7.11.2016

KOKEELLINEN TAIDE, HULLUUDEN VASTALÄÄKE

Kokeellista on sekin, että uskaltaa sanoa jotakin äärimmäisen epäselvää, ja olla sitten välittämättä tulkinnoista. Vyörytän seuraavassa automaattikirjoitustyylillä kaikkea mieleen tulevaa Antti Salmisen esseistisen teoksen Kokeellisuudesta (2015) ääreltä. Tämä on ilman muuta puhetta siitä mistä ei voi puhua. Ehkä joku tästä unenomaisesta tekstimassasta löytää resonoivia kohtia tai pintoja.

**
  
Teos alkaa hyvin energiakysymyksen käsittelyllä. Seuraan ajatuskulkua pääosin myönteisellä mielellä. Puolivälin jälkeen kirjassa otetaan esiin jokin riimu ja eksytään modernin filosofian metafysiikkajallitukseen. Uskon, että Salmisen tässä kohtaa kuvaama tyhjyyden ympärillä pyöriskely, päämäärättömyys, perusteattomuus ja heikosti tiedostettu ei minkään tavoittelu on suurimman osan ellei miltei kaiken nyky-kokeellisuuden pohjavire.
  
En täysin ole jakanut tuota asennetta. 2000-luvun alkupuolella tuo heikosti tiedostettu ei minkään tavoittelu oli noissa piireissä tavallistakin heikommin tiedostettu ja juuri tämä avasi kaltaiselleni seikkailijalle mahdollisuuden osallistumiseen. Mahdollisuus syntyi nimenomaan erittäin huterasti määriteltyjen päämäärien kautta ja yhteisten keinojen käyttämisen kautta. Mahdollisuus ei syntynyt siksi, että se olisi tuntunut jotenkin oikealta tai oikeaan suuntaan menevältä vaan ikään kuin pelkästään kaaoksen sumuverhossa. Ehkä siinä oli ajatus, että sinne kaaoksen taakse voisi virittää jonkin pellenaamarin ikään kuin päämääräksi. Pellenaamarin sisään olisi voinut sitten varovasti ja hitaasti ujuttaa ihan oikean asian.
  
Pian sitten käsitettiin, että henkilöni ei ainakaan ole menossa kiltisti talutusnuorassa kohti sovittuja pohjattomia tyhjyyksiä ja harhaisia väärinkäsitystä. Niinpä eristämiseni olikin täysin odotusteni mukainen toimenpide. Olin itseasiassa ennustanut kavalluksen vääjäämättömän tulemisen alusta asti, kenties jo silloin kun vielä 90-luvun kertausmodernistit inttivät thanatosdogmatiikkaansa ilman vastavoimaa. Tukahtuneessa tilassa kasvun alkamisen edellytys on kaaos. Pistemäisellä alkamisen hetkellä ei ole mitään järjestystä. Pysyäkseni järjissäni tässä Hillarytrumpiassa minun on testattava perustan olemassaoloa sinänsä. Heideggerläinen metafysiikan kiertävä thanatoskielipeli ei riitä sille, jolla ei ole kenenkään verta imettäväksi.
      
Kun kirjan puolivälin jälkeen kysymys esoteerisestä sisällöstä (tyhjyydestä tai ei-tyhjyydestä, ihmeestä tai banaalista) tulee toisella tasolla esiin rituaalisuuden käsittelyssä (Hermann Nitsch ym). Aiempi suhtautumisongelma paljastuu retoriseksi. Salmisen "perustaton lähtökohta", "tyhjyys" tai "asubjektiivinen"voitaisiin ehkä korvata Eleusiin tunnuslauseella: "Se mistä ei voida puhua". Olipa se väkevää tai tyhjää, esoteerista ei voida jakaa eksoteeriselle. Asubjektiivinen tila ei itsestään poista esoteerisen ja eksoteerisen välistä muuria, vaan rajautuu intersubjektiivisuudeksi esoteerisen sisällä.
   
