17.12.2016

KAAMOSAJAN TARINOITA -- PROOSAKOKEILU PSYKOAKTIIVISEN REALISMIN TYYLILAJISSA

- En kerta kaikkiaan tiedä hänestä tarpeeksi. Yritän silti kertoa hänestä niin hyvin kuin osaan. Siksi, että hän joka tapauksessa on ainoa täydellisen kuvaamisen suunnattoman vaivan arvoinen asia, jonka tiedän.

- Sinäkö, kleptomaani ja patologinen valehtelija, kuvaisit jotakin tarkasti. Älä tapa nauruun. Huoneeseen olisi ollut mahdollista asentaa videokamera.

- Videokamera olisi saanut hänet katoamaan. Tai sitten kamera vain pysähtyisi. Kerro sinä se tarina, kun osaat. Olet rehellisin ihminen jonka tunnen. Ongelmasi on vain se, että olet tämän saman aistiharhan sisällä, jossa me kaikki elämme. Et näe läpi, harhaudut jokaisella askeleella, mutta pysyt hyvässä uskossa, toisin kuin minä. Yritä toki kertoa totuus. Minähän en sitä joka tapauksessa edes yrittäisi.

- Hyvä on. Olipa kerran Barr-niminen mies...


Sairaalan miestenosastolla on meneillään lääkärinkierto. Lääkäri ja hoitaja saapuvat kolmen hengen potilashuoneeseen. Lääkäri astuu sängyn reunalla istuvan noin 75-vuotiaan potilaan luo. Muut potilaat näyttävät keskittyvän omiin touhuihinsa. Hoitaja ojentaa potilaan kansion lääkärille. Lääkäri kertoo potilaalle, että ”psyykelääkityksen vaste on todettu nyt hyväksi ja avohoidon terapiaprosessi voisi olla pian edessä”. Lääkäri jatkaa, että potilas voisi päästä kotiin, jos sinne järjestettäisiin kotiapua ja kotisairaanhoitaja. Lääkäri puhuu uusista lääkkeistä ja sanoo kirjoittavansa niistä reseptit. Lopuksi lääkäri toivottaa potilaalle hyvää jatkoa kädestä pitäen.


- Nyt jäi kertomus lyhyeksi kun pääset ihan oikeaan metsään. Minä käyn vain tuossa meidän pikku metsikössä pyörähtämässä. Minulle jää aikaa mietiskellä ja tarinoida. Mutta sinulla siellä oikeassa metsässä ei enää tarinoihin riitä aikaa.


Kun puhelin soi, ajattelin heti, että "sairaalasta" soittavat. Niin se oli. Pizza pääsisi pois. Mietin hetken miten tähän yksiöön mahtuisi kaksi ihmistä ja potkin kirjoja keskilattialta seinänviereen. Heitin digikameralla varustetun Kalevala-korun kaulaani, nappasin avaimet pöydältä ja juoksi autolle. Ajoin saamaani osoitteeseen, joka oli pikkukaupungin tehdasalueella. Painelin ovikoodin ja astelin suoraapäätä kellariin. "Lääkäri" oli kummallisen näköinen mies, jolla oli valkeat housut ja paita sekä repaleinen musta takki yllään. Ikää oli mahdotonta arvioida. Mies oli arka kuin limaeläin, joka pakenee kuoreensa. Pieni, kapea pää, mikrocpehali sanoisin. Otsa pieni ja kupera, silmät syvällä kuopissansa ja ilman ripsiä  – siltä näytti! – punareunaiset ja hehkuvan tummanpunaiset väriltään. "Hoitaja" oli pukeutunut tweed takkiin ja punaiseen solmukkeeseen. Hän katseli "lääkäriä" kunnioittava ilme kasoillaan. Leuassa liehui vähäinen parta. "Hoitajan" kämmenet olivat ällistyttävän pienet ja keltaiset.

- Siinäkö kaikki?

- Siinä kaikki.


Nykäisin Pizzaa kädestä ja häivyimme. Kun tulimme asunnolleni Pizza heitti kamansa yläkerran vierashuoneeseen. Latailin videotallenteen korusta koneelle. En ihmetellut että "lääkäri" oli nauhalla todella nuoren näköinen vaalea nainen. Sinisilmäinen, ammattimainen ja asiallinen. Pantavan näköinen. Sellainen jolle ei voisi puhua tai paljastaa mitään. Mutta voisi panna loputtomasti. 


