14.12.2016

RAUKKOJEN JÄLKIMAININKEJA

Raukat pysyy puheenaiheena ja pinnalla. Juri Nummelin kirjoittaa hienosti. Selvästi Eskelisen kovaotteisuus kriitikoitaan kohtaan laittaa nyt kriitikot hyvällä tavalla skarppaamaan. Ihan läpiä ei nyt kykaan uskalla päähänsä puhua. Mutta kunnioitusta on ilmapiirissä laajemminkin. Luulen että Eskelisen teos tuo suomalaiselle vanhemmallekin kirjallisuudelle ihan uusia kiinnostuneita lukijoita.


***

Eskelisen kertoma anekdootti Raoul Palmgrenista ja Kari Aronpuron Aperitiff -romaanin sensurointiyrityksestä kirjastojärjestelmässä on mielenkiintoinen. Palmgren oli kuitenkin itse neljän kuritushuonevuoden sotilaskarkuri. Tapaus ei herätä minussa kiivailua jomman kumman näkökulman puolesta, vaan harvinaisen aitoa hämmennystä. Eskelinen taas valitsee puolensa yhtä ongelmattomasti kuin rinnastaa Stalinin Hitleriin.
  
Neutraalisuuden esittäminen ja nuoralla tanssi sillä köydellä jota kummastakin päästä täysillä vedetään on tietysti aina jälkikäteen helppoa. Neusvotoliiton ja DDR:n vapaamuurarisymboliikkaan perehtyneenä olen itsekin hämmentyen vetäytynyt paatoksellisesta puolen valinnasta kyseisen aiheen suhteen. Se on sanottava, että harva yhtä uskottavasti perustellen kuin Eskelinen hylkää sekä fasismin että kommunismin. Ja onko yksiselitteinen hylkääminen sitten ihan sama kuin rinnastaminen tai samaistaminen. Liberaaliuden kaipuutakaan ei Eskelisen kohdalla voitane pitää täysin sokeana idioottimaisuutena, jota se tavanomaisten rivirinnastajien käsityksissä on. Toisaalta Eskelisen peräänkuuluttamat ja kannustamat postmodernin kirjallisuuden ajan estetiikat eivät pysy hengissä ilman liberaalia sivistysporvaristoa tai epädogmaattista anarkismiin taipuvaa vasemmistoälymystöä.

Eräs Eskelisen tekstin ongelma on se, että hän ei määritä metafyysistä positiotaan. Hän puhuu tietoisuuden tutkimuksesta kannustavaan sävyyn. Ihanteellinen aikamme proosateos on hänen mielestään mitä ilmeisemmin tietoisuutta jollakin väkevällä tavalla tutkiva. Sellainen teoshan tietysti on Eskelisen johtaman kollektiivin kirjoittama Ihmiskokeita. Tieteellisen tiedon vahvistama intuitio on ilmeisesti se ihanne, jota halutaan seurata.
 
Allekirjoitan mielelläni tällaisen ohjelman itsekin, mutta luonnontietellisen koulutuksen saaneena ja teknokriittisyyteen työni kautta valautuneena. Teknokriittisyyteni on erilaista kuin useimpien humanistien teknokriittisyys. Oma ongelmani on se, että henkilökohtaiset tietoisuuden tutkimusmatkani ovat suuntautuneet alueille, joiden liepeiltä nykytiede ei liian intensiivisesti tuloksia etsiskele. Tästä seuraa paitsi kääntymystä Eskelisen raivokkaasti hylkäämiin vanhanaikaisiin metafysiikan käsitteisiin myös tietynlaista skeptisyyttä tieteen poliittista luonnetta kohtaan. Jopa niin, etten ole varma voiko tieteeltä koskaan odottaa täyttä mukanaoloa sillä suunnalla, jonka itse koen tietoisuuden tutkimuksessa hedelmällisimpänä. Valitettavasti ymmärrän ehkä liikaakin niitä syitä miksi näin on, mikä vähentää optimismia "tieteen tukeman intuition" mahdollisuuksiin.

