9.7.2016

ON TARVE JUHLIA

Minulla on vastustamaton tarve juhlia hyviä asioita, sykäyksiä, impulsseja, värähtelyitä, tekoja, riippumatta siitä millainen leima tekijällä on poliittisesti tai statushierarkiassa. Tekijä voi olla nuori, noviisi, diletantti, vallanpitäjä, opettaja, poliitikko, maanviljelijä, pummi, hippi, kenraali, mitä hyvänsä. Huomaan vierastavani sellaista ajatusta, että määrittelisin yksittäistä tekoa (pikemmin kuin sanaa, olkoonkin että kumpikin voi toisinaan edustaa teeskentelyä tai huijausta) statuksen tai yhteiskuntaluokan perusteella.

Hyvin monta kertaa tätäkin blogia kirjoittaessa on joutunut pohtimaan seuraavaa: mainitsenko tämän henkilön hyvän ja mainitsemisen arvoisen teon nyt, kun on varmaa, että jos itse tekisin jotakin mainitsemisen arvoista, tämä kyseinen henkilö jättäisi sen mainitsematta pikkumaisen poliittisen laskelmointinsa takia.

Siis kysymys on siitä, toiminko omalla (hyvällä) logiikallani myös niissä tilanteissa kun kohteena on henkilö, joka useimmiten toimii huonolla ja haitallisella logiikalla itse. Joskus suurpiirteisyyteni riittää jopa tällaisen kosmisen teatteritilanteen juhlimiseen. Toisinaan diskurssianalyysi paljastaa operatiivisen toimijan taustalla vaikuttavan logiikan hämäävistä peliliikkeistä ja puheista huolimatta.
  
Kun sätin kulttuuripiirejä ja eliittiä, on kohteena aina tämä sama piirre: statusrakenteen rakentejat eivät lopultakaan juhli yksittäisiä hyviä tekoja, vaan pelkästään statushierarkiaa. Lisäksi he toimivat sotilaallisesti ja operatiivisesti henkilöpohjalta, kuin ulkoa, ulkovalloista käsin, ohjelmoidut koneet, katsomatta lainkaan henkilöiden yhteiskunnallisten tekojen suuntaa, niiden epäjohdonmukaisuutta, tai suunnanmuutoksia.
 
Lähtisinkö nyt kehumaan tällaisessa rakenteessa kiinni olevan ihmisen yksittäistä hyväntekemistä. Yhtä ropoa siellä, kun toisaalta kymmenen sinfoniaa on toisaalta pois.
   
Statushierarkian (siis lopulta luokkastatuksen) painottaminen räikeästi yli erillisten tekojen tarkoittaa sitä, että tekemisen dynamiikka ja moninaisuus köyhyvät armotta useimmilla yhteiskunnan kulttuurisilla osa-alueilla. Sanon suoraan, etten pidä tällaistesta luokkakantaisesta laskelmoivasta asennoitusmistavasta, johon kulttuurirakenteiden eliitti ja "sääntöjen mukaan" toimijat ilman muuta alistuvat toimintatapojaan kyseenalaistamatta.
 
Yksi syy siihen suureen vastenmielisyyteen, jota koen kulttuurista statusrakennelmaa kohtaan, on se, että kulttuuri edustaa omassa henkilökohtaisessa elämässäni VAIN liminaalisen ja communitasin aluetta (ks. Turner), kun taas rakenteessa vain rakenne tosiaan puhuu, eikä tässä hetkessä ja kohtaamisessa voi tapahtua mitään silloin kun suunnitelmat ja ennustukset (suurteosten valmistelut ja niiden predestinoidut tekijät) on säädetty tuhanneksi vuodeksi eteenpäin. Kieltämättä minullakin on rakenteeni, mutta se on muualla ja hyvin paljon vähemmän dramaattinen. Rakenne ja communitas vain vuorottelevat omassa henkilökohtaisessa perspektiivissäni. Ja kulttuuri on toinen osa sitä vuorottelua. En luulise kokonaan ilman rakennetta ja hallintoa tultavan toimeen.
  
Tämä henkilökohtyainen vuorottelu on tärkein syy. Jokainen joka minut tuntee tietää miten vähäinen on se syy, ettei minulla ole minkäänlaista statusasemaa kulttuurirakenteessa. Kultturisen statusrakenteen näkökulmasta olen puhdas outsider, ekstaatikko (monien säännöllisten iltarukousten mukaan psykootikko) -- kaiken suloisen ja ihastuttavan rivouden totaalinen vastakohta. Olen intohimorakastaja, Truffautin mies joka tarvitsee rakkautta kaikkien pissalla ja kakalla leikkivien pilkallisten ja ironisten skeneheimolaisten loputtomassa uuvuttavassa vuossa. Jokaisessa tilanteessa ulkopuolisuuteen veistettynä ja vesitettynä olen ekstaasin ruumiillistuma. Ja tässä ei todella ole mitään hienoa. Pelkästään ilotonta ja kiduttavaa -- sanalla sanoen epärivoa. En sano siveää, koska eihän kukaan ole siveä omasta tahdostaan vaan joko vieraan ja erillisen sielunsa pakottamana, ruumiinsa heikkouden takia tai turhamaisuuttaan.
    
Tämä tilanne on ainakin osittain sielun valitsema: edellämainitun täysin peittelemättömän vastenmielisyyden tunteen aiheuttama seuraus. Vaikka ymmärrän hyvin, ettei kulttuuri ihan kokonaan voisi toimia ilman statusrakennetta, vastenmielisyys ei siitä vaimene. Tilanne on nimittäin se, että rakenteenpönkittäjät eivät voi ollenkaan sietään liminaalisen tilan ja communitasin ajatusta. He itseasiassa ovat puhdistamassa kulttuuria kokonaan tästä ytimestä, joka jokaisen klassisesti ajattelevan ihmisen näkökulmasta on kulttuurin ehdoton itseisarvo.
   
Nyt siis kulttuurin statusrakenne on totaalisessa sodassa communitasia vastaan. Ei ole puhettakaan turnerlaisesta viisaasta sivistysihanteesta, jossa rakenteen ja communitasin välille etsitään harmoonista vaihteluväliä. Atropologi Turner kammoksuisi hiukset pystyssä tätä pakotiettömän, varaventtiilittömän, hengityspillittömän statushierarkian utopiaa, johon joku mielenhäiriö on nykyisen kulttuurielämän johtanut.
  
Jälleen kerran ajatus siirtyy Venäjään: venäläisen kulttuurielämän pyrkimykseen säilyttää communitasulottuvuus. Samoin Pariisissa koin hyvin voimakkaasti tämän ajatuksen elävyyden Le Lull kulttuurikeskuksessa. 

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com