On siis olemassa salaisuus, jonka sisältö on ihmeellisempi tai banaalimpi kuin uskomme tai voimme ilmaista. On monen tasoisia salaisuuksia. Salaisuutta ei voida paljastaa, joko koska kukaan ei uskoisi sitä, tai koska paljastaminen on vaarallista. On ihmistahtoon perustuva salaisuus: salaliitto on nurinkäännettyjen jumalien valtakunta. He katsovat takaapäin läpinäkyvän peilin läpi sinua, joka näet vain itsesi. Ihmiskabinettien salaisuuksien paljastaminen voi olla vaarallista. On myös ihmistahdosta riippumaton salaisuus, luonnonsalaisuus, ihmisen luonto. Henkimaailman esoteriassa ei toimiteta kabinettipuheita ihmisten kanssa. Se on jotakin toisenlaista. Jos joku ihminen puhuu siitä, millaista se on, kukaan ei laajemmin saata uskoa häntä. Epäilys on aina olemassa. Myös esoteeristen puhuntojen alueelle esiintyy sopimustodellisuus: gurut sanailevat keskenään hyvässä yhteisymmärryksessä, jonka sisällön banaaliutta oppilas ei erota ihmeellisestä ja vaikuttavasta. Mikä hyvänsä esoterian kielipeli voi olla osa sopimustodellisuutta, ilman että ulkopuolinen voi päätellä sitä. "Se mistä ei voida puhua" on niin, koska emme lopulta tiedä onko puheessa kysymys sovitusta kielipelistä, villistä mielikuvituksesta, valheesta, väärinkäsityksestä, huijauksesta, mielenhäiriöstä jne. Pelkkä guruilu ei ole kokeellista taidetta (Salmisen mainitseman) maailman poikkeustilan poikkeustilan paljastavassa merkityksessä.

Kokeellinen taide lupaa rikkoa illuusiot, paljastaa kabinettien salaisuudet ja tuoda hätkähdyttävän matkamuiston Eleusiin mysteereistä. Se suunnistaa aina sinne, missä guru epäröi. Mysteereistä mukaan  tarttuneiden matkamuistojen määrä ja aitouden aste todistaa prosessuaalisen luonteensa, toistonsa, kautta jotakin kokemuksesta, joka oli.
  
Jos mysteeri olisi täysin henkistyneen maailman todellinen tila, me elämme (Salmisen määrittelemässä) jälkifossiilisessa poikkeustilassa, joka on ylläpidetty traumatodellisuus. Tämän maailman erikoisuus voi olla se, että miltei pyhyyden ylittävä rikos, on tässä tilassa mahdollinen. Voi olla että tämä on paras mahdollinen maailma kamalien rikosten tekemiseen. Voi olla että Hermann Nitschin Dionysos-karnevaali esittää transgressiivisesti diagnoosina maailman poikkeustilan rikollisen luonteen, eikä suinkaan vakavaa yritystä elävöittää perinnettä.  
   
Keinotekoiseen vankeinhoitolaitokseemme nähden taas mysteerien tila on poikkeustila. Salmisen sanoin se on poikkeustila poikkeustilan sisällä. Sen suora kokeminen, kokeileminen, koettelu, on aluksi äärisubjektiivinen toimenpide. Kehittyneemmällä tasolla vankilapakoon -- nopeaan piipahtamiseen vankilan muurien ulkopuolella -- voidaan ottaa mukaan todistajia. Toisin sanoin silloin kysymys on shamaanin ohjamasta matkasta henkitodellisuuteen. Normaali tila aistitaan kummallisena henkitodellisuutena, joka voi olla kammottava, koska se sisältää meille täysin tuntemattomia mahdollisuuksia. Vähitellen tila paljastuu dynaamisena liikkeenä subjektin mykkyydestä kohti asubjektiivisuuden (esoterian sisällä intersubjektiivisuuden) kaikkivirtaavuutta. Ykseys esoteerikkojen kesken on hetkellisesti ja rajatusti mahdollista tässä poikkeustilan repeämässä. Asubjektiivisuus ei ylitä kokemuksen osanottaja joukkoa eksoterian puolelle. Vankilan muuri on esoterian ja eksoterian kafkalainen kiinanmuuri. 
     
