16.12.2016

VASTAVOIMAN ETIIKKA

Jos olisi yksi teksti, jonka haluaisin jokaisen nykysuomalaisen lukevan, se on tämä. 
 
Teema liittyy Eskelisen proosahistoriaan sikäli, että koen pienoista halua kristisoida tiettyjä siinä ilmeneviä tietsoisuudentutkimuksellisia rajauksia. Ensin kuitenkin täytyy todeta, että se tosiasiallinen poliittinen ilmasto, jossa elämme, ei toivomieni asioiden vaikka sitten miten älykästä käsittellyä mahdollista julkaistavassa teoksessa. Meillähän on tämä älyä halventava törppö vouhotus, jonka osasina kaikki Eskelistä vähemmän älykkäät tuntevat olevansa niin ovelia.
   
Oma käsitykseni on se, että tapaus Venäjä on tai voisi olla suomalaisen kirjallisuuden ja tietoisuudentutkimuksen kannalta rikastuttava asia. Tällaista väitettä tai edes vihjettä tällaisesta ei tietenkään voi julkaista painetussa sanassa, jonka vastuutoimijoiden kieltolistalla Venäjän positiivinen käsittely on.

Rantamalan Harhaman käsittelyn laajuus Eskelisen teoksessa epäsuorasti osoittaa, että kirjoittaja tiedostaa maailman monimuotoisuuteen liittyvän itseisarvon, ja Venäjän roolin tämän pelin avaamisessa 1900 ja 2000 luvuilla. Valitettavasti tällä tasolla maailman monimuotoisuuden takeena on jatkuva poliittinen, taloudellinen, ideologinen, emotionaalinen, seksuaalinen, kulttuurinen, teknologinen sekä ontologisen että epistemologisen tason kamppailu. Ilman kamppailua ihmisyyden mahdollisuudet eivät pysy auki, emmekä pystyisi niitä edes fiktiivisesti kuvittelemaan. Kokeellinen kirjallisuus ei pääse kovin pitkälle ilman kokeellista elämää. Vaihtoehtoisen materiaalisen perustan tarjoaminen on pelastusrengas sille sarkasmille, jota Eskelinen moneen otteeseen kuvaa: kirjailijan ura joka lakkaa ei luomisvoiman puutteeseen vaan materiaalisen perustan (lue: kustantaja) katoamiseen. Lievempi ilmiö on kovakantisuuden muuttuminen ensin pehmeäkantisuudeksi ja lopulta virtuaaliseksi .pdf -tiedostoksi. Rajumpi ilmiö on koko planeetan käsittävä ekokatastrofi tai yksinkertaisesti muuttuminen plasmaksi jonkun joogin väärän ajatuksen takia. 
   
Venäjän arvo tässä ensyklopedisessa inhimillisten mahdollisuuksien tasa-arvossa on se miten Venäjä lakkaamatta roikkuu sen köyden toisessa päässä, jonka kudoksia pitkin maailmanteatterin ulottuvuudet auki vedetään ja ison arcanan tarokkisen draaman ruuvit kiristetään. Kaksinapaisuus on tietysti vain seuraavaksi pahin vaihtoehto sille maailmalle, jonka ulottuvuudet romahtaisivat yksinapaisuuteen. Tietoisuudentutkimuksellisesti kaksinapaisuuskin on jo terapeuttinen tilanne, koska näkökulma leikki, näkökulman parallaktinen ja terapeuttinen siirtäminen toiselle puolelle, ei ole pelkkä fiktiivinen temppu vaan analyyttisesti ontologinen ja energeettinen psykedeliatunneli. Koko materiaaliseen kehoon vaikuttavan psykedeelisyyden kokemus pelkän fiktiivisen yksikeskuksisen ajatuspelin sijaan on jotakin aivan muuta kuin pelkkä tekstien ja kontekstien leikki. Tekstit voivat viitata tähän, mutta ne eivät kovin helposti kanna koko sitä psykoaktiivista energiaa joka konkreettiseen maailmassa tapahtuvaan parallaktiseen siirtymään liittyy ja joka sen mahdollistaa. Jotta mikään ei nyt jäisi epäselväksi, haluan sanoa että minä itse pidän konkreettisen näkökulmasiirtymän mahdollisuutta tärkeämpänä kuin fiktiivisen. Tietysti toiseutta on myös Afrikassa ja monen monituisissa paikoissa, jonkinlaisen elintasojen mittaamattomina eroina, mutta Venäjä on tässä poikkeustapaus kaikessa suhteessa sekä myös Suomelle fyysisesti ja historiallisesti läheinen. Ihanteellisenä pitäisin sitä, että sama kokemus olisi mahdollinen kahden Suomen sisäisen kaupungin välisessä siirtymässä tai kahden saman kunnan kylän välisessä siirtymässä. 
   
