1.1.2017

Koleeramäki oli nyt nokikkain tämän uuden yllättävän ilmiön kanssa, jota ei voinut pitää pelkkänä viikonloppuviihteenä. Akvaariotuntemuksessa akvaarion ulkopuolinen maailma kääntyy valokuvanegatiiviksi. Eikä siinä kaikki. Tunne on vahvasti kehollinen. Tuntuu siltä, kuin soluseinät ja DNA-pätkät muuttuisivat virtaavaksi plasmaksi. Koleeramäki oli luullut, että tilassa on lähinnä kuuloaistiin liittyviä aistiharhoja. Yllätyksenä tuli sekin, että harhat liittyvät kaikkiin aisteihin vailla selkeärajaisuutta. Aistien havaintoenergia vuotaa rajatta toisiinsa synesteettisesti. Kaikki on yhtä ja samaa plasmaharhaa. 
 
   

  
Viikonloppuviihteestä tila meni vain siinä mielessä että työnteko ei tullut kysymykseen. Maanantai-aamuun liittyvä ahdistavuus oli siinä, että mikä tahansa tuntui olevan (pahassa mielessä) juuri nyt mahdollista. Esimerkiksi nyt vaikka laavasuihkun purkautuminen maan kuoren alta tuntui Koleeramäestä todennäköiseltä. Hetkeäkään hänestä ei tuntunut siltä, että vain hän olisi ollut hieman huonovointinen. Se oli enemmän koko planeetta, joka oli huonovointinen ja juuri tämä epäsubjektiivisuus teki tilasta hämmentävän. Ulkoinen todellisuus vaikutti paikalleen pysähtyneeltä, kuin aika olisi pysähtynyt. Mutta samalla virtaavalta, sekoittuvalta ja plasmaattiselta aistiharhalta. Kaikki materiaalinen vaikutti harhalta. Oman kehon ja sitä myötä myös koko maailman "atomeiksi hajoaminen" eli plasmatila, vaikutti todennäköiseltä, jos hänen mielensä vain jatkaisi kulkuaan tiettyyn suuntaan. Pelot astuivat esiin kokonaisvaltaisina kuin itsenäisesti toimivina olentoina nurkan takaa. Hän ei ollut aiemmin tuntenut niitä niin joka solullaan.Kyvyttömyys erottaa omassa mielessä tapahtuva koko maailmasta ja maailmankaikkeuden tapahtumisesta tuntui olevan nyt pienoinen ongelma. Mieluummin sitä olisi ollut tarkkarajaisempi subjekti.
  
Silti hän luotti vielä lujasti siihen, ettei jäisi pysyvästi tuohon rinnakkaistodellisuuteen, jossa mielen pelon ohjaama oikku ohjasi kaikkea maailmankaikkeuden materiaa, eikä päinvastoin. Sitä Koleeramäki ei vielä tiennyt että tila tulisi kestämään parisen kuukautta muuttumattomana. Eikä myöskään sitä, että se sen jälkeen helpottaisi, eikä olisi ikuinen. Ensin se kesti päivän. Joka sekunti hän odotti sen loppuvan. Mutta se kestikin viikon, kuukauden ja toisen ilman muutosta tai loppumisen merkkiä. Kaiken aikaa hän yritti maadoittaa, mantrata, kiinteyttää maailmaa, palata kehoonsa, jähmettää todellisuuden virtailevan harhamaailman jähmettyneeksi ei-harhamaksi.
  
Kun akvaariotunteen haihtuminen sitten viimein alkoi, tuntui siltä kuin jokin olisi hitaasti liuennut hänestä irti. Se tapahtui muutaman tunnin aikana aikana. Tila haihtui kuin korkea kuume. Hän tunnusteli kehoaan kiinnostuneena, niinkuin olisi herännyt pahastakin painajaisesta. Hän avasi kaksikuukautta pimennetyn huoneen verhot. Hän tunnusteli käsillä kasvojaan ja kipristeli varpaitaan tuntikausia. Se tuotti mielihyvää ja nautintoa. Olo oli kirkas ja puhdistunut. Aivot hehkuivat voimaa ja kirkkautta, niinkuin tuo elin olisi puhdistunut keinotekoisten, tarpeettomien rakennelmien ja rasittavien muistojen kuonasta. Kaikki aivoissa oli kalibroitu.
  
Maailma, joka muutama tunti sitten oli ollut vielä epäasettunut, oli nyt äkkiä palannut takaisin raiteilleen. Hänestä tuntui että keho oli nuorentunut kaksikymmentä vuotta. Ravintoahan hän ei ollut nauttinut kahteen kuukauteen. Hän ei ollut vielä katsonut peiliin havaitakseen, että keho ei olut vain rajusti laihtunut vaan vaihdettu kokonaan toiseksi. Olo oli superluova ja hyvä, mutta toisaalta häiriöherkkä ja altis. Yhtä kaikki se rinnakkaistodellisuus on olemassa hyvine ja huonoine mahdollisuuksineen, hän ajatteli. Rinnakkaistodellisuus on jotenkin painovoiman kautta yhteydesä tähän meidän jaettuun pysyvään todellisuuteen. Yhteys ei ole suora, vaan käpertynyt. Pitäisikö sen olla suora, niin että psykoosiin siirtyminen olisi vain tavallaan rajumpi viikonloppuvaihde. Hän alkoi olla hyvällä tuulella. Ei hän silti ehkä vieläkään psykoosia aivan varauksetta pelkästään hyvänä juttuna olisi nuorisoviihdealan ammattilaisille markkinoinut.
  
Hänen hymynsä hyytyi oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun hän oli saanut vaattet päälleen ja astui kadulle. Hän huomasi, että koko kaupunki oli vaihdettu toiseksi, eikä hänen vakiokahvilasta näkynyt  jälkeäkään. Ajatus siitä, että akvaariotuntemus voisi palata varoittamatta milloin hyvänsä kuin sairaskohtaus oli jossain määrin kuumottava.


 

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com