1.4.2017

KIINALAINEN EIFFELTORNI

- En tiedä hänestä tarpeeksi. Yritän silti kertoa hänestä niin hyvin kuin osaan. Hän joka tapauksessa on tarkan kuvaamisen vaivan arvoinen.
  
- Kleptomaaniko kuvaisi jotakin tarkasti. Älä tapa nauruun. Huoneeseen olisi ollut mahdollista asentaa videokamera tai salakuuntelulaite pieneen Buddha-patsaaseen.

- Buddhalla on isot korvat. Niiden kautta voi kuunnella lapsen naurua pitkin päivää. Myös videokamera olisi saanut hänet katoamaan. Tai sitten laitteet vain pysähtyisivät kun menisi bitti poikittain. Kerro sinä sitten se tarina, jos paremmin osaat. Olet rehellisin ihminen jonka tunnen. Olet saman aistiharhan sisällä, jossa me kaikki elämme. Et näe läpi, harhaudut jokaisella askeleella, mutta pysyt hyvässä uskossa, toisin kuin minä. Yritä toki kertoa totuus omin sanoin. Minähän en sitä joka tapauksessa edes yrittäisi.

- Hyvä on. Olipa kerran Barr-niminen mies...
  
Lääkäri ja hoitaja astuvat kolmen hengen potilashuoneeseen. Sairaalan miestenosastolla on meneillään lääkärinkierto. Lääkäri tulee sängyn reunalla istuvan noin 75-vuotiaalta näyttävän potilaan luo. Muut potilaat keskittyvät omiin touhuihin. Hoitaja ojentaa potilaan kansion. Lääkäri kertoo potilaalle, että ”psyykelääkityksen vaste on todettu hyväksi ja avohoidon terapiaprosessi voisi olla pian edessä”. Potilas voisi päästä kotiin, jos kotisairaanhoitaja järjestyy. Lääkäri mainitsee kirjoittavansa uusista lääkkeistä reseptit ja toivottaa potilaalle hyvää jatkoa kädestä pitäen.
  
- ... nyt jäi kertomus lyhyeksi kun pääset ihan oikeaan metsään. Minä käyn vain tuossa meidän pikku metsikössä pyörähtämässä. Minulle jää aikaa mietiskellä. Sinulla siellä oikeassa metsässä ei tule riittämään tarinoihin aika.

Puhelin soi. Ajattelin heti, että sairaalasta soittavat. Niin se oli. Pizza pääsisi pois. Kelasin miten tähän yksiöön mahtuisi kaksi ihmistä. Potkin kirjoja keskilattialta seinustoille. Heitin digikameralla varustetun Kalevala-korun kaulaani, nappasin avaimet pöydältä ja juoksin autolle. Näppäilin saamani osoitteen navigaattoriin ja siirryin. Painelin ovikoodin ja astuin portaat kellariin. Mies, jota kutsuttiin lääkäriksi oli kummallinen herra. Hänellä oli valkeat housut ja paita sekä repaleinen musta takki. Ikää on mahdoton sanoa. Mies vaikutti epävarmalta ja aralta kuin limaeläin, joka väristen pakenee kuoreensa. Pieni, kapea pää, mikrocpehali sanoisin. Otsa pieni ja kupera, silmät syvällä kuopissansa ja ilman ripsiä  – siltä näytti! – punareunaiset ja hehkuvan tummanpunaiset väriltään. Henkilö, jota kutsuttiin hoitajaksi, oli paljon itsevarmemman oloinen tyyppi. Hän oli pukeutunut tweed takkiin ja punaiseen solmukkeeseen. Hän katseli lääkäriä kunnioittava ilme kasoillaan. Leuassa liehui vähäinen parta. Hoitajan kämmenet olivat ällistyttävän pienet ja keltaiset.

Katselin heidän teeskentelyään hetken ja sanoin sitten:

- Siinäkö kaikki?

- Siinä kaikki, vastasi hoitaja minuun vilkaisematta. 
  