Tällainen toimintatila ei välttämättä ole mikään viidakkoon eksyneiden heimojen älyn tylppyyden synnyttämä ihmissyöntirituaali siinä masentavassa merkityksessä, jollaisena nykyihminen käsittää primitiivisyyden, ja jollaisena hän sitä myös ihailee. Nykyihminen, joka on adaptoitunut traumatodellisuuteen, alitajuisesti ihailee ihmisuhraamista ja suurinta rikosta. Kokeellinen taiteilija taas näkee henkimaailmassa vapautuvien psyykkisten energioiden siirtelevän Kheopsin pyramidia hiekkadyynien päällä kuin juomalasia spiritistisessä istunnossa. Tuo aavikko näkyy vankilan ikkunasta. Ikkunasta näkyy tuhat tasankoa.
  
Objektiivinen taide ei ole transgressiivista. Traumatodellisuudesta vapautunut maailma ei ole primitiivinen viidakkoon eksyneen poikajoukon maailma vailla aikuista. Rajattoman energian tilassa väkivaltainen riistävä rakenne tai teko ei maksa vaivaa. Henkimaailman elävässä yhteydessä olevan ja myyttiensä elävään uusintamiseen pystyvä kulttuuri on älykkäämpi, tuntevampi, henkisesti ja teknologisesti korkeatasoisempi kuin nykyinen omamme. Sillä ei ole välttämättä tekemistä viidakkooneksyneen poikaporukan kanssa, ei taikauskon kanssa, mutta kylläkin samojen voimien kanssa, joita taikausko ei osaa käsitellä kehittyneellä tavalla.        
                 
Itse näen kokeellisen taiteeni merkityksen selvästi suhteessa nykyiseen fossiiliseen tietoisuuteemme ja olemisen tilaamme. Tässä tilassa ei enää auta imuroida itseensä vanhentuneiden käyttöjärjestelmien ajureita. Historian tuntemus on toki tärkeää: systemaattinen esitys siitä millaisia pelikonsoleita me olimme vuonna 1992 tai 1892. Me päivitystä odottavat pelikonsolit olemme käytännössä käyttöjärjestelmämme vankeja. Totuutemme ovat kollektiivisia sopimuksia. Mutta näiden sopimusten ja vankiloiden takana on todellisempi ja vapaampi ontologisten vaihtehtojen rinnakkaistodellisuus. Siellä piilevät ihmisen todelliset olemisvaihtoehdot. Kokeellinen taide on matkamuisto tuolta vankilan ulkopuolelta. Se on näky joka on objektivoitunut muotoon, joka tarkasteltuna herättää muiston. Siihen on sidottu libidon energiakvantti. Sille jossa se herättää muiston, se on arvokas. Vaikka nykytaiteenkeräilijälle Lontoossa asunnottoman viltti on tarinallisempi keräilykohde.
  
Tällaista itselleen arvokasta kokeellista kosmista matkamuistorihkamaa näpertelee se, joka on kaivanut tunnellin vankilan ulkopuolelle. Hän tietää että ulkopuoli on täysin toisenlainen kuin sanotaan, kuin ikkunasta näkyy, tai kuin mistä sellaiset kertovat, jotka eivät ole itse kaivaneet tunnelia. Ikkunan takaista tähtiainetta ei voi koskettaa ruudun takaa. Todellisuus on aivan toisenlainen kuin lukee sopimuksessa. Hän haluaa kuvata sen tarkasti ja sopimusten vastaisesti. Silmät tihrussa hän näpertää matkamuistoa ja kaihin hetkellä unohtaa koskaan rakentaneensa tunnelia.
  
