8.8.2016

UNITED KYLÄHULLUT - ELI MIHIN PIENYHTEISÖMME KYLÄHULLU MENI

Täytyy hattua nostaa Teemu Mannisen yritykselle järkeistää apurahajärjestelmään liittyviä asioita. Juuri näinhän tämä asia on kun Teemu sanoo.

"Näin on, koska koko taiteellisen arvottamisen moderni järjestelmä perustuu ajatukseen ”teoksesta itsestään”: uskoon, että taiteellisen työn arvo perustuu teokseen eikä taiteilijan elämään. Apurahanantajan vastuulla ei ole yksilön kasvu ihmisenä. Se on kiinnostunut ainoastaan työn tuloksista."
"Silti, toisinaan olisi hyvä muistaa, ettemme ole rationaalisia olentoja, vaan nisäkkäitä, jotka rakentavat itselleen labyrintteja eksyäkseen niihin;"

Niinpä, kuten Teemukin kryptisesti tavallaan tulee sanoneeksi, asia on maassa tällä haavaa niin, että yksikään apurahalautakunta, ei edes kirjastoapurahalautakunta, usko, että taiteellisen työn arvo perustuu vain teokseen eikä taiteilijan elämään. Tämä tarkoittaa hyvin pajon yksinkertaisemmin sanottuna sitä, että kysymys voi apurahan saamisessa olla poliittisesta perusteesta. Tai pikemmin niin päin, että poliittinen peruste voi olla este.
  
Tämähän on käynyt omalla kohdallani selväksi. Hakemukseni ovat olleet yksiselitteisen selviä sen suhteen millaista teosta ja millä aikataululla on ollut laadinnassa. Enpä usko, että kenelläkään on ollut vakavia syitä epäillä suunnitelmieni totettamiskelpoisuutta. Epäilyn perusteltuna kohteena voi olla laajempi vaikutus tai kaupallinen menestys. Yhtä kaikki, olen hengellisessä elämässä saavuttanut sen, mihin Franciscus Assisialaisen sääntökunta koskaan siinä onnistumatta pyrki: täydellinen almuttomuus.
     
Toisin kuin spirituaalifransiskaanit, en jaksa iloita tästä huikeasta saavutuksesta. Fransiskaanit rikastuivat vääjäämättä apurahoilla. Omaa etevyyttään heidät vieraannutettiin köyhyyden ihanteesta niin että sielut joutuivat vaaralle alttiiksi. Minulla syy siihen, että olen jäänyt kokonaan (kaikkien) apurahojen ulkopuolelle ei ole sielunpelastuksellinen vaan poliittinen. Enkä tarkoita, että se olisi taidepoliittinen: siis jotakin sen suuntaista kuin taiteellisten koulukuntien välisten riitojen politisoituminen. Uskoisin, että tämä ei liity mihinkään taiteelliseen koulukuntariitaan.
   
Vaikea kenenkään olisi objektiivisesti määritellä sitä millainen poliittisuus on kohdallani kysymyksessä. En ole puolueiden jäsen. En toimi puoluepolitiikassa. En toimi aktiivisesti missään ryhmässä. Olen erakoitunut maalle. Olen tiukasti pienyhteisöjen ulkopuolella kuin karkoitusrangaistusta kärsivä jehovantodistaja (täytyy ihmetellä miten väkevästi voi lokaali taso kaikesta globalisaatiopuheesta huolimatta). Tosiasiassa olen epäpoliittisin mahdollinen henkilö. Voisi kysyä (ja yrittää testata jos uskaltaisi) onko minulla niitä ihmisoikeuksia, joista nykyään niin valtavaan ääneen kohkataan.
     
Ehkä kuitenkin on yksi määritelmä, joka sopii ja selittää. Olen poliittisesti epäluotettava henkilö. Vihaan vaistomaisesti poliittista opportunismia. Olen antipoliittinen henkilö. Ajattelen aina omilla aivoilla, enkä koskaan minkään lauman aivoilla (mikä ei tarkoita sitä, etten voisi omilla aivoillani tulla ajateeksi jonkin lauman etua). Tulen siksi tuottaneeksi myös omaperäisiä ajatteluvirheitä: rikon tabuja tarkoitusella ja tahattomasti. Tuotan (tänne blogiin) kaikenlaista josta on helppo olla pitämättä (vaikka tämä nimenomaan ei ole se teos, vaan se pelkkä kokoelämä, tai ainakin puolet siitä).
  
Tietenkin tällaisia itseen liittyviä "tykkäämispoliittisia" asioita, joista ei voi saada mitään tietoa, on hyvin kafkamaista spekuloida yksikseen kun yksikään ihminen ei suostu paljastamaan minulle itseeni liittyviä "tykkäämispoliittisia" tietoja. Onnellisia ovat ne, joille se mistä voidaan puhua, sanotaan suoraan. Mutta entä jos "tykkäämispolitiikassa" olennaisinta onkin (Eleusiin mysteerien hengessä) se mistä ei voida puhua?
     
