinka ei?… Olen Teille itsellenne usein sanonut, että te suomalaiset tunnette Pariisin likaviemärit, mutta te ette tunne Venäjän suunnattomia taideaarteita, jotka ovat kivenheiton päässä maastanne. Te opitte ranskankielen, tutustutte sen avulla ihmishengen suuriin luomuksiin. Ja kumminkin on Venäjän kansan kielellä, johon kansanne elämä on yhdistetty, ilmestyneet ihmishengen helmet… Ottakaa runoilijoiltamme ja kirjailijoiltamme Lermontov, Nekrasov, Pushkin, Dostojevski, Gogol, Turgenjev ym. Ottakaa Tolstoi… Mitä ovat Dumas't ja Zolat ym. tämän rinnalla? Ottakaa taiteemme Tshaikovskista ja Aivasovskista ym. alkaen, ja teidä täytyy myöntää, että Venäjä ei ole hautausmaa, jossa on ainoastaan kuolleiden luita.
Hän veti sidettä kovemmalle [rajajoella SL huom.]… Ja itse hän pelkäsi samalla, että solmu aukeaa…
- Niin suomalaiset matkustavat Tukholmaan Tolstoita tutkimaan, virkahti paroni Gelders kuivasti.
Keskustelu alkoi käydä vilkkaammaksi, mielet alkoivat lämmetä, Solmu pingottui Rajajoella..."
 
Onko mitään helsinkiläisessä baaripöydässä useimmin toistettua kysymystä kuin kysymys siitä oliko Irmari Rantamalan Harhama kummankin sekä Huxleyn Uljaan uuden maailman että Orwellin 1984:n esikuva? Nythän on taas Orwell pääsemässä kilpajuoksussa voitolle.



**


Ville Timosen progradutyö vuodelta 2011: Irmari Rantamalan Harhaman dekadentti tematiikka.
   
Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon elokuva Tulipää (1980) kertoo Lassilan elämästä Harhaman antamassa valossa. En ole nähnyt elokuvaa.

22.8.2016

21.8.2016

NYKYIHMISEN HUOLET

Robert Fripp ei hyväksynyt kaveripyyntöä FB:ssä.
Tästäkin on 
mentävä yli.

GET SPACIOUS !

Factrory St. Gallery Tehtaankatu 19 Helsinki

Paintings from year 2016.

Gallery open daily:

 tue-fri: 7.30-17.00

sat-sun: 10-17





17.8.2016

Onko Oscar-patsasta aina pakko puristaa rystyset valkoisena. Eikö siitä voisi ottaa kynäotteen?


16.8.2016

2000-luvulla luultiin, että Internet on se todellisuus, jossa me elämme. Meistä näytti hassuilta ihmiset, jotka eivät olleet vielä keksineet sitä millä tavalla Internet muutti tietoisuutta ja erilaisia tekemisen muotoja.
  
2010-luvulla keksittiin, että internettodellisuus on rinnakkainen todellisuus, ja se todellisuus jossa me elämme on täysin itsenäinen todellisuus, joka voi olla vaikka miten päinvastainen internetin rinnakkaistodellisuudelle. Meistä näytti hassuilta ne ihmiset, jotka eivät olleet vielä keksineet sitä, millä tavalla Internetin looginen ulkopuolisuus muutti tietoisuutta ja erilaisia tekemisen muotoja. Oli hauska katsoa niitä, jotka luulivat Internetin kuvastavan todellisuutta ja todellisuudessa vallitsevia lakeja.
 
2020-luvulla keksitään se, että todellisuus jossa elämme voi olla juuri sellainen kuin haluamme. Eikä se estä hekumoimasta vaikka millaisilla rinnakkaisilmiöillä ja dystopioilla internetissä. Kun vaikutteita on paljon, katoaa tiedostamaton vaikutealttius ja muodostuu kriittinen arvioiva etäisyys vaikutteisiin. 
Jaetaanhan unissakin mitaleja kymmenittäin.
Venäläisessä maalaustaiteessa tapahtuvaa kehitystä kuvaa hyvin tämä:

Isä 

ja

Poika

Sukupolvia voitaisiin ottaa vapaavalintainen määrä.