Kokeellinen taide ei ole transgressiivista ja diagnosoivaa vaan luonteeltaan toiveita ja innostusta herättävää, energiakvanttinsa luovuttavaa. Tuolla se on, jossakin, sanoo kokeellinen taide, ja vaauttaa ihmisen sisimmässä energiakvantin. Diagnoosi on tärkeä. On ymmärrettävä vankeuden tilan lohduttomuus ja mahdottomuus. Vartijoita on kaikkialla. Vielä eilen vartijat olivat nuoria innostuneita runoilijoita kokeiluineen. Nyt he ovat lautakunnissa taioin ja kirouksin vastustamassa janoavan sielun levotonta pakotienetsintää. He ovat nyt sopimuksen tehneitä vanginvartijoita nuo kokeilijat. Siksi he tietävät kokeilijoiden pakokeinot ja pystyvät hyvin estämään pakenijoita. Tämä lukee heidän sopimuksessaan. Itse he kokeilevat enää sähköllä ja piikkilangalla. Tämä kaikki oli ennalta tiedossa. Ei ole mitään syytä pettymykseen. Diagnoosi on tärkeä, mutta siihen ei pidä tarkertua. Diagnoosi ei ole ratkaisu tai lopputulos. Kun todellisuus sovitaan mielettömyydeksi ja traumaatoisintavaksi, se muuttuu kaikenkattavaksi ja kokeellinen taide on yhä tärkeämpi ainoana objektivoituna matkamuistona sen ainoaksi itsensä määrittävän tilan ulkopuolelta. Kokeellinen taide on halkaistu kuun marmorileipä puisten kuukivien joukossa. Siksi kokeellisen taiteen olennaisin piirre ei ole se, miten se on tehty -- onko se hienosti ja taidolla tehty -- vaan se, että se on AITO.
  
Tässä vaiheessa pitää ottaa puheeksi vankilan välittömään läheisyyteen muodostunut matkamuistoteollisuus. Vankilan muurin varjossa on kojumyymälöiden alue karkureita kaappaamassa. Karkurit unohtavat päämääränsä ja pysähtyvät kojuille, joita pitävät punatukkaiset vanhat naiset, joilla on kummallinen luomi vasemman silmän ympärillä. Nämä naiset ovat miltei sokeista. He ovat tihrustaneet matkamuistojen äärellä silmänsä tärviölle. Heille on annettu vain se ohje, että valmiiksi sorvatun sisäkkäisen Maatuska-nuken joka toinen osa maalataan mustaksi ja joka toinen valkoiseksi. Se jääkö päällimmäiseksi musta vai valkoinen on tekijän valittavissa. Ukaasin mukaan maailman filigraaninen hienorakenne täytyy olla tarkka säiekosmologiseen mittakaavaan asti. Sehän on mahdoton tehtävä mummolle! Uurastuksesta mummojen silmät menevät huonoiksi. Eihän kukaan vankilan muurin varjossa pysty tihrustamaan niin tarkasti että näkisi säiekosmologiseen absoluuttiin simien väsymättä. Mutta vankien maku on vaativa. He katsovat tarkasti millaisen matkamuiston hankkivat selliinsä ulkopuolesta ja paon unelmasta muistuttamaan. Nopeasti he piipahtavat kojulla ennen joutumistaan takaisin selliin. Mummot tekevät yhteistyötä vartijoiden kanssa. Sellissä vanki elää matkamuistonsa kanssa, joka elähdyttävästi muistuttaa aitoa kokemusta vankilan ulkopuolelta.
  
AITO matkamuisto säväyttää, se energisoi ja laittaa mielikuvituksen liikkeelle. Siihen on maalattu sisäkkäisiä mustia ja valkoisia pääkalloja. Pienimmät kallot ovat avaruuden kultasäikeen mittakaavassa. Sisäkkäisten kallojen määrä on miltei loputon. Hienoimmallakaan tekniikalla ja tiedolla tehty EPÄAITO ei tuota vety24 tai vety12 tähtiaineessa samoja kemiallisia reaktioita kuin aito vankilan ulkopuolelta hankittu Maatuska-nukke.
       
