14.8.2016

NEGATIIVISUUS JA TAITEEN VALTARAKENNE

Olen tullut siihen tulokseen, että kulttuurin kentällä vaikuttaviin valtarakenteisiin ei voi mitenkään vaikuttaa. Kysymys on paljon sotilaallisemmasta ja epädynaamisemmasta rakenteesta kuin koskaan ajattelin. Edustamani kultturin alueet ovat vain pisara meressä. Rakenne on suurempi kuin osasin kuvitella. Se ei ehkä ole erotettavissa mitenkään puoluepoliittisen rakenteen takana  ja median takana vaikuttavasta valtarakenteesta. Se on vain tuon rakenteen hienovaraisin ja suggestiokykyisin osa. 

Kun on selvää, että tällaiseen rakenteeseen ei voi toiminnallisesti osallistua millään tavalla, jää mahdollisuudeksi rakenteen tutkiminen ja analysointi.

Olen tähän asti toiminut oman kokemuksen pohjalta emotionaalisesti. Tämä ei riitä. On otettava toisenlainen tutkimusote, jos aikoo mitenkään päästä eteenpäin. Tärkeimpiä asioita on selvittää millainen tuo valtarakenne on ja miten se suhtautuu muiden maiden valtarakenteisiin, vai onko se jopa yhteydessä muiden maiden valtarakenteisiin.

Onko jossakin päin maailmaa vielä sellainen tilanne, että taiteilijat eivät ole osa keskeistä valtahierarkiaa vaan pikemmin sen ulkopuolisia? Siis että jonkin taiteilijan esittämä valtarakenteiden kritiikki olisi aitoa eikä suggestoivaa? En ole varma. Voi olla että postmodernilla ajalla tällaista taiteilijan tehtvää ei enää ollenkaan ole olemassa. 

Kun kotoista valtarakennettamme analysoi, ovat ensimmäiset silmiinpistävät selittämättömät piirteet sisältöjen äärimmäinen negatiivisuus ja variaatioviha.

Näennäinen demokratia ilmenee taiteessa eräänlaisena pintatason epäkonservatiivisuutena. Mutta tarkemmin katsottuna valtakulttuurin tuotteet ja tekijät eivät ole vapaita syvistä ennakkoluuloista, negatiivisuudesta ja henkisestä väkivallasta, joka syntyy ja joka sallitaan taidealan toimijoiden keskuudessa pelkojen vuoksi.

Mistä tässä negatiivisuuden manifestoitumisessa on pohjimmiltaan on kysymys? Mitä siinä esitetään. Valtakulttuurin edustajat kuvaavat dystooppisia aiheita, mutta samalla he eivät ole muuttamassa mitään tai varsinaisesti tyytymättömiä mihinkään. He ovat kivettämässä nykyisiä orwellaisia vallankäytönmuotoja.

Paljastuu, että heidän maailmansa on dystopia, johon he ovat aggressiivisen tyytyväisiä. He ovat yhtä tyytyväisiä kuin oikeistolainen sokea positiivisuusintoilija. Sillä erotuksella että he eivät ole sokeita vaan näkeviä. Siinä missä hullu yltiöoptimisti kulkee pimeydessä luulojensa voimalla ja sukunsa korruption suojeluksessa, kulkee dystoopikko tarkkojen pimeänäkölaitteidensa avulla. Mutta kumpikin he hyötyvät tilanteesta yhtä paljon, ja ovat yhtä väkivaltaisen haluttomia lisäämään valon määrää.
  
Kun minun intuitioni sanoo (ja omassa tekemisessäni on niin), että dystopian kuvaus on samalla muutostarpeen ilmaisua, se menee harhaan näiden yömetsästäjien kanssa. Paljastuu paradoksi, joka on hämmästyttänyt minua jo 20 vuotta. Olen yrittänyt 20 vuotta raapia tuon paradoksin pintaa tuloksetta. En ole saanut mukaani oikein yhtäkään päivän olentoa. Ei silti, yöpuoli on minustakin mukavaa aikaa. Mutta on se kyllä ikuisena tilana tylsä.
    
Negatiivisuuden paradoksi on yllättävän vaikea analysoida. Määritelmän mukaisesti kukaan ei yritä sen analysoimista: päivän eläimet eivät päivää enää kaipaa. Sokea optimismi on korvannut niille valon. Toiselta puolen esteetikon huolehtivat siitä ettei heidän negatiivisuudestaan saa millään kiinni.

