16.11.2016

KÄÄNNE

Colin Wilsonin hahmoa ajatellessa hätkähtää tuota kirjailijuutta. Olen itse jo siinä iässä, etten mitenkään pysty suhtautumaan vakavasti näkyvän maailman rationaalista järjestelyä koskeviin ihmisten välisiin sopimuksiin. En löydä itsestäni energiaa tai tahtotilaa edes yhden lyhyen julkaisukelpoisen ja pätevän esseen tai novellin kirjoittamiseen sellaiselle yleisölle, joka on tottunut noihin standardeihin.
 
Ongelmani on ambitioiden puuttuminen, koska en näe yleisön olemassaoloa. Mutta tunnen yleisön sitäkin tiheämmin ja voimakkaammin. Yleisö on kanssani tässä huoneessa. Täällä ovat kaikki läsnä. Kirjallisuuden kannalta ongelma on, se että heille, tälle pienelle mutta laadukkaalle yleisölle kommunikointiin en tarvitse kirjallisuutta tullakseni ymmärretyksi. Vain he, tuo yleisö, tarvitsee kirjallisuutta, syystä tai toisesta, ilmaistakseen huikeasti minua älykkäämmän itsensä. On toinen asia pystynkö minä kanavoimaan sen käsitettävään muotoon. Ja jos pystyn ollaan alkuperäisen kysymyksen äärellä: kenelle sen teen?
    
Paradoksaalisesti heti jos palljaalla silmällä näkyvän ja paljaalla korvalla kuuluvan kaikkinaiseen alamaisuuteen virittyvän yleisön jossakin havaitsisin, alkaisin jo epäillä sitä ja itseäni. Miten se koskaan voisi olla yhtä todellinen kuin tämä näkymätön ja kuulumaton yleisöni tässä? Tämä yleisö, jolle shamaani puhuu ja esittää asiaa vain paksujen hiuksiensa esiripusta valmistetun teltan sisältä.
  
Jos luonto kysyisi itseltään, mikä on yleisöni, olisi vastaus: malminlouhijat, tiedemiehet, eräsamoilijat ja maisemien ihailijat. Mutta eihän luonto itse itseään tuotteista tai jalosta. Luonnolta puuttuu itse-epäilykset ja itsekritiikki. Luonnon jalostusaste on olematon. Evoluutio on kuin hidastavaa kitkaa, joka johtaa kaikissa rajoitetuissa tietoisuudentiloissa yksipuolistumiin, epämuodostumiin ja surkastumiin. Ihmisen on oltava avara luonto, jotta sitä maksaa vaivan tutkia ja rakastaa. Totta on vain se mikä toimii kaikkein avoimimmassa, syvimmässä ja tiheimmässä avaruudessa tyydyttävästi ja nautittavasti. Liian pitkälle rajattuna ja jalostettuna ihminen menettää kosketuksen todelliseen itsensä, tuohon kaikista vieraista vieraimpaan matkamieheen.

"Leijona ja krokotiili ovat olosuhteiden uhreja.
Aina herää kysymys
mitä niistä olisi saattanut tulla."  Haavikko
    
Minusta tuntuu, että pitäisi olla jotenkin fanaattisen kiinnostunut erilaisista käsityksistä, joita erilaiset ihmiset ovat aikojen saatossa luoneet maailman materiaalisista järjestyksistä, mutta jotka eivät minulle itselleni enää merkitse mitään. Käsitysten, enimmäkseen hatarien tai väärien, ensyklopedia ei ole läheskään niin kiehtova kuin itse pihvin syöminen. Ikään kuin todellisuus vielä kätkisi jonkin salaisuuden, jonka jäljille vain vaivoin, noiden harvojen suunnannäyttäjien arvoituksellisia ilmauksia tutkimalla voisi joskus kaukaisessa tulevaisuudessa toivoa pääsevänsä. Yritys puhua jollekin oletetulle yleisölle, johtaisi siihen, että joutuisin vain työläästi kyseenalaistamaan päämäärän kannalta merkityksettömiä piirteitä, jotka eivät ole suoraan jaollisia minkään koherentin yleisön kesken. Olennaisen sijaan pitäisi jumittua jankuttamaan epäolennaista, toden sijaan näennäistä. Sommittelemaan loogiselta vaikuttavia ajatuksia näennäisen labyrinttijärjestelmässä. Tällainen ei ole erityisen innostavaa jos asioiden verifioimisen keinot on tiedossa, muttei kirjallisesti tai rationaalisesti jaettavissa.
  
Haluaisin nähdä kirjallisesti täysin sivistyneitä ihmisiä, joita yhtäkkiä ravistelisi väkevät kokemukset. Yksikin tuollainen kokemus (vaikka nyt esimerkiksi armeijassa kokemani kaltainen ruumiistapoistumiskokemus) suistaisi henkilön  oman näkökulmansa varmuudesta johonkin täysin tuntemattomaan. Tällaista ei vain tapahdu. Se kertoo yksinomaan siitä millä tavalla sulkeutunut egopanssari on kovia sivistyksellisiä ja tiedollisia panostuksia tekevän ihmisen mieli meidän aikakaudellamme. Tässä ilmiössä täytyy olla taustalla jokin talaousteorian kaltainen vääjäämättömyys. Kun ihmisellä on paljon menetettävää, vain hullu riskeeraa kaiken sen avautumalla todelliselle. Vain hullu syö huikean pihvin, jos voi leikitellä loppuelämänsä kuivuneella kastikkeella ja saada siitä kohtalaisen määrän kiitosta. Vailla sivistystä pihvin syövä saa kanstaa (itse)syytöksen lihansyömisen barbaarisuudesta ja saa huomata ulostavansa pihvin miltei ruuansulatuskanavansa koskematta. Paljon koetaan mutta paljon ei saada irti. Ruuansulatuskananvansa menettäneessä mielessä sodat ja sodan rajuudella tapahtuvat ilmiöt jättävät jälkeensä kevyitä älyllisiä tautologioista yhteisymmärrystä pelokkaasti tapailevia sommitelmia. Tällaisen koneen uni on syvä ja intellektuaalinen hyötysuhde puhdas nolla. 
       