Minulle kokeellinen taide antaa hienoisen tuoksahduksen siitä tilasta, jossa asiat eivät ole kykloppien välisiä sopimussuhteita vaan objektiivisia ja todellisia. Siitä tilasta jossa koko todellisuus hehkuu syvempää valoa ja vaikuttaa olevan rakentunut jostakin tuntemattomasta tähtienvälisestä aineesta. Tällaisesta antikyklooppisessa taidepyrkimyksestä tekee kokeellisen nimen omaan se, että kykloopit eivät kokeile muulla kuin sähköllä ja piikkilangalla (ihmiskokeen ja kidutuksen menetelmillä). Psyykkisessä unessa olevilla on tämä traumavankila, jota he kateellisesti ja täynnä ktoonista thanatosraivoa vartioivat. Niinpä minkään pysyvän tai kehkeytyvän aikaan saaminen ei ole mahdollista olosuhteissa, jossa traumatodellisuudelle jatkuvasti annetaan vapaat kädet uusintaan itseään. Jokainen sukupolvi rakentaa saman vankilan uudelleen. Me emme saa läpi energioita, me emme saa läpi viestejä, me emme saa läpi tunteiden lumovoimaa.

"Vieraan, niin sisäisen kuin ulkoisen, toivottaminen tervetulleeksi omalle alueelle voi olla yksi tapa tulla sinuiksi tämän uhanalaisen ja ennen pitkää väistämättömän muutoksen kanssa." S. 117

Heti jos meillä olisi mahti pysäyttää traumatodellisuuden uusintaminen, ymmärtämäni kokeellisuus lakkaisi olemasta matkamuistoteollisuutta ja muuttuisi rakentamisen perustaksi. Tämä utopia suotuisien daimonien (agathodaimon, s. 148) yhteistoiminnasta tuntuu kaukaiselta. Useimmat vangit mieluummin paneutuvat unohtamaan kuin muistamaan itsensä (Salmisen sanoin "vieraan itsessään"). He pakenevat tatuoivan labyrintin läpi vartijoiden puolelle tai hinkkaavat sellinsä sisustusdetaljeja yhä yksinkertaisemmiksi ja tekevät olonsa mukavaksi. Murheellisesti hymähtäen he heittävät pois rihkaman, kokeiden tulokset, matkamuistot toiselta puolen. He avaavat radion, josta korvaan valuu jollottava bobdylanin rokkikusi, oi niin vapauttavasti ja unettavasti.
    
Kokeellisen taiteilijan on omattava Lego-palikan keksijän kärsivällisyys vankilassa, jossa ei sillä erää ole ainoatakaan leikkivää lasta. Hän tietää keksineensä jotakin mullistavaa ja tuottoisaa, mutta toisessa maailmassa, ei tässä meidän. Pyrkimysten sisällöksi seuloontuu perustan olemassaolon ajoittainen tarkistaminen, niin että ne mielettömät sopimukset todellisuudesta joita kykloopit päivittäin sopivat uusiksi, eivät pääse lopullisesti sekoittamaan mieltämme, joka on avoin. Tämä tunnelinkaivamisen taide on kokeellista, koska tämäkään ei suoralta kädeltä onnistu. Kuten Salminen oikein sanoo, epäonnistuminen on otettava miltei lähtökohdaksi ja hyväksyttävä täydellisesti. Ilmiantajat ja vartijat ovat hyönteisrobotteina katossa. Kaikki perustuu riskiin. Tuhatta verkkosilmää on hämättävä yhtä aikaa. Yritykset menevät mönkään ja tappioita tulee kyklooppisella syötöllä. On koko ajan riskin kautta koeteltava: tavoitammeko me vielä perustan, ja millaisia ponnistuksia siihen nyt tänään vaaditaan, ovatko ponnistukset suurempia vai pienempiä kuin eilen, onko maailma tai taivaankappaleiden liike muuttunut myönteisempään. Tämä on kieltämättä häpeällisen epätoivoista, ammatin miehelle tuiki vierasta ja vastenmielistä kunniatonta myrkkyä, mutta toisaalta hulluuden ainoa vastalääke. 
  
