30.9.2016

Sanoin muutama viikko sitten eroavani kirkosta, mutta vielä en saanut aikaiseksi. Jos eroaisin se ei missään tapauksessa tarkoittaisi liittymistä johonkin toiseen kirkkoon, kuten ortodoksiseen, täkäläiseen enempää kuin Moskovan alaiseen. Kirkkokulttuuri ei Suomessa tänä päivänä kovin väkevästi edusta vakavaa metafyysistä pohdiskelua. Hiukkasfysiikkakin tekee sen rehellisemmin. Hegemoniaan kuuluminen tai kuulumattomuus on valtionkirkkojärjestelmässä oman laskelmointinsa asia, jolla ei minun käsittääkseni ole tekemistä muun jumalallisen kuin korkeintaan Odinin ja hänen korppiensa kanssa. Jos uskonto olisi tiukan lakisääteisesti yksityisasia, tilanne olisi toisenlainen. Kirkkoon kuulumista voisi jatkaa pienemmin tunnontuskin. Valtion ja kirkon pikkutarkka erottaminen mahdollistaisi myös maahanmuuttajien painostamisen: heidän olisi pidettävä uskonto yksityisasiana, eikä sallittaisi uskonnon tuomista häiriöksi asti esiin. Kun tämä koskisi kaikkia tasapuolisesti, asiaa voisi pitää oikeudenmukaisuusperiaatteen nimissä ratkaistuna ja päätöksen valvontaan voisi lisätä surutta paatosta. Mitä tulee samansukupuolisten kirkollisiin avioliittoihin kannatan kaikkien avioliittojen yhdenvertaista rekisteröimisperiaatetta. Jokainen saisi yksityisesti liittää rekisteröintiinsä uskonnollisuutta, mutta uskonnollinen liitännäinen olisi pelkkä yksityisasia. Minua ei periaatteellisesti houkuttele hegemoniakirkko, mutta se tekee protestiluontoisestakin erosta vaikean, koska kirkosta eronneiden ja uskonnotomien protestoivat argumentit ovat tyyliä: "en usko näkymättömään". Tällaiset teologiset banaliteetit ovat lapsellisen yksinkertaisia ja populistisia. En voi antaa edes pienen pientä symbolista tukeani typeryydelle. Jos he eivät tunnista emergenttejä näkymättömiä voimakenttiä, psyykkisiä entiteettejä, ja muuta sellaista, miten he voisivat olla kaltaiseni ihmisen kanssa ryhmääntyjiä, kun minä olen noiden järkyttävän voimakkaisen kenttien lähes tahdoton orja, joka viimeisillä voimillani herkeämättömässä rukoustilassa tavoittelen parempaa tietoisuutta graniittisen konkreettisena tuntuvasta ilmiömaailmasta (jota en suinkaan päätäpahkaa nimitä Jumalaksi. Satuhahmoilla on monta nimeä ja satujen elinvoima ääretön). Minä tarkkaan (tahtomattanikin) sitä alkuilmitötä, jota teologia vain etäältä kuvailee ja abstrahoi ja jota koskevaa puhetta se monopolisoi ja hallinnoi. Oma eroprotestinihan ei olisi kuitenkaan mitään sukua tämän eroajaporukan "en usko joulupukkiin"-sanomalle yleensä. Minä näet tietenkin ajattelen kaappaamattoman alkukommunistin tavoin: jos psyykkiset entiteetit uhkaavat uskonnon varjolla johtaa meidät tuhoon, kirurgin on toimittava materiaalisen todellisuuden ehdoilla. Mutta tämä ei ole mikään teologinen pohdinta vaan äärimmäinen hoitotoimenpide, jolla huuruihin uskomisestaan epileptiseksi tullut potilas palautetaan järkiinsä. Vähän jostain tälaisesta syystä en kestä Hannu Salaman tekstiä. Ollaan ns. oikealla asialla niin sekopäisin perustein kuin ikinä mahdollista. Ei sellainen jesuiittoja kaada.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com