Nykäisin Pizzaa hihasta ja häivyimme. Asunnossa Pizza heitti kamansa eteisen nurkkaan ja käveli olohuoneen keskilattialle. Hän nosti kätensä ilmaan, haukotteli ja lausui pierutervehdyksen. Nurkassa harja vastasi putoamalla telineestään. Latailin videoita koneelle. Koru toimi Bluetoothilla. En ihmetellut että lääkäri nauhalla oli nuorempi ja vaaleampi. Sinisilmäinen ja asiallinen. Pantavan näköinen. Sellainen jolle ei voisi paljastaa mitään, mutta panna voisi loputtomasti. 
  
- Näitkö sen kädet, kysyi Pizza. Hän tarkoitti ilmeisesti hoitajaa. Kontrasti Pizzan vanhan olemuksen ja puheen, varsinkin puheäänen notkean nuoruuden välillä oli kiehtova. En muistanutkaan miten kiehtova. Niin, muistinko todella sitä aiemmin havainneeni?
   
- Näin, sanoin ajatuksissani, ja kelasin nauhaa. Nauhalla kädet olivat tietysti normalit. En viitsinyt mainita Pizzalle siitä. Olisi vain pelästynyt. Ovikello soi. Mene saunaan, sanoin. Huono hetki siivoojalle.

Avasin oven. Siivooja-Leena. Arvasin, että hän purskahtaisi nauruun. Hän nauroi hetkisen haudanvakavien kasvojeni edessä, pyyhki sitten nenänsä, vakavoitui, rykäisi ja käveli ohitseni asuntoon. Hän täytti tavan mukaan lääkeannostelijani, tiskasi lattialla lojuvat homeiset lautaset ja kupit. Se on naisten hommaa, ajattelin. Niin sitä pitää. Löhöilin sohvalla niin kuin kunnon varhaiseläkeläisen kuuluukin ja silmäilin vanhoja neuvostoliittolaisia koulukirjoja. Ihmettelin mihin Lenin oli niistä kadonnut. Oli kadonnut kuin pieru Saharaan tai porno kaikista maailman servereistä. Googlasin sanalla Lenin. Ei yhtään hakutulosta. Vain joku venäläinen koripalloilija, joka oli kärynnyt NBA:ssa dopingista.
    
- Helvetti että voi yhden eläkeläisen kämppä haista pahalle, sanoi Leena.

En jaksanut kuunnella fasistisen ja ruman ämmän vittuilua. Menin saunaosastolle. Pizza oli jo altaassa cocktail kourassa.

- Tilataanko pizzat?

- Ei jaksa. On kylkilihakset kipeenä.

- Vuolukivikaiuttimet saunassa toimii.

- Tää ei ole viiden tähden hotelli vaan Himalajan huippu. 
 
Michelle Obama kuori hitaasti banaania suuren taulutelevision pinnalla. Lähihoitaja pirskotti vettä kiukaalle.
- Tollaset brassit on jotenkin niin jees sanoi Pizza kovaan ääneen. Häivyin terassille. Vitutti. Halusin vetää Pizzaa turpaan.
- Oliko ihan pakko.
- Oli pakko.
- Tajuutsä mitä toi laskuttaa tästä?
  
Saunan terassilta näki sinne missä mä ja Pizza olimme varttuneet aikuisiksi. Siitä näki kaksitoistakerroksisien talojen tiilikattojen ja niillä suikertelevien kurpitsanvarsien yli. Siitä näki variksen ulosteella maalattuja valkolaikkuisia kirkonkattoja. Siitä näki tulvaniityn joka Pizzan silmissä oli laskuveden paljastama rantakaistale, jolla oli suuri lasten leikkikenttä. Mun silmissä se oli kuin suuren linnan sisäänkäynnin edessä oleva sotilaskenttä. Kentän keskellä on veistos. Kaksi pronssista hahmoa, silinterihattupäinen mies ja pieni päätön tyttö, seisovat teräksisen jalustan päällä. Miehen hatun alta pää pursuaa vaahtoa. Sepalus on auki.

Vedin ilmaa keuhkoihini. Ilma oli täynnä myrkkykaasuja. 
    
