4.9.2016

Pitääkö räjähtää vai riittääkö, että sanon: nyt sattuu. Sattuu niin, etten koskaan enää tule samaksi joka olin. Ehkä tämä ilmoitus ei huoleta meitä. Kenties me vain innostuisimme tästä. Kenties me haluamme minun vahvistuvan. Mutta jos sattuu niin, että huomenna olen sama taas, ehkä me ojentaisimme särkylääkettä. Minun parhaakseni me toimimme ja minä ymmärrän niitä toimenpiteitä jotka ovat vastuullisia ja välttämättömiä. Vaikuttaa siltä että minä, kaiken tämän eettisen hienosäädön, eläinten ja kaukomaiden hoivaamisen keskellä olen ainoa luontokappale, jonka kärsimyksellä ei ole meille suurta merkitystä. Haittaako että puhun meistä? Haluan lukea itseni vastuullisten ihmisten keskustelukerhoon vaikka samalla ymmärrän että olen ihmiskokeessa eristetty tarkkailun kohde. Olen tietysti otettu kun tiedän millaista huolta me kannamme saimaannorpista ja siileistä. Jos se mikä ei tapa vahvistaa meitä, kuolema on vaarassa jäädä nuolemaan näppejä minun suhteeni. Oletan että suunnitelmien mukaan edistyvä kuntoutumiseni johtaa siihen, että olen pian, tietysti kaikkien asiaan kuuluvien juhlallisuuksien ja muodollisuuksien saattelemana, valmis vaihtamaan (niin rakkaaksi käyneen) pakkopaitani psykiatrin valkoiseen takkiin. 

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com