Kun yli sukupolvien kuljetettava idea on se, että kehitystä (joka aina tulkitaan negatiiviseksi poikkemaksi täydellisyydestä) ei tapahdu.   
Leonardolle merkityn lainauksen mukaan taiteilija näkee kokonaan sen mistä toiset näkevät vain välähdyksen. Taiteilijan tehtävä olisi viiveen luominen välähdykseen. Ohikiitävän hetken jatkaminen toisin keinoin. Ennen muuta tietoisuus ilmiöistä ja niiden temporaalisesta luonteesta. Taideteos jäljentää ne niin, että niitä voidaan tarkastella objektiivisina. Prosessissa se mistä ei voida puhua muuntuu sellaiseen muotoon josta voidaan puhua.  

15.8.2016

ESTEETTINEN KSENOFOBIA

Voisikohan taidetoimijat jakaa karkeasti variaatiohaluisiin ja monotoniahaluisiin. Variaatiohaluiselle suurin painajainen olisi se, että monet näyttäisivät häneltä itseltään ja pyrkisivät samanlaisiin päämääriin. Monotoniahaluiselle taas ihanne olisi se, että olisi vain yhdenlaista: sellaista kuin hän itse. Jälkimmäistä voisi luonnehtia käsitteellä esteettinen ksenofobia.

14.8.2016

AMPIAISKESÄ

Ampiaisella on peniksenjatkeena luupiikki. Ampiaiskesä on abstraktia pesänpuolustusta. Pesästäajetun katse on ongelmakeskeinen: mistä vain löytyy tyyny johon neula uppoaa, se tapahtukoon korkeamman päämäärän puolustustarkoituksessa.

NEGATIIVISUUS JA TAITEEN VALTARAKENNE

Olen tullut siihen tulokseen, että kulttuurin kentällä vaikuttaviin valtarakenteisiin ei voi mitenkään vaikuttaa. Kysymys on paljon sotilaallisemmasta ja epädynaamisemmasta rakenteesta kuin koskaan ajattelin. Edustamani kultturin alueet ovat vain pisara meressä. Rakenne on suurempi kuin osasin kuvitella. Se ei ehkä ole erotettavissa mitenkään puoluepoliittisen rakenteen takana  ja median takana vaikuttavasta valtarakenteesta. Se on vain tuon rakenteen hienovaraisin ja suggestiokykyisin osa. 

Kun on selvää, että tällaiseen rakenteeseen ei voi toiminnallisesti osallistua millään tavalla, jää mahdollisuudeksi rakenteen tutkiminen ja analysointi.

Olen tähän asti toiminut oman kokemuksen pohjalta emotionaalisesti. Tämä ei riitä. On otettava toisenlainen tutkimusote, jos aikoo mitenkään päästä eteenpäin. Tärkeimpiä asioita on selvittää millainen tuo valtarakenne on ja miten se suhtautuu muiden maiden valtarakenteisiin, vai onko se jopa yhteydessä muiden maiden valtarakenteisiin.

Onko jossakin päin maailmaa vielä sellainen tilanne, että taiteilijat eivät ole osa keskeistä valtahierarkiaa vaan pikemmin sen ulkopuolisia? Siis että jonkin taiteilijan esittämä valtarakenteiden kritiikki olisi aitoa eikä suggestoivaa? En ole varma. Voi olla että postmodernilla ajalla tällaista taiteilijan tehtvää ei enää ollenkaan ole olemassa. 

Kun kotoista valtarakennettamme analysoi, ovat ensimmäiset silmiinpistävät selittämättömät piirteet sisältöjen äärimmäinen negatiivisuus ja variaatioviha.

Näennäinen demokratia ilmenee taiteessa eräänlaisena pintatason epäkonservatiivisuutena. Mutta tarkemmin katsottuna valtakulttuurin tuotteet ja tekijät eivät ole vapaita syvistä ennakkoluuloista, negatiivisuudesta ja henkisestä väkivallasta, joka syntyy ja joka sallitaan taidealan toimijoiden keskuudessa pelkojen vuoksi.

Mistä tässä negatiivisuuden manifestoitumisessa on pohjimmiltaan on kysymys? Mitä siinä esitetään. Valtakulttuurin edustajat kuvaavat dystooppisia aiheita, mutta samalla he eivät ole muuttamassa mitään tai varsinaisesti tyytymättömiä mihinkään. He ovat kivettämässä nykyisiä orwellaisia vallankäytönmuotoja.