- Näitkö sen kädet, kysyi Pizza, ja tarkoitta hoitajaa. Kontrasti Pizzan vanhan olemuksen ja puheen, varsinkin puheäänen notkean nuoruuden välillä oli kiehtova. En muistanutkaan miten kiehtova. Niin, muistinko todella sellaista aiemmin havainneeni?
 
- Näin, sanoin ajatuksissani, ja kelasin nauhaa. Nauhalla kädet olivat tietysti normalit. En viitsinyt kertoa Pizzalle siitä. Olisi vain pelästynyt. Ovikello soi. Mene saunaan, sanoin, ja avasin oven. Huono hetki siivoojalle. Kuntosalin voisi hoitaa. Siivoojan ilme oli näkemisen arvoinen. Leena purskahti nauruun, tuli sisään, täytti tavan mukaan lääkeannostelijani. Tiskasi lattialla lojuvat homeiset lautaset ja kupit. Se on naisten hommaa.

- Helvetti että voi yhden eläkeläisen kämppä haista pahalle.

En jaksanut kuunnella fasistisen ruman lähihoitajaämmän vittuilua vaan menin saunaosastolle. Pizza oli jo uima-altaalla ja joi jotain jääkaapista löytämäänsä cocktailin pohjaa.

- Tilataanko pizza?

- Ei jaksa. On kylkilihakset kipeenä.

- Vuolukivikaiuttimet saunassa toimii. Oot hankkinu.  

- Tää on viiden tähden hotelli.

Lähihoitaja pirskotti vettä kiukaalle. Tollaset brassimimmit on jotenkin niin jees sanoi Pizza kovaan ääneen. Häivyin terassille. Vitutti niin paljon.
- Oliko ihan pakko.
- Oli pakko.
- Tajuutsä mitä toi nainen laskuttaa tästä?

Saunan terassilta näki suoraan sinne missä mä ja Pizza olimme varttuneet aikuisiksi. Siitä näki kaksitoistakerroksisien talojen tiilikattojen ja niillä suikertelevien kurpitsanvarsien yli. Siitä näki valkolaikkuisia kirkonkattoja, varisten ulosteiden tahrimia. Siitä näki tulvaniityn joka Pizzan silmissä oli laskuveden paljastama rantakaistale. Mun silmissä se oli kuin suuren linnan sisäänkäynnin edessä oleva kenttä.
    
Vanha aasialainen nainen, riisinpoimijan hattu päässä ja kukkakuvioinen kimono yllään kierteli terassilla oopiumputken kanssa. Hän pysähtyi Pizzan eteen ja kumarsi. Pizza kuiskasi toiveensa hänen korvansa ja kiitti. Itse lähetin hänelle rakkautta ja anarkiaa. Istuimme lootusasennossa ja vetelimme gintoniceja. Sitten nainen lähti kävelemään pois päin. Hänen paljaat jalkansa vajosivat terassin marmorilaattoihin kuin auringon valossa sulaneeseen suklaalevyyn. Hänen ruumiinsa katosi mutta jäljet jäivät.
  
Heräsin lattialta. Makuupussissa oli hankalaa. Sisäpussi kiertyi niin että päänalusläppä olikin naaman päällä. Ajattelin, että olisi vieraanvaraista antaa Pizzan nukkua sängyssä, mutta eihän se siellä pysynyt vaan yritti tulla samaan makuupussiin. Olimme siinä kuin siiamilaiset kaksoset, joilla on niin suuri identiteettiongelma, ettei kaksi päätä pysty sitä ratkaisemaan. Vesan ovi oli rikki ja haju kamala. 