Pienikin android-robotti voi tappaa, jos se tekee sen täysin yllättäen ja yllättävällä tavalla. Tulevaisuuden virustorjunta koskee ennen muuta android-jihadismia. Lähihoitaja kierteli kuin riisinmyyjä terassilla. Se pysähtyi Pizzan eteen ja kumarsi. Pizza kirkui toiveensa sen korvaan. Ei sitä olisi tarvinnut kirkua. Sen näki konenäkökin kilometrin päästä. Lähihoitajan paljaat varpaat vajosivat terassin marmorilaattoihin kuin auringon valossa sulaneeseen suklaalevyyn. Hänen ruumiinsa katosi valonvälähdyksessä mutta jäljet jäivät.
   
Heräsin lattialta. Makuupussissa oli hankalaa. Sisäpussi kiertyi niin että päänalusläppä olikin naaman päällä. Olihan se vieraanvaraista antaa Pizzan nukkua sängyssä, jos hän vain olisi pysynyt siellä, eikä tunkenut samaan makuupussiin. Olimme siinä kuin siiamilaiset kaksoset, joilla on niin suuri identiteettiongelma, ettei kaksi päätä riitä ratkaisemaan. Vessan ovi oli pudonnut saranoiltaan. Haju oli erikoinen. 
    
- Mitä siellä sairaalassa tapahtui?
- Ei mitään.
- Miten niin ei mitään? Miten jouduit sinne?
- Ajauduin joogameditaatiossa ajan ulkopuoliseen tilaan ja menin viikonloppuyöpäivystykseen. Selitin olevani psykoosissa. Ei ole päivystysasia, sanoi hoitaja. Parin päivän kuluttua, kun mikään tilassa ei muuttunut, alkoivat vastaanotolla ottaa asiaa vakavammin. Ongelmaksi muodostui aistiharhat. Vaikutti siltä, että olin samassa maailmassa kuin hekin. Itseasiassa reaaliteettitestaukseni oli heidän veroisensa. Olin itseni suhteen objektiivinen sen heidän tietoisuutensa sisällä. Sain jostakin käyttööni rutkasti ylimääräistä aivokapasiteettia. Harhaisuuttani oli vaikea todentaa tai demonstroida. Käskettiin hakea apteekista resptivapaata valerianaa. 
     
Eräänä iltana nukahdin tavanomaiseen tapaan ja heräsin teho-osastolla vetohoidossa. En tuntenut kehoani vyötäröstä alaspäin. Kävi ilmi, että olin unissani lähtenyt pyöräilemään ja törmännyt juoppoon motoristiin. Keräilin itselleni useita murtuneita kehonosia, kuten neljä litistynyttä nikamaa. Aika sairaalassa menetteli. Lääkäri oli se ihana sinisilmäinen blondi. Ymmärsin, että millainen etuoikeus oli loikoilla niissä hoidoissa. Loppuvaiheessa sinne ilmestyi mielenkiintoinen kaveri, kirjailija. Sivummennen sanoen, hänellä oli juuri kesken romaani, jossa sinä olet päähenkilö. 

- Minä? sanoin hätkähtäen. Tunteeko hän minut?
- Kyllä ja ei. Ei takerruta nyt siihen. Vuosi ja useita leikkauksia myöhemmin kävelin ulos sairaalasta 2,5 senttiä lyhyempänä ja niin paljon metallia kehossani, että metallinpaljastimet lentokentällä menivät jumiin. Niiden keskustietokone täytyi bootata.
     
- Kuvailetko nyt tapahtumia eilispäivän osalta? Muistatko tilanteen kun tulin hakemaan sinua?
- En muista.  
- Mikä sen kirjailijan nimi on?
- En kysynyt.
- Saitko selville romaanin sisältöä, kustantajaa?
- En ehtinyt. 
- Onkohan hän vielä sairaalassa?
- Tuskin. 
- Tunnenko minä hänet?
- Tuskin. 
- Onko sairaala vielä samassa paikassa. 
- Se on jo omilla teillään. 
- Hän on siis suurelle yleisölle tuntematon. 
- Täysin. 
- Mutta kenties saavuttaa vielä mainetta...
- Ei koskaan
- Kuinka niin?
- No mitä itse arvelisin henkilöstä, joka sanoo näin: "Minulla on tässä näitä aineistoja. Odotan, että Saraswati kirjoittaa minulle niistä romaanin, jossa on onnellinen loppu."
     