Ammatin miehen ja kokeellisen taiteilijan suurin ero lienee siinä, että kokeellinen taiteilija ei sovi todellisuutta. Hän ei allekirjoita todellisuussopimusta, joka normalisoi väkivallan. Kokeellinen taiteilija tuntee sopimustekstin ja siitä seuraavat asiat. Hän tietää mitä sopimuksen allekirjoittamisesta seuraa ja hän tietää mitä seurauksia on allekirjoittamatta jättämisellä. Todellisuussopimus voidaan kuvata labyrinttina, jossa voidaan suunnistaa melko hyvin sokeasti ja pelkän logiikan varassa. Labyrintti on kulku tie vankiosaston ja vartijoiden asuntolan välillä. Labyrintti on kuin suuren jumalallisen merihirviön ruuansulatuselimistä Kreetan saaren alla. Labyrintissa on erinäisiä elollisia kohtia, jotka poikkeavat logiikasta. Nimenomaan nämä logiikan katkeamispisteiden huomiottajättämiset ovat tärkein osa sopimuksen velvoittavuutta.
   
Ammatin mies allekirjoittaa tietenkin sen mikä allekirjoittaa täytyy. Eihän hän muuten voisi toimia ammatissa. Ammatin mies ottaa terveen järjen ja kovat nyrkit annettuna, Jumalan lahjana hänelle. Jumala on maailman luonut ja ylläpitää tervettä järkeä hänen, ammatin miehen, varalta. Jos terve järki äkkiä katoaisikin, aivan kuin Jumala leikillään hipaisunäppäimestä sammuttaisi terveen järjen valot maailmasta, ammatin mies joutuisi ehkä ensimmäistä kertaa tuntemaan epävarmuuden. Tietynlaisen jumalallisen epävarmuuden, sellaisen jota Jumala tahtoo. Mihin terve järki äkkiä katosi? Aikaisemmin se ikään kuin vaistona väkevästi tuntui. Tähän asti kokeellinen taiteilija on näyttäytynyt perin hyödyttömänä luontokappaleena. Mutta nyt hänellä on eräs taito, jota ammatin mies ei ole tullut hankkineeksi. Kokeellinen taiteilija löytää tien takaisin perustaan paksuksi muuttuneen sopimustekstin lävitse. Se ei ole vain ruusuntuoksun tuntemista enää, vaan jo merkillinen yhdistelmä tarkasti hiottuja ja vakaalle ammatinharjoittamiselle perin hyödyttömiltä vaikuttavia taitoja. 

Nyt täytyy käsittää, että kuvaamani kokeellinen asenne ei huvikseen ole sopeutumaton siihen totalitaariseen kehykseen, jota kohti terveeltä järjeltä kadonnut ammatin mies seilaa lyhty sammuksissa ja hyvässä uskossa. Kuvaamani asenne ei huvikseen ole jotakin elitististä ylijäämää tai alijäämää, joka keikaroi tuolla turhuudellaan. Se ei ole ensinkään ristiriidassa terveellä järjellä varustetun ammatin miehen edustamien arvojen kanssa. Mutta sillä on epäilyksensä todellisuuden sopimusluonteisuutta kohtaan. Tarkemmin sanottuna epäily kohdistuu siihen, miten pitkälle ammatin mies voi vaarattomasti sopia todellisuutta sellaisen sopimusosapuolen kanssa, joka tahallaan luo labyrintin logiikkaan epäjatkuvuuksia vaikeuttaakseen todellisuuslabyrintissä kulkemista. Pohjimmainen epäily koskee valojen sammumisen tilaa. Tilaa, jossa on jäljellä vain sopimus, muttei enää kosketusta terveeseen järkeen. Tämä kulttuurisen ja sielullisen kaappaamisen piste on se, jota kaltaiseni kokeellinen taiteilija varoo tieteellisellä tarkkuudella. Vartijoiden puolele ei ole hyvä eksyä.
  