- Mitä siellä sairaalassa, tein käsillä lainausmerkit ilmaan, tapahtui?
- Ei mitään.
- Miten niin ei mitään? Miten jouduit sinne?
- Jouduin joogameditaatiossa ajan ulkopuoliseen tilaan ja menin viikonloppuyöpäivystykseen. Selitin olevani psykoosissa. Ei ole päivystysasia, sanoi hoitaja. Parin päivän kuluttua, kun mikään ei tilassani muuttunut, alkoivat vastaanotolla ottaa asian vakavammin. Ongelmaksi muodostui se, että vaikka koin harha-aistimuksia, vaikutin olevan samassa maailmassa kuin hekin. Itseasiassa reaaliteettien testaukseltani täysin heidän veroisensa. Olin itseni suhteen jopa analyyttisempi kuin lääkärit, eikä harhaisuuttani voinut mitenkään todentaa. Käskivät vain hakea apteekista resptivapaata valerianaa. Eräänä iltana sitten nukahdin tavanomaiseen tapaan ja heräsin teho-osastolla vetohoidossa. En tuntenut kehoani vyötäröstä alaspäin. Kävi ilmi, että olin unissani lähtenyt pyöräilemään ja törmännyt juoppoon motoristiin. Keräilin itselleni useita murtuneita kehonosia, kuten neljä litistynyttä nikamaa. Aika sairaalassa oli rattoisaa. Lääkäri oli ihana sinisilmäinen blondi. Ymmärsin, että oli etuoikeus loikoilla hänen hoidossaan. Siellä oli nyt loppuvaiheessa yksi mielenkiintoinen kaveri, kirjailija, joka sivumennen sanoen kirjoitti romaania, jossa sinä olet päähenkilö. Vuosi ja useita leikkauksia myöhemmin kävelin ulos sairaalasta 2,5 senttiä lyhyempänä ja niin paljon metallia kehossani, että metallinpaljastimet lentokentällä alkavat huutaa.

- Kuvailetko nyt tapahtumia eilispäivän osalta? Muistatko sen tilanteen kun tulin eilen hakemaan sinua?
- En muista.  
- Mikä sen kirjailijan nimi oli?
- En kysynyt.
- Saitko selville romaanin sisältöä, kustantajaa?
- En ehtinyt. 
- Onkohan hän vielä sairaalassa?
- Tuskin. 
- Tunnenko minä hänet?
- Et tunne. 
- On siis tuntematon. 
- Täysin. 
- Mutta kenties saavuttaa vielä mainetta...
- Ei koskaan. 

Oli Pizzalla nimikin. Se oli Taavetti. Tällä Taavetilla oli yksi tytär. Sanottiin, että äänekäs. Olin kuullut puhuttavan tyttären sairaudesta. Siitä ei liiemmin puhuttu. Kerran kuulin kun joku sanoi, että menkää nyt katsomaan sitä, se hyppää pituutta. Joku naurahti silloin. Vaikea sanoa miksi. En mennyt katsomaan.
 
- Kuule...
- Niin.
- Voisitko ulostautua tästä makuupussista ja mennä lukaalin toiseen siipeen tai yläkertaan nukkumaan. 
Pizza naurahti kuivasti, aivan kuin ei olisi täysin käsittänyt vitsiäni. 
- Kutsutko tätä lukaaliksi?
Minun mielestäni 300 neliöinen kattohuoneisto Seinen rannalla on lukaali, mutta en ryhtynyt väittelemään asiasta. Asunto oli ostettu vaivalla perintöoikeudenkäynnissä hankituilla rahoilla, enkä oikein pitänyt Pizzan vähättelevästä asenteesta. Aivan kuin olisin kuullut siinä jonkin pienen pottuilun sävyn. 
- Siis tämä luukku on yksiö. Mutta käsitätkö, että heitto oli ikään kuin itseironinen. Tarkoitin "lukaali" vertauskuvallisesti. 
Pizza ulostautui makuupussista, nosti boxerinsa ja sanoi:
- Huhuhuomenta, hyhyvää y-yötä ja kakauniita u-unia.
  
Hän marssi muutamalla pitkällä askeleella käytävään ja eteishallin toisella puolella nousi päättäväisin askelin portaita kunnes oli toisessa kerroksessa ja muutaman minuutin seikkailun jälkeen löysi huoneensa. Viiden minuutin kuluttua kuului syvä kuorsaus. 
 