Tällä logiikalla, jotta kenenkään ihmisen ei tarvitsisi ainakaan minun takiani olla epäluuloinen (niin kuin itse joudun olemaan epäluuloinen niin monia mykkäkoululaisia kohtaan, joilla ei ole Teemu Mannisen kykyä tai halua ilmaista sitä mitä ajattelevat) yritän sanoa ihmisiin ja tekoihin liittyvät negatiiviset ajatukseni mahdollisimman suoraan tässä blogissa. Yritän myös parhaani mukaan lähestyä sitä mistä ei itseasiassa voida puhua. Kun tappamisestasi on luvattu palkinto, voit luottaa siihen, että minä paljastan asian (tabun) sinulle. Eikö tämä ole minkään arvoista sinulle?
   
Siksi tämä blogi on turhankin sensuroimaton dokumentti niistä tunteista, joita todella on käyty läpi. Se vastaa suoraan Haanpään erään draamallisen monologin kyselyyn siitä, miksi ihmiset teeskentelevät. Vastaus tähän suureen ja kaikkiaikaiseen inhimilliseen kysymykseen on: ihmiset teeskentelevät siksi, että jos he olisivat täysin rehellisiä (vaikka sitten kuinka kirjailijoita tai mitä hyvänsä itsehillinnän suurmestareita), heitä rangaistaisiin. Näin on, ehdottomana, edelleen. 
  
Monet ovat varmaankin ymmärtäneet suorapuheisuuteni tarkoituksen väärin. Se on siksi, ettei jäisi vaikutelma, että minä myhäilisin alhaisissa salaliitoissa mukana ja hiljaisena liittolaisena (sellainen vaikutelma jää helposti niistä, jotka eivät paljasta itsestään tai ajatuksistaan jotakin niin että se tuntuu todelta). Suorapuheisuudella, avoimella päiväkirjalla, on myös jokin muu merkitys. On niin itsestään selvää, ettei sellaista voi olla, että jokun täytyy sitä kokeilla ja katsoa mitä siitä seuraa. Koska se on siellä, blogin mahdollisuus, koskaan lepäämättömän tosiaikaisen julkaisemisen mahdollisuus, kuin Mount Everest. Huikeista vaaroista vähintään puolitietoisena. Ja mitä muuta on sen vuoren korkeus kuin Jouko Turkan väite siitä, että mikään ei ole enää tabu. Että kirjoitetulla sanalla ei ole enää merkitystä, koska siitä ei rankaista kuolemalla. Että mitään ei enää laiteta alulle.    
      
Yritän muotoilla myös (yhteiskunta)kritiikin rakentavaksi, jos kohta lähden siitä, ettei minun antamalla kritiikillä  ole kenellekään penninkään merkitystä (tämä ei nähtävästi pidä paikkaansa). Olen ollut provosoiva ja riidanhaluinen, tietämätön, loukkaava, ylilyövä ja epäreilu. Ihmispsykologian tuntien ymmärrettäviä heikkouksia (egoismi ei ole harvinaisuus), silti harmillista ja tuomittavaa alamittaisuutta, siis silkkaa egoismia, jota yritän kasvattaa itsestäni pois (pikemmin kuin vain vaieta siitä... katson että asioiden hautaaminen ei ole niiden parasta terapointia). Miksi toisaalta kieltää sitä tosiasiaa, että tunteet, egoistisetkin, ovat hetkellisesti tosia, vaikka harvat niistä kantavat hetkeä pidemmälle.
    
Se tabu ja mitä syvin "asia josta ei voida puhua" liittyy maamme ja kielemme erityisiin suhteisiin Venäjän kanssa. Tätä erityistä suhdetta ei voi ymmärtää minkään olemassaolevan kirjoitetun dokumentin pohjalta. Se kirja on ISO ja se on täynnä kirjoittamatonta. Vain siinä kirjassa ovat totta Suomalaiset muinaiskuninkaat ja kaikki sellainen jota emme voi itsestämme tietoisesti muistaa tai ymmärtää. Siellä, siinä kirjassa, on yhtä lailla kirjoittamattomat perusteet sille mikä on suurinta sotilaskunniaa kuin sille mikä on kunnian suurin vastakohta. Jotenkin se pursi jossa olemme (kansallisella tasolla väistämättä) mukana lepää näitä kovan näkymättömän lakikirjan armottomia teesejä vasten. Mitään niitä perustavampia asioita ei yhteiseen olemassaoloomme kuulu (valtiona tai sitten globalisaatiossa muhivina pienyhteisöinä). Jos nyt joku, niin kuin minä, alkaa pohtia sitä, että mitä sinne tosiasiallisesti on kirjoitettu, onko sitä esimerkiksi vähän vai paljon, onko se kuinka näennäistieteellistä tekstiä ja niin edelleen, niin se joku on vaaravyöhykkeellä. Jos nyt joku ryhtyy tekemään omavaltaista kokeellista ulkopolitiikkaa henkilökohtaisen elämänsä alueella ja sopimaan erinäisiä henkilökohtaisia YYA-sopimuksia, se joku on hyvin hyvin suuressa määrin vaaravyöhykkeellä. Ehdottoman tabun (perustamistabun, ydintabun) esoteerisen luonteen tutkiminen ja lähestyminen on kaikilla tasoilla kiellettyä. Paitsi silloin, kun henkilö ei ole vakavastiotettava: mitkään kiellot eivät koske narreja. Globalisaatiokehitys ei tätä kieltoa poista.
    