Näitä vasten tekee mieli kysyä, mikähän olisi tämän blogin arvotus proosateoksena Eskelisen tietoisuudentutkimuksellispoeettisin kriteerein. Arvoa voi ehkä olla sen suodattimen (tai suodattamattomuuden, jos niin haluaisi uskoa) johdonmukaisuudessa, joko koskee kaikkea kronologisesti järjestynyttä tekstimassaa. Tekstimassahan on parsifalmaisesti nollasta liikkeelle lähtevän tekijän itsensä vähitellen luomien ja tihentyvien diskurssien, tietoisuuksien, mielentilojen, äänten, kollaasi, josta parhaimmillaan puuttuu kaikki käsitettävissä oleva johdonmukaisuus, ilman että mielenkiinto kokonaisuuden dynamiikkaa kohtaan haihtuisi johonkin leimaan, kuten "hullu", "hipsteri", "persu", "grafomani", "suvakki". Tässä autofiktiossa fiktiivisyys on vain heikosti kätkettyä objektiivisuutta ja objektiivisuus on vain heikosti kätkettyä fiktiivisyyttä. Tunnustan että  luulosairautta, jota olen kertonut sairastavani, en ole todellisuudessa luullut sairastavani. Armeijaa en ole käynyt. Olin tietenkin sivari.

Tunnustuskirjallisuus on todellisten vihamiesten edessä tehty raskauttava tunnustus, joka viedään ruutukaappauksena syytekirjelmään, olipa se miten fiktiivinen ja todellisuudessa olemattomia seikkailuja naisten parissa liioitteleva hyvänsä. Irstailuista kirjoittava lestadiolainen on aina uskottava, vaikka mielikuvitus toimisi miten heikosti ja laaduttomasti hyvänsä. Kaikki sanottu käännetään tekijää vastaan, mutta tekijää ei vielä tapeta. Pelko ja viha, post-totuudellisen aikakauden vitsaukset, ovat ilmeisesti tämän blogin pääteema. Ne kohdistuvat tekijään ja tekijä oireilee niitä yrittämällä itse olla peloton ja myös ilmaisemalla vihantunteitaan aidosti. Tekijä käyttäytyy niin kuin hänen sananvapautensa olisi uhattuna, vaikkei kukaan todellisuudessa ole siitä kiinnostunut. Kerran viikossa ilmestyy joku tykkäys tai peukutus. Kommentoitia ei sanottavammin ole. Lukijoita on kuitenkin Bloggerin sisäisen laskurin mukaan niin paljon, että sitä ei kehtaa sanoa. Ilmaistun vihan luulisi toimivan katarttisesti ja päin vastoin pelkoja vähentävästi, koska paljon pelottavampaa ihmisyyttä on haudottu ja salattu viha, kuin sanoin ilmaistu ja aito viha sellaiseen kohteeseen jota harva hoksaa vihata. Varsinkin kun tunnetaan tekijä äärimmäisen lyhytvihaiseksi ja sinisilmäiseksi, jonka anteeksi anto on niin nopea ja automaattinen, että hänen luottamuksensa voidaan miltei loputtomasti pettää samoja yksinkertaisia temppuja toistamalla. Tekijä ei rakentele poliittista ohjelmaa tunteidensa varaan. Hän on vaarattoman kirjoittelijan perikuva. Pikemmin hän pyrkii itselleen hyödyttömistä tunteista eroon. Hyödyttömyyden havaitseminen ei ole helppoa, koska melkein mikä hyvänsä toimii sokeainsauvana. Kirjoittaja etsii perustaa, taikavarvulla pohjavirtausta, sitten epäilee totuuksiaan sairaalloisuuden rajalle. Onko Putin sittenkään messias? Vihamiesten myötätuntoinen ymmärtäminen menee patologisuuteen asti. Hän haluaa uskoa ihmiseen ja valistukseen paatuneimmassa suvakissa tai persussa. Kirjoittaja antaa tilaa fanaattisille innostuksilleen todistaakseen niiden oikeutuksen tai sokeuden omaa itseänsä koekaniinina ruokkien. Tuloksena on puolivillaista vaaratonta mielipidekirjoittelua, jonka määrä on kaukana grafomaniasyytösten tuollapuolen. Joen täytyy virrata, kuka veden määrää laskee.    

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com