7.7.2016

DEFUN ENSEMBLE: DEFINE FUNCTION

Helsinkiläisen Defun Ensemblen esikoialbumi Define Function (tämän linkin takaa ystävällisesti annettu kuunteluun Spotifyssä) julkaistiin viimevuoden puolella. Ehkä FB-kutsu levynjulkkareihin tuli, mutta meni ohi, mikä osoittautuu nyt albumia kuunnellessa harmilliseksi haksahdukseksi. Levy on saanut kosolti huomiota. Siitä on kirjoitettu ja se valittiin jopa Ylen vuoden 2015 yleisön suosikkialbumiksi.
  
Albumilla esiintyy yhtyeen jäsenten lisäksi kaarti etabloituneempia säveltäjänimiä. Kansainvälisistä nimistä voi mainita Natasha Barrettin, suomalaisista Veli-Matti Puumalan ja Juhani Nuorvalan.
 
Kuuntelussani musiikillinen kiinnostavuus ja raikkausvaikutelma kasvaa tasaisesti albumin loppua kohti. Tupla CD:n jälkimmäinen osa on ensimmäistä kiinnostavampi. Kokonaisuuden päättävä (yhtyeen taiteellisen johtajan) Sami Klemolan Feed on kokonaisuuden hurjin rytistys noisea ja elektroakustista zenbuddhismia. Kappale on kevyesti sekä äänellisesti että rakenteellisesti kiinnostavin mitä olen Klemolalta kuullut. Se kertoo suoraa tarinaa siitä millaista on olla ja elää.- Juhani Nuorvalan kappaleesta voi alustavasti sanoa saman (vaatii vielä uusintakuunteluja). Myös Veli-Matti Puumalan intensiivisesti sävelletyssä kappaleessa elektronista ääntä hyödynnetään taidolla lisäämään soinnillisia ulottuvuuksia.
 
Albumin soitinten äänitys ansaitsee kiitosta siinä missä miksaus ja tuottaminenkin (SibA Records). Kysymys ei ole vain elektroakustisten erillisten musiikki-esitysten dokumentaatiosta, vaan omalakisesta stereofonisesta taiteesta. Tämä ei ole ihme kun bändissä on vakiojäseninäkin kolme nuoren sukupolven äänisuunnittelijastudioinsinööriä kokeneimmasta päästä.
  
Äänikuva ja soitinäänten luonne on taltioitu nautittavalla presenssillä. Elektronisten keinojen nivoutuminen soitinääniin on kauttaaltaan kekseliästä, lähtien taidokkaasta monoäänen käytöstä elektronisissa laajennuksissa. Elektronisen äänen ja soitinäänen keskinäinen hierarkinen suhde joutuu todenteolla kyseenalaiseksi oikeastaan vain Klemolan kappaleessa. Puhtaasti elektronisia sävellyksiä albumilla ei ole.

Yleisesti voisi linjata: mitä raikkaampia ja tuoreempia ovat sävellykselliset ideat, sen räväkämmin toimii kokonaisuus tällä bändillä. Niinpä albumin CD1 osan aloitusraidan ja lopetusraidan 1990-luvun mieleen tuova Ircam-vaikutteinen FFT-suhina ei tee korvia-avaavaa vaikutusta siinä missä vaikka Enno Poppen Arbeit-sarjan (II osa tosin pikkasen idean ryöstökalastusta) virtuaali-Hammondin äänenvärisarjallisuus tai Michel van der Aan loistava Oog. Toisekseen en pidä Natasha Barrettin kappaleen kaltaisesta elektroniikan käytöstä, jos lopputulosta ei voi kuunnella kovalla (olkoonkin että kappale on hienovaraisesti sävelletty). Elektroakustiset keinot ovat ennen muuta dynamiikan mahdollisuuksien kannalta kiinnostavia, mikro- ja makrotasolla. 

Niinpä sille jolla sattuu kotona olemaan mahdollisuus kunnella hyvillä laitteilla tapahtuu sen vahinko, että konsertissa tuskin tulee mahdollisuutta kuulla parempilaatuista ääntä, vaikka olisi salin paras paikka. Elävässä esitystaiteessa tosin on muita vuorovaikutuksen muotoja, joita stereofoninen taide ei tallenna.   
   
Tämä albumi täytyy kuunnella useampaan kertaan.  

   

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com