30.10.2016

HÄPEÄRAIVO

Pikemmin häpeä siitä, etten ole kasvanut toisten mittaan, että jokin minussa on kääpiömäistä, että olen toisia poikia aina viisi vuotta nuorempi, on persoonallisuuttani määrittelevä asia. Taipuvaisuuteni mystiikkaan on häpeäjohdannaista, piiloutumista, eskapismia, draamankammoa, vanhempien poikien häpäisevän kyvyn nöyrää väistämistä.
 
Voin Ikosen ja Rechardtin häpeäanalyysin  avulla nähdä häpeäntunteeni keskeiseksi lapsuudesta juontuvaksi ongelmaksi. Ellei trauma ole syntymää edeltävä, en usko että kasvussani on ensimmäisten 15 vuoden aikana tapahtunut selvää traumatisoitumista muun kuin oman häpeäntunteeni, eli kuolemanviettini, itselleni tuottama piilevän vaikutuksen osalta.
 
Kouluaikoina olin seitsemisen vuotta rakastunut yhteen tyttöön, jota en koskaan uskaltanut edes puhutella. Ei mikään etäinen Samantha Fox kaukana Englannissa, jonka tavoittamiseksi olisi täytynyt tehdä yksityiskohtaisia suunnitelmia ja saamiseksi lujasti ja päämäärätietoisesti töitä kuin mies, vaan kartanon tytär, joka asui isoäitini kotikartanossa ja oli joka päivä verukkeetta tavoitettavissa koulun pihalla. Silti hänen luokseen oli henkisesti pidempi matka kuin Samantha Foxin luo Englantiin, jonka kanaali olisi pitänyt ylittää muodonkin vuoksi uimalla. Tuo kaksi vuotta vanhempi tyttö täytti minun elämäni ja tietoisuuteni. Koululaisen elämä oli lavea ja auki, eikä siihen elämään mahtunut muuta kuin yksi tyttö. Oh rakkautta. Kosminen tyttö, telepaattinen tyttö. Hänen tumma katseensakin oli koulun pihalla niin sähköä täynnä, etten kestänyt sitä. Käänsin pään tai silmät häpeästä alas. En koskaan lähestynyt häntä. En antanut pienintä signaalia tunteistani. En sanonut hänelle sanaakaan, enkä valveillaolon aikanani ajatellut juuri mitään muuta kuin häntä. Unessakaan en kenties ajatellut muuta kuin häntä. Ja uneen vaivuin rukoilemalla. En muista milloin rukoiluobsessio alkoi. Ehkä äidin opettamasta iltarukouksesta. Se oli varmaan vielä armeijassakin. Mikään ei saanut mennä pieleen. Kaiken piti mennä suunnitelman mukaan. Minulla vain ei ollut aavistustakaan siitä, mikä se suunnitelma on. Mutta sen suunnitelman olemassaolo oli yhtä varma ja vakaa asia kuin rukous. Siis konkreettisin, betonistavaletuin ja todellisin asia maailmassa. Torjutuksitulemisen pelko, häpeä, oli aivan liian suuri, että olisin voinut itse ilman pyhän hengen innoitusta ryhtyä aloitteelliseksi. Ihminen torjutaan, mutta jumala on vastustamaton, joka läpäisee kaiken olevan.
  
Ei ollut mitään veruketta, ei mitään etäisyyttä, ei mitään erityistä sankaritekoa, ei mitään Englannin kanaalia. Siksi oli tärkeä pidättyä kaikesta sönkötyksestä. Tämä kaukorakkauteni muutaman sentin päässä koulun käytävällä, hänen tuoksunsa ohi kulkiessa, monta kertaa päivässä. Ei ainoatakaan katsekontaktia. Seurasin häntä aina kun saatoin tehdä sen herättämättä kenenkään huomiota, kaikista vähiten hänen itsensä. Kyllä hän lumoava oli. Eikä hän koskaan seurustelemalla pilannut illuusiota itsestään. Tupakkanurkan kollit piirittivät häntä, mutta hän vain torjui kaikki viehkeästi, rakastettavasti, kuumottavasti. Mutta teki samalla täysin mahdottomaksi ajatuksen kaksi vuotta nuoremman pikkupojan ilmaista omia tunteita. Enhän minä pikkupoika voinut kuvitella mitään itsestäni, kun rautaiset tupakkanurkan tappelijat ja miehenköriläät eivät vapisten saaneet mitään irti hänestä. Sellaiset jätkät olisivat pikkurillillä singonneet minut johonkin puunoksaan roikkumaan. Pari kolme vuotta vanhemmat. Käheät ketjupottajat ja kiekkolegendat. Sillä miehen kunnia on häpeän vastakohta.
   