Paljastuu, että heidän maailmansa on dystopia, johon he ovat aggressiivisen tyytyväisiä. He ovat yhtä tyytyväisiä kuin oikeistolainen sokea positiivisuusintoilija. Sillä erotuksella että he eivät ole sokeita vaan näkeviä. Siinä missä hullu yltiöoptimisti kulkee pimeydessä luulojensa voimalla ja sukunsa korruption suojeluksessa, kulkee dystoopikko tarkkojen pimeänäkölaitteidensa avulla. Mutta kumpikin he hyötyvät tilanteesta yhtä paljon, ja ovat yhtä väkivaltaisen haluttomia lisäämään valon määrää.
  
Kun minun intuitioni sanoo (ja omassa tekemisessäni on niin), että dystopian kuvaus on samalla muutostarpeen ilmaisua, se menee harhaan näiden yömetsästäjien kanssa. Paljastuu paradoksi, joka on hämmästyttänyt minua jo 20 vuotta. Olen yrittänyt 20 vuotta raapia tuon paradoksin pintaa tuloksetta. En ole saanut mukaani oikein yhtäkään päivän olentoa. Ei silti, yöpuoli on minustakin mukavaa aikaa. Mutta on se kyllä ikuisena tilana tylsä.
    
Negatiivisuuden paradoksi on yllättävän vaikea analysoida. Määritelmän mukaisesti kukaan ei yritä sen analysoimista: päivän eläimet eivät päivää enää kaipaa. Sokea optimismi on korvannut niille valon. Toiselta puolen esteetikon huolehtivat siitä ettei heidän negatiivisuudestaan saa millään kiinni.

Primitisvismistäkö tämä virtaus lähtee? Alkumodernistinen primitivismin ihailu on muuttunut mustaksi magiaksi itsessään...? Negatiivisuus joka esitetään, on sitä toimintaa mitä sopii odottaa esittäjältä itseltään. Mitä väkivaltaisempaa on kuvasto, sen enemmän on kysymys toivetilasta: oman itsen käyttäytymisen esittämisestä ja analyysistä. Suureen negatiivisuuteen ei sisälly moraalista kannanottoa. Tässä kohtaa Nietzsche (olkoonkin että huonot käännökset) on jo muuttunut omaksi parodiakseen.  
  
Kysymyshän ei ole siitä, etteikö tuolla primitivismin synkän väkivallan puolella olisi esteettisesti tehokkaita juttuja joista voi oppia ja vaikuttua. Ahdistavuus syntyy siitä, että tällaiset yksipuoliset tyypit saavuttavat ihaillut totaalisen aseman siellä missä luonnollinen variaatio, vaihtoehtojen esittäminen ja moninaisuus on samalla kertaa kiellettyä. 
   Tästä yksipuolisesta väkivallan kulttuurista nousee sitten ala-rakenne, joka tuottaa pahinta jälkeä. Sallittaa pelkojalietsovia tai yliloukkaantuvia operatiiveja, jotka ovat niin tungettelevia, ettei heidän kanssaan jaksa kuin alistua ja antamaa periksi. Nämä likaisen työn tekijät eivät toisaalta lisää taiteen substanssia millään tavalla. He ovat kuollut lastia. Hämähäkkejä joita siedetään, ikään kuin heistä olisi hyötyä kärpästen metsästäjinä. Todellisuudessa he kuitenkin parveilevat kuolevan Kristuksen kasvoilla ja haavoissa kärpästen kanssa paljon mehukkaampaa verta imien.
 
Tämä järjestelmä on niin älytön, että sen suhteen pitäisi konsultoida ulkomaalaisia taiteilijoita ja tahoja. Millaisin rokotuksin esimerkiksi nykyvenäjällä suojaudutaan tällaiselta neuvostojärjestelmän patologiselta uusiutumiselta?
  
Parikymmentä vuotta suu auki kirjallisuuskenttää katsoneena sanon, että kulttuurikentän läpikotaisella patologisuudella ja auttamattomuudella täytyy olla jotakin tekemistä sen vaikutuksen kanssa joka maailmansotien aikakausilla on ollut tunnetarpeitten ohikatsomiseen. Taiteesta on tullut sodan jatkamista toisin keinoin. Keskeistä on väkivalta, negatiivisuus ja viholliskuvatoteemin rakentaminen. Tai näitä päämääriä ei ainakaan kyseenalaisteta.
  
Soturirituaalit alkoholismissa ja huumeiden käytössä ohittavat tietoisuuden avaratamisen rituaalit. Tietoisuuden korkeampien puolien olemassaoloa ei oikeastaan edes manifestoida. Kaikki on silkkaa soturirituaalia, kestävyyskoetta ja tatuointia. Kauneus on tällaiselle taiteelle kuollutta painolastia. Kauneuden havainnointi ei edista viholliskuvan rakentamista.
   