Primitisvismistäkö tämä virtaus lähtee? Alkumodernistinen primitivismin ihailu on muuttunut mustaksi magiaksi itsessään...? Negatiivisuus joka esitetään, on sitä toimintaa mitä sopii odottaa esittäjältä itseltään. Mitä väkivaltaisempaa on kuvasto, sen enemmän on kysymys toivetilasta: oman itsen käyttäytymisen esittämisestä ja analyysistä. Suureen negatiivisuuteen ei sisälly moraalista kannanottoa. Tässä kohtaa Nietzsche (olkoonkin että huonot käännökset) on jo muuttunut omaksi parodiakseen.  
  
Kysymyshän ei ole siitä, etteikö tuolla primitivismin synkän väkivallan puolella olisi esteettisesti tehokkaita juttuja joista voi oppia ja vaikuttua. Ahdistavuus syntyy siitä, että tällaiset yksipuoliset tyypit saavuttavat ihaillut totaalisen aseman siellä missä luonnollinen variaatio, vaihtoehtojen esittäminen ja moninaisuus on samalla kertaa kiellettyä. 
   Tästä yksipuolisesta väkivallan kulttuurista nousee sitten ala-rakenne, joka tuottaa pahinta jälkeä. Sallittaa pelkojalietsovia tai yliloukkaantuvia operatiiveja, jotka ovat niin tungettelevia, ettei heidän kanssaan jaksa kuin alistua ja antamaa periksi. Nämä likaisen työn tekijät eivät toisaalta lisää taiteen substanssia millään tavalla. He ovat kuollut lastia. Hämähäkkejä joita siedetään, ikään kuin heistä olisi hyötyä kärpästen metsästäjinä. Todellisuudessa he kuitenkin parveilevat kuolevan Kristuksen kasvoilla ja haavoissa kärpästen kanssa paljon mehukkaampaa verta imien.
 
Tämä järjestelmä on niin älytön, että sen suhteen pitäisi konsultoida ulkomaalaisia taiteilijoita ja tahoja. Millaisin rokotuksin esimerkiksi nykyvenäjällä suojaudutaan tällaiselta neuvostojärjestelmän patologiselta uusiutumiselta?
  
Parikymmentä vuotta suu auki kirjallisuuskenttää katsoneena sanon, että kulttuurikentän läpikotaisella patologisuudella ja auttamattomuudella täytyy olla jotakin tekemistä sen vaikutuksen kanssa joka maailmansotien aikakausilla on ollut tunnetarpeitten ohikatsomiseen. Taiteesta on tullut sodan jatkamista toisin keinoin. Keskeistä on väkivalta, negatiivisuus ja viholliskuvatoteemin rakentaminen. Tai näitä päämääriä ei ainakaan kyseenalaisteta.
  
Soturirituaalit alkoholismissa ja huumeiden käytössä ohittavat tietoisuuden avaratamisen rituaalit. Tietoisuuden korkeampien puolien olemassaoloa ei oikeastaan edes manifestoida. Kaikki on silkkaa soturirituaalia, kestävyyskoetta ja tatuointia. Kauneus on tällaiselle taiteelle kuollutta painolastia. Kauneuden havainnointi ei edista viholliskuvan rakentamista.
   
Jälleenrakennusaikana konkreettiset asiat olivat välttämättömiä yksilöllisen eloonjäämisen kannalta. Työpaikka, talo, ruoka, elanto. Tunteista ei puhuttu ollenkaan. Syntyi tunnetarpeita ohittava perhekulttuuri. Tämä "kulttuuri" indoktrinoitui moderniin taidekulttuuriin. 
  
Tämä on eräs patologian selitys. Toinen selitys voi olla silkka kapitalismi. Kun ihmisen olo on kaikilla tavoilla tehty negatiiviseksi, jää silmitön kuluttamisen himo ainoaksi pakotieksi. Toisistaan ihmisille ei enää ole iloa. Vain kaupasta ostamalla voi saada iloa. Ehkä yksipuolisesti emotionaalisilta arvoiltaan negatiivisen taiteen sisällön voisi lukea juuri tällaisen ihanteen valossa? 

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Oiskohan tässä vastauksia sun kysymyksiin

http://hyperallergic.com/313435/an-illustrated-guide-to-guy-debords-the-society-of-the-spectacle/

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com