Pienyhteisöt suhtautuvat tähän kysymykseen kuten niiden sateenvarjona oleva kansallisvaltio konsanaan. Kansallisvaltioiden pohjalla olevat tietyt ydintabut näyttävät pienyhteisöjen viidakossa vain vahvistuvan. Pienyhteisöt (lokalisaatio) eivät itseasiassa edusta globalisaatiota (täydentävänä vastakohtana), vaan kumartavat yhä syvemmin kansallisvaltioiden kirjoittamattomille pohjavirtauksen tabulakikirjoille. Pienyhteisöt kertaavat valtiojärjestelmissä olevat pahimmat ahdasmielisyydet, eikä niissä toisaalta ole mitään valtiolle ominaisia hengittäviä ja hyviä puolia. Ne ovat paitsi konkreettisen poliittisesti myös henkisesti taburajoin suljettuja ja niissä on hyvin vähän mitään virtuaalista, globaalia tai abstraktia ulottuvuutta. Knallipäisinä ja teräväviiksisinä ne huokuvat kaikkea sellaista arkisuutta mikä on ns. inspiraation vastakohta. 
  
Ja ydintabun tasoa, sen äärimmäistä dominoivuutta, katsellessa tulee miettineeksi: onko koko globalisaatiota edes olemassa? Eikö se olekin täyttä harhaa? Globalisaation ilmiasussa tapahtuvat virtaukset ovat heikkoja tähän vahvistuvaan pohjavirtaukseen verrattuna. Ehkä nämä virtaukset ovat vain hetkellisiä ja keskenään dialektisia.
 
Vanhanaikaisista kyläyhteisöistä tai heimoyhteisöistä hipsterimäiset pienyhteisöt eroavat siinä, että ne eivät sulata kylähulluja tai shamaaneja keskuuteensa. Jako tapahtuu nyt niin, että lokaalisuuden alue on puhdas ei-kylähullu-zone. Kylähullut NO GO. Kylähullut on internoitu virtuaaliseen globaalisuuteen ja binaaristen sfääriensä eroosioon, siinä missä hipsterin perse on ehtaa vinyyliä jota voi soittaa aamumurolautasella.  
     
Toisaalta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Joutumiseni kirjallisuuden ulkopuolelle (maton vetäminen alta, kuten Hannu Salama nimittää, tätä taiteilijan syntymiselle hänen mukaansa välttämätöntä ilmiötä... joka tosin on minun elämässäni toistunut monta kertaa jo rutiiniksi asti) auttaa muodostamaan rauhassa suhdetta tässä kolumnissa kuvatun kaltaisiin hyvin abstrakteihin asioihin, joiden tosiasiallista luonnetta ja vaikuttavuutta on vaikea nähdä jos on kovin konkreettisesti kiinni naapurisosiaalisissa siteissä.
  
Turkan kuoleman laukaisemat vanhojen nauhojen kelaillut yhdistyneenä nykyhetken yhä kaotisoituvaan ja terrorisoituvaan maailmanaikaan, pakottavat käsittämään että niin paljon kuin haluaisimmekin olla runoilijoita tai kirjailijoita jossakin kaukaisen menneisyyden maailmassa, nykyhetken huikea käsittämättömyys pakottaa monestakin syystä luopumaan sellaisista hallusinaatioista. Eräs syy on poliittinen korrektius. On monta muutakin syytä. Nykyhetki ehkä kutsuu, omaa omituista reittiään, meitä hengellisessä merkityksessä (kylähullujen armeijan) palvelukseen tai ei kutsu. On huolehdittava lähinnä oman tietoisuuden selkeyteen liittyvistä asioista (mihin kirjoittaminen toki liittyy).
  
Olen myös suuntautunut perheeseen ja rakkauteen, itkenyt lapsien kanssa litratolkulla ilosta ja surusta, nähnyt selvemmin näiden asioiden arvon mittaamattomuuden. 

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com