Jälleenrakennusaikana konkreettiset asiat olivat välttämättömiä yksilöllisen eloonjäämisen kannalta. Työpaikka, talo, ruoka, elanto. Tunteista ei puhuttu ollenkaan. Syntyi tunnetarpeita ohittava perhekulttuuri. Tämä "kulttuuri" indoktrinoitui moderniin taidekulttuuriin. 
  
Tämä on eräs patologian selitys. Toinen selitys voi olla silkka kapitalismi. Kun ihmisen olo on kaikilla tavoilla tehty negatiiviseksi, jää silmitön kuluttamisen himo ainoaksi pakotieksi. Toisistaan ihmisille ei enää ole iloa. Vain kaupasta ostamalla voi saada iloa. Ehkä yksipuolisesti emotionaalisilta arvoiltaan negatiivisen taiteen sisällön voisi lukea juuri tällaisen ihanteen valossa? 

12.8.2016

KENET TURKKA JÄTTI RAUHAAN

Kumpi lopulta oli suurempi taiteilija, Jouko Turkka vai Spede Pasanen. Turkan Seitsemää veljestä on kiistelty taidepläjäys, mutta kahta ensimmäistä Uuno Turhapuroa ällisteltiin joukkomittakaavassa. Spedellä on paljon sketsejä, jotka irvailevat englantilaiseen tyyliin terävästi ja kestävästi vallanpitäjille tyypillisiä hullunkurisia psykologisia ominaisuuksia. Tällainen englantilaistyylinen substanssipilakuva käy käsiksi eliittiin uunoksilyövän pitävällä otteella.







Turkan kohdalla voi puhua statuspilakuvasta, joka keskittyy alhaisen statuksen nälvimiseen ja jättää rauhaan negatiivisten asioiden syyt. Turkan (hänhän muistutti fyysisestikin japanilaista) lainaamassa japanilaisen buto-teatterin perinteessa ja suomalaisessa pirkkapekkapuupää vertaiskomediassa on yhteistä se, että irvailun kohteena on VAIN alhaisen statuksen metsäläiskansa, vammaiset, stressaantuneet, aikaisin aamulla heräävät ja työssäkäyvät. Turkka ja varsinkin hänen opetuslapsensa irvailevat poliittisten keinojen käytön tuottamaa degenraatiota sen sijaan että he irvailisivat substanssin puuttumista korkeasta statuksesta, tai toisaalta surreaalisten poliittisten keinojen luonnetta.










Mutta näkeekö egoisti näitä valtaeliitin ominaisuuksia, jotka ovat hänen itsensä haikailtu pääominaisuus? Kun egoistin opetuslapset sitten ovat vielä suurempia egoisteja, he eivät näe tökkiä isäänsä vastaan edes tulitikulla.








Alla olevalla videolla on silti paljon hyvää meininkiä ja hyviä havaintoja, kuten kasvojen kenttämäinen järjestyminen ristiriitaisten emootioiden näyttämöksi.






  








"Turkan alamaisdramaturgiassa suomalainen kuvattiin eläimeksi joka vapisee pensaan takana. Mutta Turkka ei kuvaillut miksi. Turkka ei kuvaillut kolonisaation teurastajia jotka olivat ajaneet suomalaiset metsään vapisemaan.
Turkka laittoi oppilaansa ratikkaan katselemaan vammaisia ja surullisia ja sitten urheilusalissa nauramaan ja matkimaan arjen ihmisiä. Turkka ei laittanut oppilaita westendin taksikuskeiksi tai pitopalvelun tarjoilijoiksi ja sitten nauramaan eliitin valituksille ja juoruille." (Arhi)




Olisi hyödyllistä tietää millaisia eroja suomalaisessa ja venäläisessä valtarakenteessa on. Ihan vaikka se, että miten viholliskuvat rakennetaan (negatiivinen toteemi). Tai onko esimerkiksi kulttuurissa kauneudella ihanteellinen itseisarvo, vai onko viholliskuva ainoa pyhä asia (heikkojen rituaalinen valta alistaa kauneuden viholliskuvalle). Näistä olisi hauska tietää, että ovatko samanlaisia vai erilaisia konstruktioita.

11.8.2016

Päivän kalansaalis: viisi kiloista haukea.