Oli Pizzalla nimikin. Se oli Taavetti. Taavetilla oli äänekkäänä pidetty tytär. Olin kuullut puhuttavan tyttären sairaudesta. Siitä ei liiemmin puhuttu. Kerran kuulin kun joku sanoi, että menkää nyt katsomaan sitä, se hyppää pituutta urheilukentällä. Joku naurahti silloin. Vaikea sanoa miksi. En ymmärtänyt sitä huumoria. Enkä mennyt katsomaan.

- Kuule...
- Niin.
- Voisitko ulostautua tästä makuupussista ja mennä lukaalin yläkertaan nukkumaan. Siellä on vierashuoneessa vuode valmiiksi pedattu.

Pizza naurahti kuivasti, aivan kuin ei olisi täysin käsittänyt vitsiäni. Kun katsoin häntä vähän aikaa hän lopulta hän sanoi: 

- Anteeksi mutta kuulinko oikein. Kutsuitko sinä tätä lukaaliksi?
  
Minun mielestäni 300 neliöinen kattohuoneisto Seinen rannalla on lukaali. En ryhtynyt väittelemään asiasta Pizzan kaltaisen henkilön kanssa. Tämä tällainen zenmestari on päivällä itse aurinko, mutta hiipii yöllä makuupussiisi ja äkkiä arvaamatta raiskaa sinut. Sille on sitten vain naurettava ja katsottava mitä seuraavaksi tapahtuu. Pahimmassa tapauksessa hän heittää sinut oman asuntosi ikkunasta pihalle ja tulee itse perässä. Parempi siis olla ryhtymättä väittelyyn. Ja sanon tämän niin kuin ihminen, jolla on tiikerin rohkeus ja tahto. 
  
Asunto oli ostettu vaivalla perintöoikeudenkäynnissä hankituilla rahoilla, enkä oikein pitänyt Pizzan vähättelevästä asenteesta.

- Luukku on yksiö. Heitto oli ikään kuin itseironinen. Tarkoitin "lukaali" vertauskuvallisesti.  On täällä silti yläkerta ja saunaosasto. Vai mitä?
  
Pizza ulostautui makuupussista, nosti boxerinsa eikä sanonut vähään aikaan mitään.
    
- Huhuhuhuhu huomenta, hyhyhyhhy hyvää y-yötä ja kakauniita u-unia.
    
Hän marssi muutamalla askeleella käytävään ja eteishallin poikka ja nousi portaat. Viiden minuutin kuluttua kuului kuorsaus. Hän nukkuu, arvelin. Kuulen kuorsauksen. Katsoin kameraa ja painoin äänityksen päälle. Nyt sanon suoraan, että minulla ei ole tarvetta liioitella omaisuuteni määrää. Tiedän kuka olen ja mitä haluan ja se tuntuu hyvältä. Ilo olkoon suuntaviittani. Tämän kertominen turhauttaa kun en tiedä kuka olet. Ellen erehdy olet juuri se henkilö, jonka Pizza kertoi tavanneensa sairaalassa, ja joka kirjoitat fiktioksi peiteltyä romaania minun todellisen elämästäni. Minä yritän nyt olla mahdollisimman vilpitön. Teen työtä sinulle, sinun puolestasi. Tämä tällainen on minun rukousaamiaiseni. Minä olen kädet ristissä pimeyden kanssa ja katselen kirkasta taivaankantta, sen myriadisia tähtimaailmoita. Avarassa tilassa tällä tavalla en kenenkään kanssa ja juuri sinulle erityisesti jutellen. Mieti nyt miten helppoa on kirjoittaa minusta, kun olen näin avoin. Haluan, että saat minusta kaiken irti. Käsittelysi tulee olemaan loistelias. Olen täysillä mukana yhteistyössä. Minulla on sellainen aavistus, että se on hyvä juttu ja palkitsee molempia. Mutta onnellinen loppu siihen on saatava. Ja sitä sinä et pysty yksin kirjoittamaan.
   