Siksi nykymaailman ihmisoikeuksiin verhotun elämänformaattitotalitarismin valossa on arveluttavaa noin vain rinnastaa Neuvostoliitto Natsi-Saksaan, Stalin Hitleriin, ilman selkeästi esitettyä näkemystä siitä, millä tavalla se ei johda nykyisten pahimpien konformististen poliittisten voimien pussiin pelaamiseen ja vastavoimien käsien jatkositomisiin.

Todistaa pitäisi kai se, että tällaiset inhimillisen tietoisuuden sisäiset dikotomiset vastakkainasettelut eivät ole jossain syvemmässä merkityksessä todellisia, vaan lavastettuja, keinotekoisia, ohjelmoituja.  
Jos kuitenkin uskomme kamppailun merkitykseen elämänmuotojen rikkauden mahdollistajana on vastavoiman itseisarvo kiistämätön (toisaalta tätä minun pitäisi vielä pohdiskella Alexandre Kojèven Hegel-luennan äärellä pari vuotta). Vastavoimaksi asettuvan eettinen tai kulttuurinen arvostelu ei voi sisältää samoja kriteereitä, joilla ilmiselvää hegemoniaa ja sen tuottamaa kaikkinaista puolustuskyvytöntä avuttomuuden tilaa arvostellaan. Vastavoiman tekemä ei-opportunistinen käänne on ikään kuin eettisesti laskettava pois sen ilmitason saavutuksista. Ilmitason läpi on sen sijaan nähtävä pohjavirtaus, jossa solisee uhrauksen pyhittämä vesi. Tärkeintä on havaita ja tunnustaa, että pelkkä vastavoiman ilmestyminen luo uutta liikkumatilaa ja mahdollisuuksia väistää jatkuvasti siiloutuvan konformismin kategorinen imperatiivi, joka on yksinapaisuuden, hegemonian ja vastavoimattomuuden tunnusmekki Gramscin analyysissä. Vastavoimaa ei oikeastaan pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä, eikä sen uhrauksia pitäisi koskaan unohtaa.
   
Tässä valossa oletan, että Sofi Oksasen Eskeliseltä saama yksipuolinen käsittely liittyy enemmän niihin myönnytyksiin, joita on ollut pakko tehdä tärkeämmän sivistyshankkeen puolesta. 

"Suomalaisessa politiikassa tuntuu putkahtelevan jatkuvalla syötöllä suuria ristiriitoja, jotka ovat lähinnä imagokysymyksiä. (Rinne-Urpilainen, Stubb-Orpo, Rinne-Harakka yms.)" A. Ahtola
 
Kuka on syynä siihen, että Kauniit & rohkeat -sarjassa on ihmisten välillä jatkuva vääntö, ohjaaja vai käsikirjoittaja? 
   
Vastavoiman epäaitouden tunnusmerkki on se, että se ei mahdollista tai lisää ontologisten ja epistemologisten positioiden moninaisuutta. Näennäinen kamppailu ei vapauta elintärkeitä voimia. Teatterin lavalla voi olla puhinaa ja draamaa vaikka kuinka ilman ainoatakaan todellista henkilöä. Se on vain päättömien lasten temmellystä.   

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com