10.8.2016

Intiaanien häpeäpaalu (shame/ridicule pole) on toteemipaalu, joka on pystytetty viholliskuvaksi. Mutta tuskin voi sanoa, että viholliskuva olisi kaikista pyhin arvo intiaaneille. Oma menestys, terveys, hyvinvointi, ilo ovat tärkeämpiä.
Raha tulee rahan luo, mutta vain pieni ison. Miljonääreille saa olla koko ajan tarjoamassa kahveja.

KANSANKOTI JA KODIN ULKOPUOLINEN ALUE

Ruotsalainen kansallissosialismi on ihmeellinen asia. Se on kai aina ollut olemassa ja voi edelleen oikein hyvin. Sitä ei tarvitse kirjoittaa kirjoiksi kun se on kirjoittamaton kirja. Kirjoiksi voi kirjoittaa kaikkea päinvastaista huumorimielellä.
  
Ruotsalainen kansallissosialismi toimii Suomen alueella oikein hyvin. Virheään aatteeseen yhdistettyä se tarkoittaa sitä, että ensin ruotsalainen ihminen, sitten kasvi- ja eläinkunta yksitumaiseen ameebaan, sen jälkeen suomalainen ihminen, jos rahaa ja elintilaa jää.
 
- "Miksi niillä menee niin huonosti ja kaikki asiat yhteiskunnassa päinvastoin kuin meillä?"
- "No kun ne eivät ole ruotsalaisia, mutta kunnioittavat meidän aatetta."


Ja Kalle-Kustaa nauraa.

MINÄ, ROOLI, PERSOONALLISUUS, IDENTITEETTI

Gurdjieffille rooli on likimain yhtä kuin identiteetti. Arkielämän roolit eivät eroa mitenkään näyttelijän esittämistä rooleista. Näyttelijä vain on roolien ammattilainen, siinä missä poliisi on väkivallan ammattilainen. Näyttelijä hahmottaa etäisyyden omien tunteidensa ja rooliensa välillä samalla tavalla kuin poliisi hahmottaa etäisyyden omien tunteidensa ja väkivaltaisen toiminnan välillä.

Roolit ovat väkivaltaa. Gurdjieffin mukaan rooleja on aina monta, eikä mikään niistä ei ole Minä. Rooli on pieni minä. Ihmisessä vaikuttaa keskenään riitelevien tai keskustelevien roolien komitea. Sen dynaamisia tasapainotiloja voisi kutsua persoonallisuudeksi. Persoonallisuus määräytyy roolien komitean voimasuhteiden mukaan. Mutta persoonallisuus ei silti ole Minä.
 
Minä on jotakin aivan toisella tasolla olevaa. Minä on jotakin joka näkee laajasti etäältä koko roolien komitean ja sen keskinäisen riitelyn. Jos roolien komitea järjestäisi spiritistisen istunnon, jossa jokaisen sormi lepäisi kynää kuljettavalla alustalla, kirjoitus voisi olla Minän kirjoitusta. 
  
Mistä rooli syntyy? Siihen vastaa parhaiten Tarot pakka. Nosta Tarot-pakasta satunnaisesti viisi korttia kuvaamaan nykyhetken tilannettasi. Jokainen kortti kuvaa jotakin tilanteessasi vaikuttavaa voimasuhdetta. Roolit täytyy jakaa niiden korttien kesken, jotka nousevat pakasta. Olennaista on nousseiden korttien keskinäinen draama, ei se mikä on nousseiden korttien suhde niihin kortteihin, jotka eivät nousseet. On käsitettävä, että draama ei ole mitään abstraktia, vaan se näytellään niillä tekijöillä, jotka sattuvat syntymään ja ovat olemassa. Siksi ei ole mitään pysyviä ominaisuuksia, joilla tullaan joksikin. Joksikin tulemiseen vaikuttaa paljon enemmän se, mitä muuta pakasta kulloinkin sattuu nousemaan. Samalla Tarot-kortilla voi olla täysin erilainen, jopa päinvastainen rooli, jos muut neljä korttia ovat toiset.


  
Elämä on tällaista. Mitään ei voi laskea etukäteen vain tutkimalla itseään. Itsen, Minän, tunteminen ei auta juuri ollenkaan käytännön elämässä, jossa vaikuttavana on kaikki se muu, mikä on sattunut syntymään. Tarvitaan rooleja, jotka pelastavat erilaisista tilanteista. Minä ei ole rooli. Toisaalta, jos ei itseään, Minää, tunne, ei voi ymmärtää roolien vaihdannaisuuden takana olevaa pysyvyyttä.   