Jotta mitään ei jäisi epäselväksi, sanon suoraan, että minulla ei ole pienintäkään tarvetta liioitella omaisuuteni määrää. Tiedän täsmälleen kuka olen ja mitä haluan ja se tuntuu hyvältä. Ilo olkoon suuntaviittani. Mutta tämä kertominen alkaa hieman rasittaa ja turhauttaa kun minä en tiedä kuka sinä olet. Ellen erehdy sinä olet juuri se henkilö, jonka Pizza kertoi tavanneensa sairaalassa, ja joka kirjoitat fiktioksi peiteltyä romaania minun todellisesta elämästäni. Minä olen tässä vain vilpitön ja teen työtä sinun puolestasi. Tämä tällainen on minun rukoustani. Minä olen kädet ristissä ja pimeydessä katselen kirkasta taivaankantta, sen myriadisia tähtimaailmoita. Tuossa valtavassa tilassa minä tällä tavalla ei kenellekään ja sinulle erityisesti juttelen. Mieti nyt miten helppo homma sinulla on kirjoittaa minusta, kun olen näin avoin ja avomielinen. Minä suorastaan haluan, että sinä saat minusta kaiken irti, että käsittely tulee olemaan kertakaikkiaa täydellinen. Olen täysillä mukana yhteistyössä, koska minulla on sellainen aavistus, että se on hyvä juttu ja palkitsee molempia. 

Sinä et koskaan saa lukea tätä rukousta tekstiversiona. Tätä tekstiä ei koskaan tulla julkaisemaan missään. Se on kirjoitettu näkymättömällä musteella taivaankanteen. Onneksi meillä on telepaattinen yhteys, joka on katkeamaton. Näillä asioilla ei pitäisi leikitellä. Enkä minä leikittele. Mutta tarkistakaamme ensinnäkin, olemmeko millä muotoa saman maailman asukkaita. Se onnistuu parhaiten vertailemalla yhtä yhteistä tähtikarttaa siihen taivaaseen jonka yläpuolellamme havaitsemme. Jos tähdet asettuvat taivaankannessa samoin, olemme mitä ilmeisemmin saman näkökulman jakajia ja saman maailman asukkaita. Maailmamme on jaollinen, jaamme yhteisen näkökulman. Tämä tarkoittaa ennen muuta sitä, että meillä on mahdollisuus kohdata toisemme. Emme ole kaukana toisistamme. Kohtaamistilanteessa voimme ryhtyä testaamaan ja vertailemaan yksittäisten aistiemme todistuksia objektiivisina pidettyjen tosiasioiden suhteen. Jos se kaikki pitää yhtä, voimme sanoa jakavamme saman aistiharhan. Olettaen että sinä puhut totta. Sillä minä puhun aina aisteistani totta. Sen jälkeen ei muuta kuin antaa palaa.  


- Tämä kaupunki ei ole Pariisi. En tiedä mikä kaupuni tämä on, mutta Pariisi tämä ei ole. Ei tarvitse olla erikoinen asiantuntija käsittääkseen, että tuo ei ole Eiffel-torni, vaan vale Eiffel. Luulen että tuo on Hangzhoun vale-Eiffel Kiinan itäisessä Zhejiangin maakunnassa.

Katselin Pizzaa ihmeissäni. En ollut koskaan tullut epäilleeksi Pariisini aitoutta. Mutta nyt tuntui selvältä, että olin elänyt enemmän tai vähemmän koko elämäni valheessa, laput silmillä, sokeana, käsittämättä historiaa. Totta tosiaan ihmiset ympärilläni olivat aina puhuneet kiinan kieltä. Mutta olin säntillisesti torjunut sen tosiasian mielestäni. Olin ollut niin hieno ja sivistynyt. Psykologisen torjuntani voima olisi voinut siirtää vuoria. Mutta nyt oli matto vetäisty kerralla altani ja näin valheeni koko syvyyden. Olin rakentanut Pariisista tarkan kopion mieleeni ja elänyt omassa ultrasolipsistisessa kuplassani unelmaani todeksi käsittämättä, että kaikki siinä on oman mieleni projektiota. Nyt yhdellä kädenheilautuksella Pizza oli saanut taian katoamaan ja olimme pudonneet keskelle Kiinaa ja Zhejiangin maakuntaa. Tilanteemme ei toisaalta ollut pahempi kuin buddhalaisen munkin, jonka poskea painaa kiinan armeijan sotilaan maihinnoususaapas. Tärkeintä oli säilyttää myötätunto Kiinaa ja kiinalaisia kohtaan.  

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com