Samaan aikaan en pystynyt kiinnostumaan muista tytöistä. Se oli naamioitu arvostelukyvyksi.  Harrastin ensimmäisen kerran seksiä vasta lukion III luokalla. Ja se oli ensimmäisillä kerroilla hyvin vaikeaa ja miltei traumatisoivaa. Oliko elämässni koskaan suurta rakkautta? No, siinä merkityksessä kuin tuo salainen teinirakkaus, niin ei. Ensimmäisessä suhteessani oli tiettyä ehdottomuutta ja sivuille vilkuilemattomuutta, mutta ei se kuitenkaan ollut mitään kosmista tai kansallisromanttista, ei mitään Veit Harlanin natsielokuvaa niin kuin tämä koulutyttö.

Kerran tämä tyttö tuli jopa meille kotiin. Hän oli 4H-kerhon sijaisvetäjä. Sillä kertaa en osallistunut kerhoon, vaan sulkeuduin ulkorakennuksen harjoitteluhuoneeseen soittamaan maanisesti kitaraa. Soitin kitaraa monta tuntia oletetun kerhon loppumisajan jälkeen, varmuuden vuoksi. 
   
Ja mitä tapahtui? Ei mitään. Koulu loppui, hän muuttu pois. Häpeä ei pystynyt estämään minua rakastamasta mystikon kiihkolla seitsemää vuotta, mutta se pystyi estämään lausumasta koskaan ainoatakaan aloitteellista sanaa.
   

Katselen nyt hänen FB-sivuaan. Hän on FB-kaverini. En ole edelleenkään puhunut hänelle noista ajoista. Tyyppiä ei kyllä tunnista enää samaksi. Kerran hän latasi vanhoja lukioaikaisia valokuvia. Menin niistä aika pökerryksiin. Niissä hän oli se sama kukkaanpuhkeava tyttö. Ja ne kaveritkin oli samanlaisia kukkaanpuhkeavia tyttöjä. Joiden keskipiste oli hän. Mustavalkoisia valokuvia jostakin Venäjän opintomatkalta. Ne olivat paljon puhuttelevampia kuin muistin. Nuo tytöt olivat tämän pienen maaseutupaikkakunnan ihme. Nyt ne valokuvat ovat kadonneet. Hitto etten ladannut omalle koneelle. Kadonnut aika. Siinä koko tyttöporukassa olikin joku sellainen venäläinen vire. Ne opiskelivat Venäjää.
   
Voi kai ajatella, että tämä vesikauhuinen uimisen loputtomasta kuivaharjoittelusta syntynyt trauma realisoitui konkreettiseksi vasta armeijassa vasemman puoleisena häpeähalvauksena. Saman sukuinen häpeälamaannus, vaikkei fysiologisen halvauksen neurologista tunnusmerkistöä täyttävä, on kaikkien myöhempien kompensaatioon pyrkivien exhibitionististen, julkeiden, idearikkaiden, vauhdikkaiden, lukihäiriöisten, kieliposkisten, kunnianhimoisten, kaoottisten, ihanteellisten, hystriformisten, maanisten, stimulusnälkäisten, addiktoituneiden, tuhoavien, valloittavien, säkenöivien, pöyhistelevien, itsetunnottomien, raivoavien, masokististen, kohtuullisten, harkitsevaisten, hapuilevien, epäröivien, piittaamattomien, epäaitojen ja tuskailevien aktieni alkujuuri. Mutta dissosioituna hävettävä pieni minä (koko minuuden vastakohtana) on myös itseironian ja huumorin lähde.
 
Teini-ikäni on siis proto-wilhelmreichläinen, samoin kuin ensimmäisien vuosien seksuaaliset kokemukset.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com