9.8.2016

Nämä ovat kiviä. Näitä minä opetan. Ne ovat paljon viisaampia kuin ihmiset. Meteorikin on kivi. Se on viisain kaikista, koska se lentään. Juoksee pimeää rataa. Pimeys on hänen areenansa. Ihana on juosta vanhat verkkarit henkseleiden varassa soratiellä syysyönä. Kuuntele, meteorit. Henki siinä juoksee urheilijaa. Tuossa henki hyppää. Noin se tietää itsensä.

IDENTITEETTIHÖPINÄSTÄ

Nyt kun on tullut näitä kaikenlaisia ulkomaalaisia venäläisen identiteetin etsijöitä, jotka pyrkivät samaistumaan nykyvenäläisyyden kaikista pinnallisimpiin roolimalleihin, on ehkä aika selkeyttää omaa suhdettani tällaiseen.
   
Venäjä ei ole koskaan merkinnyt minulle mitään identiteetin kannalta. Olen aina ollut se mikä olen, eikä identiteettini ole Venäjästä muuttunut miksikään. En ole löytänyt Venäjältä roolimalleiksini miehiä, jotka toimisivat identiteettini esikuvana tai kasvualustana. Tämä johtuu siitäkin, että Venäjällä ei juuri ole biogeneettisesti ja henkisesti kaltaisiani yhdistelmiä, tai niitä on hyvin vähän.
  
Venäjä ei ole minulle mikään alueellinen toivioidentiteetti. Henkilökohtainen identiteettiongelma ei ole se ongelma, josta tässä on kysymys. Täytyy käsittää jo sekin, että ihminen jolle identiteettikysymykset ja roolimallit ovat jotenkin ensisijaisia, ei ikinä voi löytää Gurdjieffin kaltaista opettajaa. Gurdjieffillehan roolit ja identiteetit ovat vain pieniä minuuksia, joihin suhtaudutaan melko kevyesti toisarvoisina konstruktioina. Roolit ovat korkeintaa kukkakeppeljä. Ei niihin pidä takertua. Vaikkei niistä tarvitse luopuakaan. Niitä voi olla monta niin kuin mustalaisella sormuksia.
  
Minä, joka en edes osaa Venäjän kieltä, enkä koe kieltä kohtaan suurempaa intohimoa, en ole venäläiseksi koskaan ollut muuttumassa. Tietysti käytännöllisten tilanteiden ongelmat kielitaidon puutteiden takia ovat olleet harmittavia sinänsä ja estäneetkin emotionaalista samaistumista. Sanotaan se suoraan: enempää kuin minulla ei ole lupa liikahtaa paikaltani, ei ole lupa osata liian sujuvasti vieraita kieliä. Vaikka sitten oman perheen ruokapöytäkeskustelu olisikin pääosiltaan itselleni käsittämätöntä. Sama kokemus oli Gurdjieffilla sata vuotta sitten.   
   
Minun kysymykseni suhteessa Venäjään on kysymys suomalaisen viholliskuvarakennelman haitallisuudesta sinänsä. Tavallaan siitä uhrista, joka viholliskuvarakennelmalle annetaan, yhä uusin sukupolvin. Ensinnäkin rationaalinen suhde historian faktoihin auttaa muodostamaan selvemmän käsityksen viholliskuvarakennelman tarpeellisuudesta. Sodankin sattuessa on niin, että siinä ei raivolla ja uholla, emotionaalisella paatoksella ja muulla sellaisella pärjätä, vaan kylmällä rationaalisuudella. Viholliskuvarakennelma ei lisää sodanajan toimintakykyä. Sodanajan toimintakyky perustuu päinvastoin siihen, että jokainen mukana oleva voi selvästi käsittää tilanteen rationaalisen perustan. Miksi on toimittava niin kuin toimitaan, miksi se on järkevää siinä tilanteessa. Uho ja paatos saavat nykyihmisen epäröimään ja sekoamaan toimissaan.

