16.11.2016

Colin Wilsonin Sivullinen ihminen tavoittaa ongelmaa, joka syntyy kun taide takertuu materiaalisuuteensa ja alkaa merkitä jotakin omana itsenään. Taiteesta tulee yksi ansa lisää niille, jotka ovat liian heikkoja olemaan kompastumatta ansoihin. Se, joka on käsittänyt totuuden, on vaarassa uuvahtaa materian tasolla tapahtuvan näpertelynsä loputtomuuden vangiksi, ilman että oikeastaan saavuttaa sillä mitään (todella) haluamaansa. Näin käy kun pelkästään ihmisten väliset sopimukset alkavat näytellä pääosaa taiteen tekemisen kulttuureissa. Skenet koteloituvat omiksi etäispesäkkeikseen ilman vuorovaikutusta avoimen tilan kanssa.

Totuuden luonteen oivaltaneelle ihmistenvälisillä sopimuksilla ei ole ratkaisevaa merkitystä. Hän on ensisijaisesti tietoisesti tavoittelevassa suhteessa avoimeen tilaan. Ihmisten koteloituneiden etäispesäkeskenejen aineenvaihdunnan näkökulmasta hän on auttamatta sivullinen. Voi kysyä mihin valaistunut tietoisuus tarvitsee erillistä taiteen paikkaa pitävää taidetta. Tarvitseeko hänen määritellä itsensä tuon paikan kautta? Tarvitseeko hän taiteen kautta muistutusta siitä mikä jo muutenkin täyttää hänen tietoisuutensa paljon suoremmin. Vai etsiikö hän sieltä vain käytännöllistä ratkaisua ja järkeä hyödyttömän hapuilunsa toimenkuvalle. Taide olisi vain rinnakkainen strategia henkiselle guruilulle, joka tarkoittaa sitä, että henkinen etsijä tekee löytämisistään itselleen elinkeinon. Elinkeinoon astuessaan sekä taiteilija että henkinen opettaja astuvat sopimustodellisuuden alueelle.
   
Valaistuminen ilman siitä hyötyvää elinkeinoa ja estetiikkaa kuulostaa epäilyttävältä. Miksi valaistunut olisi tyylitön, nukkavieru otus epäilyttävän epäesteettisessä elinympäristöissä. Valaistunut joka ei voimalla manipuloi ympäristöään tai vetäydy siitä kauas syrjään jää ilman erillistä taidetta ympäristönsä määrittelemäksi. 
 
Jos pyrkimys vuorovaikutukseen avoimen tietoisuuden tilan kanssa olisi taiteen tekemisen samoin kuin nauttimisen korkein merkitys, seuraa siitäkin ongelmia. Voiko olettaa, että surrealistien automaattikirjoitusta muistuttavat taiteelliset koejärjestelyt (millä hyvänsä materiaalisen tekemisen tasolla) olisivat materiaalien kanssa tapahtuvan tietoisen inhimillisen vuorovaikutuksen korkein, jos ei taidollinen niin ainakin eksistentiaalinen aste. Ehkä ne ovatkin korkein aste, ellei tietoinen, tiedollinen ja sopimuksellinen mieli saastuta suoraan jumaluuden kanssa vuorovaikutuksessa tietyin metodein syntynyttä taidemuotoutumaa. Mutta estä armias laskelmoivaa mieltä käpelöimästä ja korjailemasta tällaisia aineellisia todisteita.
  
Entä kun todisteet kertakaikkiaan muistuttavat uudenvuoden tinaa, jossa nerokas muoto on korkeintaan idulla ja vaivoin havaittavissa? Millainen täytyisi olla se sivullisen ihmisen sopimustodellisuuksien ulkopuolinen tietoisuus, jolla hän voisi täydellistää tuon metodein aikaansaaduun alkuvälähdyksen? On kai selvä, että valaistunut sen pitää olla. Mutta valaistuneen pitää hallita kaikista epävalaistuneempaan ja sopimuksenvaraisimpaan maailmaan kuuluvat keinot ja työkalut pystyäkeen leikkaamaan aineen juuri niin täydellisen hienosti, ettei mitään sen arvosta katoa, vaan pelkistyy ja kirkastuu.   

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com