23.8.2016

HAIKEAA HARHAMAA

Harvoin suomalainen taide liikuttaa kyyneliin. Sibeliuksen musiikin äärellä sitä ei juuri tapahdu, eikä näiden muiden suomenruotsalaisten riikinkukkojen. Eiväthän he ilmaise sitä samaa kamppailua, joka MEILLE on elämän ja kuoleman kamppailu. Ei minua jonkun toisen kansan voitonlaulut liikuta. Egoistiselta pohjalta syntyvät asiat eivät herätä mitään ajattomia arvokkaita tunteita.
    
Rantamalan Harhama on tuottanut erikoisen kohmeloisen sielun syväjähmeydessä tapahtuvan liikutuksen jo pari kertaa. Koskaan lie aiemmin ei suomalainen romaani ole tehnyt minuun vastaavaa vaikutusta (no Kalevala paikoin on vaikuttanut näin... mietin tätä tunteen köyhyyttä: kun venäläinen ehtimiseen itkee klassikkojensa äärellä).
  
Mistä aikakausien yli virtaava liikutusvaikutus johtuu? Vastaus on ilmeinen: tässä kuvataan tosissaan ja antaumuksella jotakin, joka on itselleni niin piinallista, että olen jo heittänyt toivonikin siitä, että minua koskaan voitaisin ihmisenä, tuntevana ja elävänä olentona ymmärtää, jos tätä tunnettani alkaisin ilmaista. Niin hyvin Rantamala maalaa tämän "Rajajoen Gordionin solmun", Suomen ja Venäjän suhteen painajaismaisuuden, aavemaisuuden, pelottavan jyrkkyyden ja selittämättömyyden, joka on paljon irrationaalisempaa ja paljon syvempää kuin asiaa pinnallisesti katsoen voisi luulla.
   
Rantamalan selityksen ytimessä on tyhjä sana: "kansallishenki". Mitä merkitsee tämä sana meille kun selailen iltapäivälehtien kansallisesta itsetuhosta kertovaa uutisointia tai taiteemme koppavaa egoistista pöyhkeilyä ilman vähäisintä tunnesisältöä tai edes tietoa siitä mitä on olisi omaperäinen lyyrisyys. Mitä ihmettä enemmän se saattoi merkitä sata vuotta sitten, silloin kun uskottiin että Jumala on joko tai: Suomen tai Venäjän kansan ystävä. Että Jumala on joko tai hylkäävä ja tuhoava toisen: Suomen tai Venäjän. 
  
Onko tämä kirkkokuntien jakamisen perversio -- tämä viholliskuvan rakentamisen vuosituhantinen rituaali -- koskaan ottanut enemmän todellisuudesta vieraantuneita ja fantastisia vihan muotoja missään Bysantin ja läntisen Euroopan välillä kuin Suomen itäisen rajan tuntumassa? Onko tosiasiallisia tavanomaiset kahakat ylittäviä syitä...? Missä kirjallisuudessa ne kuvataan, jotta voisimme niiden ylihistoriallista ja metafyysistä oikeusperiaatetta ymmärtää?
     
Tuo kummallinen käsite "kansallishenki" tai "historianpakko" ovat peittämässä jotakin aavemaisuutta, joka on paljon vähemmän ylevä tai kaunis kuin nämä puleeratut hegeliläis-snellmanlaiset käsitteet. Se henki on olennaiselta osaltaan ihmisvihaa ja mustaa magiaa, jonka Rantamalakin myöntää. Asetelma jonka Rantamala kuvaa ei täällä ole muuttunut miksikään, vaan on luonteeltaan kenties pysyvintä mitä maailmassamme on. Jos viha otettaisiin pois, mitä ihmisille sitten jäisi?
  
En ole vielä päässyt niin pitkälle, että tietäisin mitä tapahtuu kun Rantamala ottaa käsittelyyn suomenruotsalaisuuden, mutta on se kai selvää, että tämä ampiaismainen -- ampiaisaivoinen -- kiihkomielisyys Venäjää kohtaan on Suomessa ruotsalaisen istutuksen tulosta. Vaikutuksiltaan näin syvän ja pitkäkestoisen aivot mädättävän ruton istutus voi olla vain verivihollisen (pedofiilien) työtä.
   
Kun tuon aatteellisen ja uskonnollisen istutuksen historiaa katsotaan, ei siinä pitäisi olla mitään niin mystistä tai kummallista. Kysymys on tavanomaisesta kolonialistisesta aivopestusta, joka on saanut hautua vuosisatoja. Voisi tietysti ajatella, että raja on pitänyt värit puhtaina.

Mutta kuinka puhtaita värejä tuo rajan pitäminen nyt käytännössä toisistaan eristää? Onhan monikulttuurisuus juhlittu (tosin melko tyhjä) ideaali laajasta siinä kulttuuripiirissä, johon Suomikin haluaa kuulua.
  
Siksi kun tätä kysymystä rationaalisesti katsotaan, pitää mennä kaus historiaan, aikaan ennen uskontokuntien jaon näkymistä Suomessa ja Karjalassa. On kysyttävä tuolta miltei jo esihistorialliselta aikakaudelta millaisena siellä nähtiin geneettisen isolaation riikinkukkomainen ylpeys (puhdas väri) tai villi sekoittuminen ja assimilaatio (kansan luonteen katoaminen). Uskoisin, että se nähtiin silloin oikein, juuri sinä mitä se on tieteellisesti ajateltuna: rakkauden selektiivisenä totuusperiaatteena.
    
Sillä kansan ytimessä on rakkaus: että se voi rakastaa itseään ja lisääntyä onnellisesti itsenään. Ei kansasta tule monikulttuurista, elleivät ne monet kulttuurit opi rakastamaan toisiaan. Kansan ytimessä on se, että se rakkauden varassa kasvattaa omaa voimaansa. Kansan voimaa ja ylevyyttä on se, että rakkautensä ylitsepursuavuudella hurmaa ja häikäisee toisia. Rakkaudella ja liitoilla se kasvattaa vaikutusvaltaansa, eikä mikään viha voi todelliselle kansalle olla kynnyskysymys, koska sen ylitsepursuava rakkaus niin moninkertaisesti saa kaiken vihattavuuden unohtumaan ja katoamaan. Kansa poistaa kehostaan vihan virtsana ja muuttaa ravintonsa rakastettavuudeksi. Jos Jumala jotakin vihaa, se vihaa sellaista joka ei näe rakkautta pikkumaisen koteloituneen vihansa ylitse.

 Pedofiilien voitonmerkki (2012) Helsingin Kapteenin puistikon leikkikentän vieressä.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com