Olen pohtinut sitä mitä viholliskuvarakennelmalle voitaisiin tehdä. Onko mitään mieltä siinä, että valtamedia käyttää niin hillittömästi resursseja sellaisen asian uusintamiseen. Ajatukseni on, että asialle olisi mahdollista tehdä jotakin. VIholliskuvarakennelmaa voi yrittä dekonstruoida, tai edes analysoida sen sijaan että se kyseenalaistamatta indoktrinoidaan esimerkiksi maahanmuuttajiin. Tämä viholliskuvan indoktrinaatio tuntuu olevan keskeinen tehtävä eliitin ohjaamalle medialle.
  
Se tietty emotionaalinen paatos, joka on liittynyt Venäjän psykedeeliseen ja vapauttavaan vaikutukseen, on sukua pikemmin sille matkustamiseen liittyvälle yleisilmiölle, että paikanvaihtaminen aina virkistää. Venäjä on niin erilainen maa kuin Suomi, että sitä tuntee menevänsä kauas, vaikka matka ei ole pitkä. Tämä psykedeelinen efekti on kiehtova. Mutta se ei ole sen kummempi kuin psykedeelisten huumausaineiden tuottama efekti. Se on samantehoinen, mutta erilainen.
   
Toiseksi Venäjä on emotionaalisesti vapauttava (suomalaiselle), koska se yksinkertaisesti vapauttaa suomalaisen hänen omasta historiallisesta viholliskuvarakennelmasta ja sen tuottamasta angstista (siis tietysti vain sen yksilön joka tähän pystyy. Ja ilmeisesti hyvin harva pystyy. Se edellyttää avoimuutta ja spontaanisuutta sekä liminaalitilan käsittämistä sekä teoriassa että käytännössä. Kysymys samasta ilmiöstä, josta deelitutkija Grof puhuu holotrooppisena tietoisuutena. Ilmeisesti vain harva psykedeelejä kokeillut tavoittaa sen). Suomalaisessa yhteiskunassa on hyvin paljon arkisella tasolla tuntuvia ja näkyviä elementtejä, jotka ovat seurausta viholliskuvarakennelman pyhyydestä. Tällä rakennelmalla on oma hierarkiansa, joka seuraa kaikkiin päätöksiin, ja koko tietoisuuden olemus seuraa siitä.
  
Venäjällä tietoisuus on täysin erilaisen arkkitehtuurin mukaan rakentunut ja tuntuu vapauttavalta kuin eritavoin hiertävä kenkä, kunnes tuo kenkä ajan mittaan alkaisi hiertää omalla tavallaa, jolloin olisi taas viisasta vaihtaa siihen kenkään, jonka hirtämät rakot ovat jo parantuneet.
  
Venäjälle jääminen ja sen systeemin nykyisten tai historiallisten negatiivisten puolien imuroiminen asumalla siellä tällaisen vastakkainasettelun vallitessa taas ei kuulu ollenkaan ajattelumaailmaani. Minun maailmaan ei kuulu negatiivisten piirteiden keräily, paskanjauhaminen, epäkohtien ja ongelmien etsimällä etsiminen, vaan positiivisten ja kulttuureille yhteisten vahvuuksien keräily. En etsi ongelmia, mutta kohtaan ne kyllä, jos on pakko.
   
Tämä on hyvin erilainen maailmankuva kuin sellaisella paremmalla ihmisellä, jolla ei ole pakko mihinkään, mutta joka näkee VAIN ongelmat. Minä en kuulu tuohon parempien ihmisten kastiin, joiden ainoana huolenaiheena elämässä on konstruoida ero itsensä ja huonompien ihmisten välille. 
  
Ajattelumaailmaani sen sijaan kuuluu, joku sellainen utopia, jossa Venäjäkin on päässyt jo eteenpäin.
  
Eli jos venäläiset tekevät jotakin siitä ei seuraa se, että se olisi minuta hieno asia. Unohtakaa sellainen. Erottakaa minut kokonaan niistä ihmisistä, joille tämä kysymys on alueellisidentiteetin asia. Sen sijaan jos venäläiset tekevät jotakin oikein, peukutan sitä tasan yhtä innokkaasti kuin jos suomalainen tai ruotsalainen tekee jotakin oikein. 

