6.8.2016

OPERATIIVIEN JUHLANÄYTÖS

Piirsin 1990-luvun alkupuolella värikynillä teoksen, jossa on soutuvene ilman airoja. Venettä kannattelee käsien meri. Venessä on kolme hahmoa. Jeesus kulkusuuntaan selin, Nietzsche soutaa, Buddha pitää perää, tosin katsellen taaksepäin.
  
Kädet kannattelevat venettä. Sillä on kannatusta. Samat kädet, kaikkia kolmea hahmoa. En tiedä mitä se tarkoittaa. Mutta operatiivia ei kuvassa näy.
 
Operatiivi on sellainen yksilö, joka ilmestyy sinne missä alkaa olla spontaanisti syntynyttä kannatusta ja communitas-tilan piirteitä. Operatiivi aluksi levittää hajua ja juoruja, sitten emootiot ja hermoston lamauttavaa myrkkyä. Operatiivien myrkky tekee ihmiset hetkessä pelokkaiksi, passiivisiksi, tahmeiksi, ironisiksi, eristyneiksi. Se iskee sukkana keskushermostoon.

Muinaisina aikoina puhuttiin kriitikosta siihen samaan sävyyn jota operatiivi minussa herättää. En ole koskaan käsittänyt niitä puheita kriitikoista, koska en luultavasti ole tullut törmänneeksi sellaiseen kriitikkoon. Ehkä sellaisia vielä jossakin. Pääsääntöisesti tuo tehtävä on jalkautettu itse tekijöiden joukossa hiiviskeleville lamauttajille ja työnseisauttajille. 
   
Kulttuuripiireihin operatiivit saadaan sisään apurahajärjestelmällä. Operatiivit ovat portinvartijoita, jotka pitävät huolen siitä, että mitään tosiasiallista kulttuuria ei pääse tapahtumaan. On paljon sellaista turhaa istuskelua erinäisissä kokouksissa. Saat kokoustaa koko elämäsi tyhjänpäisin sisällöin, mutta apurahaa et saa ohi operatiivin. Saat hakea apurahoja minkä hyvänsä sisältöisin hakemuksin, mutta operatiivit päättävät oletko riittävän vaaraton ja impotentti ansaitsemaan apurahan.

Saat olla välinpitämätön ja ulkopuolinen, mutta palkkamurhaajien äänekäs loputtomiin jatkuva juhla häiritsee ja katkeroittaa. Et saa olla rauhassa tältä kidutukselta: joku suuri palkinto tai kultainen kädenpuristus onnistutaan möläyttämään korviisi radiosta kun kuljet kebabravintolan ohitse.  
  
Operatiivit ovat poliiseja jotka myrkyttävät kaiken inhimillisen ja kulttuurisesti arvokkaan. Tämä tapahtuu juuri kaikenlaisissa tuhoisissa maahanlyövän uuvuttavissa kokouksissa ja muissa läpihengettömissä ajanhukaamistilanteissa. Operatiivin kanssa saat kokoustaa nyrkki perseessä koko päivän tai elämäsi, eikä siinä ole muusta kysymys kuin siitä että SINÄ olet uhrannut siihen kallista aikaasi ja joudut laskelmoimaan tällä tosiasialla valintojasi yhäkin niuhommin.
 
Olen noin miljoonaan kertaan sanonut, että kulttuuria ei saada eloon niin kauan kuin operatiiveja ei tunnisteta ja suljeta ulkopuolelle. Kun ottaa huomioon sen, miten tungettelevia nämä haisevat hyypiöt ovat, en usko, että heitä voi sulkea mistään ulos, ellei se jokin ole täysin salattua ja itsessään visusti suljettua. Perusteen on oltava substantiaalinen: ei riitä että joku poliisi vähän kirjoittelee kieliposkessa runoja ja haalii dekkarilla Finlandia-palkintoja. Kulttuurin uudistaminen on vähin mitä vaaditaan, konservoijat eivät kuulu tähän. Operatiiveille kyllä tuhoamisresursseja riittää loputtomasti sillä kulttuurin alavire on lypsävä lehmä, jota kapitalismiksi kutsutaan.
  
Tämä on todellinen syy sille, miksi Jouko Turkka vaikeni. Tämä on todellinen syy sille, miksi niin monet lahjakkaat ihmiset horjuvat henkisesti. He eivät ole vielä keksineet sitä, kuka ja mikä heidän elämänsä todellinen tuhoaja on.
 
Kun linkkuveitsiperseiset operatiivit pääsevat riehumaan ja määrittämään pelolla (pelko on aina heidän toimintavälineensä: jos se ei uhkaile ja pelottele, se ei ole operatiivi) omia rajojaan, lakkaa asioiden arvostaminen niiden tosiasiallisen substanssin perustella. Asioita aletaan arvostaa valtajärjetslemän perusteella. Ja kun asioille ei anneta sitä arvoa, joka niille kuuluu, alkaa mustat pilvet kasaantua yhteisön niskaan. Paskanvisvaiset hallinnoijat lässyttävät pajunvitsaa likalammikossa, operatiivit päästävät kusiorgasmin housuun spurkun nähdessään niin kuin aina tähänkin asti (he kehystävät spurkujen huopia kotiinsa taiteena). Provinsiaalinen päivälehti etsii tehoja yhä uudelleen vaikenemisesta ja katkeroittamisesta, kaikenlaisesta totuuden nurinkääntämispelistä finaalisena päämääränään.
  
Jumalat ovat tuohduksissaan; tuuli on huono; sää pysyvästi vittumainen. 
    
Lahjakkaiden ihmisten elämät tuhotaan varmasti ja täydellisesti nyt ja tulevaisuudessa. Kuolinuutiset surettavat, poikkeuksellisten, täysin ainutlaatuisten ihmisten kyvyttömyys lisätä mitään arvokasta kulttuuriin, surettaa. Mutta mitään ei ole tehtävissä niin kauan kuin vain sitkeästi pysytään tyhminä ja tietämättöminä. Kulttuuri tuhoutuu täydellisesti ja loppuu. Niin on käynyt monta kertaa. Arvokkaat ihmiset kuolevat, valtiot kuolevat, kielet kuolevat. Tyhmät ihmiset joutuvat helvettiin jonka ovat täydellisesti ansainneet. 

Ei tämä ole mikään maailmanlopun ennustus. Ei maailma tähän lopu. Vaan ainoastaan yhden pesäpallojoukkueen tarina. 

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com