Vallankeskittyminen alkaa silloin kun labyrintistä sammuu valot. Yllättäviä epäjatkuvuuksia ilmestyy logiikkaan ja vain enää hyvin pienelle ydinryhmälle jaetaan dynaamiset kartat epäjatkuvuuskohtien paikoista. Vankilan megafoneista joka hetki raikuva ( ja nyt jo pahasti ammattimiehen ääneltä sävähtävä) demokratiapuhe alkaa vakavasti ontua. Estettömässä loogisessa labyrintissa unisskävijätkin menestyvät, mutta epäjatkuvuuskohtien määrän kasvaessa alkaa vihkimyksessä ohjelmointi painaa. Jatkuvasti muotoaan muuttavassa hirviön ruuansulatuselimistössä ei lentotaidosta ole hyötyä. Etninen peruste astuu esiin näin myöhään yllätyksenä niille lujatorjuntaisille (vasemman käden tiellä egopanssari), jotka vielä kulkivat hyvässä uskossa. Myös ammatin miehen pitää viimekädessä käsittää, että hänen etnoksensa määrittää sen, miten tarkka kartta hänelle lopulta annetaan sovitun todellisuuslabyrintin pohjapiirrokseksi. Mutta nurinkäännetyn henkimaailman paljastuminen vankipuolen traumatodellisuuden näennäisenä pakopaikkana ei suinkaan pääty tähän. Nurinkäännettyjen jumalien, vartijoiden, peilisali on nyt jo häikäisevä sille, jolta puuttuu ulkopuolen referenssi.

**


Kaikki yritykseni luonnostella näin kokeellista taidetta ja sen tekijää kilpistyvät toteamukseen, että se ei meinaa olla taidetta. Se on poikkeustilan poikkeuksellista toimintaa, joka oirehtii taiteen alueella. Se on shamanismia, leikkiä, seremoniaa, näpertelyä, luonnostelua, aivokäyrää ja kapinaa, joka kokoajan alleviivaa syntyolosuhteidensa spektaakkelimaista poikkeuksellisuutta ja omaa ehdotonta autenttisuuttaan. Porvarillinen taide taas on tietoista vanginvartijan työtä. Se granitisoi vankilan muuria, ikuistaa poikkeustilaa, luo itseunohduksen illuusioita ja imee verta voimakkaimmista hengistä. Se on nimen omaan työtä. Todellinen, objektiivinen taide, taas olisi suurinpiirtein sitä mitä porvarillinen taiteilija väittää tekevänsä, mutta sellaisessa maailmassa, joka on palautettu traumatodellisuuden poikkeustilasta normaaliin tilaansa.
   
Antti Salmisen kirja on perehtymisen arvoinen esitys aiheesta kokeellisuus. Teosta voi kritisoida samasta syystä kuin nykyistä vasemmistoa tai oppositiota yleensä: muutoksen haikailusta taistelutta. Zizekin ja Noam Chomskyn kaltaiset pitkän linjan ajattelijoille metafyysistä kauhua edustaa jähmettyvä NWO-Orwell-maailma, ja he ovat realisteja sen suhteen, mitkä voimat niitä suunnitelmia todella voivat horjuttaa. He puhuvat toisenlaisesta maailman voimasuhteiden ymmärryksellä kuin vilpittömin vassari tai vaihtoehtoihminen. Salmisen hahmotuksen ongelma on sen heikkous siinä tapauksessa että NWO:n kaltaiset tuhatvuotiset totalitarismit onnistuvat kristallisoimaan itsensä globaalilla tasolla. Salmisen esittämä kokeellisen elämän strategia pyyhkiytyy pois niin kovassa ja vaihtoehdottomassa menossa. Muun väittäminen on valehtelua. Siksi vakavasti ajatteleva ihminen on pakotettu miettimään maailman todellisia voimasuhteita ja asettumaan pahinta mahdollista kauhukuvaa vastaan, vaikka se edellyttäisi sitten Vladimir Putinin, Jeesus Kristuksen, Nietzschen, Zizekin, Freudin ja Chomskyn kaltaisten hirviöiden ajattelumaailman oikeinymmärtämistä. Näistä pienistä tulevan maailman järjestelykysymyksistä (joihin Salminen ei siis ota kantaa) huolimatta Salmisen teos on vahva puheenvuoro ja ajankohtainen sitten, kun pahin mahdollinen on ensin väistetty.  Harvinaista on se, että esseistisen tekstin jänne jaksaa kantaa 140 sivua ongelmitta. Koko ajan mennään eteenpäin.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com