SUON KAIUTINJÄRJESTELMÄ

Kun toivotaan, että kovimmatkaan avunhuudot eivät suolta kantautuisi, järjestetään luonnon kohinaa kertaava kaiutinjärjestelmä suon ympärille. Kun hälyä lisätään riittävästi jää maailman kovaäänisinkin huutaja ilman apua. Ne ylpeät, jotka tämän tietävät, eivät viitsi huutaa apua tai sanoa mitään. He vain vajoavat suon uumeniin. Silloin minä kysyn: miksi sinä et huutanut apua, että minä olisin voinut auttaa sinua! Mutta enhän minä voi ketään pelastaa niin kuin joku sankari. Joku otti tavaksi huutaa koko ajan apua, vain katsoakseen tulisiko sitä. Mutta korvat olivat sodassa kuuroutuneet. He masentuivat. Eivät he olleet todellisia hädänalaisia. Ovat nyt hyvinvoivia ja isomahaisia. Mutta eivät voi auttaa ketään. Suokin voi hyvin kun se on kerännyt kaikkien sielut sisäänsä.


Alueidentiteetti tai mikä ikinä lokaalinen kohtalo, paikkaan sidottu kohtalo, on kummallinen kun se pitää ihmiset riitelemässä paikoillaan, vaikka monessa tapauksessa olisi helpompi vain liikkua eteenpäin. Kun kylähullun perävalot häipyy näkyvistä se on jo muuttunut profeetaksi toisella maalla. Joonan Jumala laittoi vastahakoisesti menemään, mutta toisen Jumala laittaa vastahakoisesti pysymään. Joona pääsi valaan vatsaan, mutta minne me enää menisimme tässä hurjien eränkävijöiden huvipuistossa. Kun meille parempien ihmisten korkeimmasta saarnastuolista nyt saarnataan että alueidentiteettimme on olematon tosiasia ja alueeseen identifioituminen on suomalaisilta kielletty, voihkitaan samalla intiaanien kohtaloa (Arhi). 
En löytänyt näitä tietoja Internetistä ja asian selvittämisessä oli vaivaa. Varmasti nämä jostain löytyvät, esimerkiksi täältä tai täältä. Kirjoitan kuitenkin tähän seuraaville, joita sama ongelma askarruttaa. 

Q: If you cant pay your iCloud payment, how long from the Apples email of pending payment (where they ask you to check your payment informations) they cancel your account and delete your data?   

A: It takes about 30 days for all the data to be deleted from iCloud.

Q: When data is deleted by Apple from iCloud, do this consequently delete data from OSX Finders iCoud drive folder (data which is stored your computers hard drive). The same way when deleting data from iCloud by net browser, data is sychronically deleted from OSX hard drive, if computer is connected to Internet.    

A: Answer is no. Data gonna be only deleted from iCloud account. And this is not sychronized by Internet to hard drivers of home computers.


ME OLEMME KAIKKI YHTÄ

Voi hyvinkin olla että viholliskuva on pyhin asia minkä ihmisyhteisö omistaa, eikä mikään päämäärä käy sitä tärkeämmäksi. Viholliskuvan pyhyys on totaalista. Pienikin viholliskuvaan kajoaminen, sen neutralointiyritys, tarkoittaa sitä, että tekijä ei ole viholliskuvasta täysin samaa mieltä. Näitä asioita ei aleta opettamaan tai selittämään. On oltava valmis syntymättään, viholliskuvan idea lujana mielen graniittiin hakattuna jo ennen syntymää. Tai sitten on tulossa kelpaamatonta, takaisin sulatusuuniin joutava kiilloton nappi. Seis! Koko syntymä on peruttava!
  
Harhaanastuja on huomaamattaan hymysuin astunut kauas sallitun rajan yli Haadeen liljaisille niityille. Se oli vain yksi askel hautaan, jossa on nyt kumpainenkin jalka. Automaattinen kuolemantuomio on kytkeytynyt, jahti on täydessä käynnissä, eikä sitä voi presidentti pysäyttää. Yksikään yhteisön jäsen ei epäile tuomion täyttä laillisuutta. Yksikään ei lausu sanaa ääneen. Tuomari istuu mykkänä, synkkänä. Ihmisen hurja tahto on salaisuuden vaalimiseen valettu. Ihminen on umpinainen, eikä päästä ulos mitään totuudesta. Jotakin niin hirvittävää on tapahtunut, että valehtelustakin on tullut pyhä seremonia, kun sen tarkoituksena on saada susi satimeen. Samaan aikaan henkiset parantajat ja hipit, täysin rinnoin mukana juonessa, jatkavat: me olemme kaikki yhtä. Me olemme kaikki yhtä.

Ja voiko kukaan kirjoittaa itseään ulos sellaisesta, mitä ei kirjainlankaan saa... Voiko muka tehtyä tehdä tekemättömäksi kirjoittamalla lisää...

 

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com