Kirjalliset piirit ovat vakavasti retorisen koneensa ja kielensä vankeja. Heidän maailmanlaajuinen yhteistymmärryksensä perustuu olennaisesti johonkin sellaiseen, jota minä en varsinaisesti pidä ymmärryksen perustana. Vastaavasti se minkä minä näen yhteisymmärryksen perustana, on jotenkin ulosrajattua tuosta kotelosta. Varmasti hyvällä syyllä. Kaikkeen on syynsä, tosin usein alitajuiset syynsä, jotka eivät millään rationaalisella keinolla ole jaettavissa. 
   
Näin on ollut alusta asti suhteessani kirjallisiin piireihin. Vain vääränkuninkaanpäivän karnevaalikulkueen suojissa voin salakuljettaa omia keskeisinä pitämiäni sisältöjä kirjallisuuteen. Näiden sisältöjen esseistinen selittäminen tuon kentän omalla kielellä ei käy päinsä. Jonkinlaista yhteisymmärryksen selvää perustaa etsiessäni joutuisi pelaamaan projektilleni epäollennaisilla säännöillä. Selitysyirtyksestänikin jo heti paljastuu sivullisuus. Monin tavoin alleviivattu sivullisuus. 
    
Minä tai varsinaiset aikalaiseni eivät lue Dostojevskia, Sartrea, Kierkegaardia, Nietzscheä, Hemingwaytä tai Camusta siksi, että kuvittelisi heiltä jotakin oppivansa omasta sivullisuudestaan, vaan nähdäkseen millä myrkyillä maailma aikojen saatossa aivojaan pesi. Aidosti en ole kiinnostunut näistä tekijöistä jotka kyselevät minulle tautologisina ja väsyttävinä näyttäytyviä kysymyksiä. Nämä ovat vanhentuneen käyttöjärjestelmän koodia. Niihin voi tuntea kiinnostusta koodien historijoitsija tai harhailija joka heikosti saa mistään todellisesta kiinni. Insinöörinä tällainen puuhastelisi muutaman vuoden vanhentuneen tunnetun tekniikan parissa kuin suurten kysymysten äärellä. Reaaliteetteja testaava insinööri oivaltaa nopeasti sen mikä on olemassa ja toimivaa. Todellisuuden voimasuhteiden ohjauksessa hän keskittyy siihen energisoivaan ja dynaamiseen pisteeseen, joka sisältää uuden avauksen mahdollisuuden. Hän käsittää täysin selvästi mikä avoimen tietoisuudentilan arvo tässä pisteessä. Mutta saman asian selittäminen kirjallisen kulttuurin jäsenelle on miltei ylivoimaisen hankalaa. Kirjallisen kulttuurin jäsen ei mielellään koske mehukkaaseen pihviin. Sen sijaan hän kääntyy tutkiskelemaan jonnejoutavia kastikkeenrippeitä, joista usein puuttuu tulkittunakaan käänteentekevyyden mahdollisuus. Turvaa etsitään nimenomaan siitä "oivalluksesta", että maailma tiettyjen tautologisimpien ja piinallisimmin väsyttävien piirteidensä osalta olisi ikuisesti muuttumaton. Toimivaa tässä on ainoastaan se, että se on täysin jäännöksettä yhteisymmärryksen piirissä. Asia käsitetään yhteisesti, mikä on hieno juttu, mutta siinä ei ole enää mitään käsittämistä, mikä latistaa tunnelmaa.
    
Vanhentuneen parissa askaroivan kokomushorisonttiin ei kuulu pelin luonteen muuttaminen konkreettisesti ja pakottavan suoraan vaan välillisesti ja sopimuksenvaraisesti, ehdottelevana, laajempaa hyväksyntää maanittelevana tulkintana tai käsityksenä menneestä. Hän askaroi itseään säästämättä kuivuneen kastikkeen rippeillä, mutta jättää mehukkaan tuoreen nykyhetkessä lepäävän pihvin säännönmukaisesti syömättä. Hän ei ymmärrä mitään juonenkäänteen fenomenologiasta tai todella raikkaista energisoivista nykyhetkeen virtaavista tuulista. Itseasiassa hän äänekkäästi ja peittelemättä pelästyy kaikkea mikä ei ole kutakuinkin harmaata ja matalimpien odotusten mukaista.
    
En voi sanoin kuvata mitä sivullisuutta ja toiseutta koen tällaisten toimeliaiden ja kaikkeen "keskeiseen" nokkansatunkevien "luonteiden" äärellä. Evoluutio käänteettömyytenä, tautologisen harmauden ikuisena pyörittämisenä, ahtautuvana rajauksena ja yhä paksummista eristävistä muureista voimaantuvana perversion logiikkana on ihmiskunnan syvin jarru. 

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Sivullinen näkökulmasi jäsentää hyvin omaa turhautumistani humanistisen asiantuntijastatuksen tavoitteluun syventävien opintojen vaiheessa.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com