Luulen, että et koskaan löydä tätä tekstiversiota netistä. Se on kirjoitettu näkymättömällä musteella taivaankanteen, joka on täynnä käytlstä poistuneita linkkejä. World Wide Womb. Onneksi meillä on katkeamaton yhteys. Näillä asioilla ei pitäisi leikitellä. Enkä minä leikittele. Leikki ei ole hauskaa, jos siitä tulee liian nopeasti totta. Tarkistakaamme ensinnäkin, olemmeko ja millä muotoa olemme saman maailman asukkaita. Se onnistuu parhaiten vertailemalla yhtä yhteistä tähtikarttaa siihen taivaaseen, jonka yläpuolellamme havaitsemme. Jos tähdet asettuvat taivaankannessa samoin, olemme mitä ilmeisemmin saman näkökulman jakajia ja saman maailman asukkaita. Maailmamme on jaollinen, jaamme yhteisen näkökulman. Tämä tarkoittaa ennen muuta sitä, että meillä on mahdollisuus kohdata toisemme. Meillä olisi mahdollisuus myös tanssia, iloita ja rakastaa. Tuntea olomme kotoisaksi. Emme ole kaukana siitä, toisistamme. Kohtaamistilanteessa voimme testata ja vertailla yksittäisiä aistitodistuksia objektiivisina pidettyjen tosiasioiden suhteen. Jos se kaikki pitää yhtä, voimme sanoa jakavamme saman aistiharhan. Olettaen että sinä puhut totta. Sillä minä puhun aina aisteistani totta. Pariisi tarvitsee meitä. Ja vaikka maailmassa olisi kuusitoista miljardia ihmistä Pariisi tarvitsisi meitä silti. Se ei voi elää ilman meitä. Siksi meille mikä hyvänsä on sallittua. Ei muuta kuin antaa palaa vaan! 
   
- Tämä kaupunki ei ole Pariisi, sanoi Pizza. En tiedä mikä kaupuni tämä on, mutta Pariisi tämä ei ole. Ei tarvitse olla asiantuntija käsittääkseen, ettei tuo ole aito Eiffel-torni. Luulenpa että tuo on Hangzhoun vale-Eiffel Kiinan itäisessä Zhejiangin maakunnassa.
  
Katselin Pizzaa hetken äänetti. En ollut koskaan tullut epäilleeksi Pariisini aitoutta. Ryömin ulos makuupussistani ja siirryin päätäni raapien ikkunan viereen. Mietin asuntojen hintoja Seinellä ja Kiinassa. Mietin mitä tämä suoraan sanottuna järkyttävä huomautus tarkoittaisi omaisuuteni arvon kannalta. 
  
Tuijotin ikkunassani näkyvää Eiffeliä ja mitä pidempää tuijotin sitä, tuntui yhä selvämmältä, että olin erehtynyt. Olin elänyt koko elämäni laput silmillä. Totisesti ihmiset ympärilläni olivat aina puhuneet selvää ja sulavaa kiinaa. Mutta olin säntillisesti torjunut ajatuksen mielestäni. Olin ollut mielestäni niin hieno ja sivistynyt ranskalainen. Psykologisen torjuntani voima olisi voinut siirtää vuoria. Mutta nyt oli matto siirretty muutamalla sanalla altani ja näin valheeni koko syvyyden. Olin rakentanut Pariisini tarkaksi kopioksi mieleeni ja elänyt omassa kuplassani päivä päivältä unelmaani todeksi. Kaikki tuossa suuressa hohtelevassa saippuakuplassa oli oman mieleni projektiota. Nyt yhdellä kädenheilautuksella opettajani Pizza oli saanut taian raukeamaan ja olimme tömähtäneet keskelle Zhejiangin maakuntaa. Tilanteemme ei toisaalta ollut pahempi kuin buddhalaisen munkin, jonka poskea painaa kiinan armeijan sotilaan maihinnoususaapas. Tärkeintä oli säilyttää myötätunto Kiinaa ja kiinalaisia kohtaan. Me olimme pedon iholla. Hyvin tärkeää oli nyt tyhjentää mieli kaikista hyttysenpistoista ja säilyttää iloinen nöyrä myötätunto.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Et osaa kirjoittaa proosaa. Et yksinkertaisesti osaa. Hirveää paskaa.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com