5.6.2016

Lauantai-iltana Pariisi ei jää laisinkaan Pietarin jalkoihin naisten kauneudessa, paikoin mennään jopa edelle, mutta kaikessa muussa jää. DJ:t ovat järjestäen huippupaikoissakin ala-arvoisia eivätkä kykene seuraamaan energiadynamiikkaa. Pakotettu genreriippuvuus estää energisoivat käänteet. Pietarin tai Moskovan klubien kymmentuntisesta flowsta ollaan ihan jo ammattitaidon puolesta 30 vuotta jäljessä. Sama juttu Palais Maillotissa ja Chez Raspoutinessa. White Roomissa, Pariisin ehkä kuumimmassa bailumestassa en jaksanut kahden vuorokauden univelalta enää tänään käydä. Miksi klubit eivät yksinkertaisesti palkkaa levynpyörittäjiksi psyykkisten taitojen ammattihenkilökuntaa Venäjältä, sillä saataisiin maailmanluokan bailut ja reilusti ylikin. Tällä setillä Pariisi ei kyllä ole edes kalpea aavistus Venäjän psyykkisestä supervallasta. Kauniista upealihaisista ja sirosäärisistä jylhäprofiilisista naisista pamahtaa iso plussa. On kauniita, kyllä menee kylmät väreet. Saudi-Arabian kaikki komeimmat lähes kaksi metriä pitkät prinssit olivat tänään lähteneet Pariisiin viihteelle. Kuvaillakseen noiden ihmisten piirteitä pitäisi hakea vertauksia myyttisistä arabihevosista.

Chez Raspoutinen eteen arabi-playboyt ajavat ferrareillaan. Koko katu aina Champs Elyseeltä alkaen on Ferrareita täynnä. Venäläiselle suurmiehelle omistetun ravintolan edusta on täynnä supermallinnäköisiä naisia ja yli kaksimetrisiä playboy hahmoja. Ovella seisoo kaksi ja puolimetriset afrikkalaistaustaiset järkäleet, joiden henkilökohtainen tunteminen ei vaikuta ravintolan sisäänpääsyyn mitenkään. Ovitasanteen yläpuolella on kamari, jossa nukkuu MadHatter. Välillä MadHatter herää ja tulee ovelle. Hän hieroo unenpöppöröisiä silmiään, raapii päätä ja katselee, näkyykö jonossa ketään Rasputiinin tai hänen parhaan kaverinsa Nikolai II näköistä ihmistä. Ilmeisesti itse menin jälkimmäisestä, koska hiippailuni jossakin mallien takapuolten tuollapuolen tuli huomatuksi ja MadHatter tuli oikein osoittamaan, että tuo tuosta otetaan sisälle. Niinpä pääsiin siitä ihmismuurin välistä luikahtamaan paikkaan sisälle. Pääsymaksua ei peritty.

Pariisi on ehkä jos nyt ei aivan hyvä niin ainakin välttävä kakkonen maailmassa, mitä bailupotentiaaliin tulee.
   
Ettei nyt syntyisi vaikutelma, että tarkoitus on painaa alas suomalaista naista, on nostettava esiin Finnairin lentoemännät. En tiedä kuka henkilövalintoja tekee, mutta pätevä on ihminen asialla. Oli kyllä Pariisin lennolla vakaata vaaleaa kauneutta tarjolla koko rahan edestä. Silmä nimenomaan lepäsi niissä profiileissa ja hiuslaitteissa ja kaikissa hienoissa ominaisuuksissa. Äänensävykin oli valittu täydellisesti korvaa miellyttäväksi. Ketään matkustajaa ei varmasti pelottanut, kun oli noin kovat panokset uskallettu laittaa samaan lentokoneeseen matkustajien kanssa. Ei voi kevyesti räjäyttää pommia tai päästää konetta syöksykierteeseen kun on niin arvokasta lastia. Kevyesti lähti hymyt ja naurut ja silmän iskun aivan huomaamatta ja ohimennen. Unohtumattomia ammattilaisia. 
  
Pariisissa on käsittämätöntä hienoutta. Lauantai-illan 1-linjan metro on kuin kabareeteatteri. Sitä tunnelmaa on vaikea kuvata. Englantilaiset huutavat, pariisittaret poseeravat jylhästi. Koskaan ei tule englantilainen saamaan mitään täältä. Ei jalkapalloa potkien, ei pyssyllä uhaten. Ei muuta kuin silkkaa ylenkatsetta ja naisten naurua. Pukinsorkkaiset pojat kekkuloivat alushoususillaan. Mummot hykertelevät.
  
Alkuillasta kävin hienossa konsertissa Le Lull -- Lutherie Urbanen tiloissa. Edelisen albumini julkaisija Florian kuuluu kollektiiviin. Kollektiivin tilat ovat (tosin kaukana keskustasta) Musiikkitalon Black Boxin luokkaa sillä erotuksella, että kyseessä on täysin riippumaton ja aidosti anarkistinen toiminta. Yleisöä oli paljon. Jopa kollektiivista improvisaatiota kapellimestarin johdolla harjoittava suuri (ranskalainen vastine suomalaisesta vapaapalokunnan orkestista) vapaaehtoisvoimin kasattu kamariorkesteri nähtiin. Tällaisia juttuja ei kyllä ole edes Venäjällä. Tosin joskus 1990-luvun Pietarin Fish Fabrick muistutti hieman tätä touhua. Huh huh, miten tymäkkä ja hyvä energia. Ja hillitty ylpeys siitä. Heillä on syytä ylpeyteen, kuin Ufan oopperan nimettömillä maalaislaulajilla, jotka talkootöinään tietävät mennen tullen olevansa länsimaisia puhkipalvottuja maailmantähtiä suurempia ja alkuperäisempiä oopperataiteilijoita mitä italialaiseen oopperaan tulee. Kamariorkesterin vanhin soittaja oli 89 vuotias trumpetisti ja nuorin 13 vuotias tyttösähkökitaristi. Orkesteriin kuului erilaisia etnistaustaisia ihmisiä sekä jopa pyörätuolipotilasbeatboxaaja. Kapellimestarin motorinen liikehdintä muistutti lähinnä Karlheinz Stockhausenin ja Gurdjieffin yhdessä säveltämää täyssarjallista nykytanssiteosta. Florian esitteli minut monille Lull-aktiiveille, soitinrakentajille ja säveltäjille. Laitan videoita myöhemmin.
    


Pariisissa on kaduilla samanlaisia blinikojuja kuin Venäjällä. Ranskalaiset ovat sentään keksineet oman blinikonseptin (ellei blini sitten ole ranskalaista alkuperää... täytyy tarkistaa). Siinä yhdistyy venäläisten blinien ja italialaisten ruokien hyvät puolet. Tänään tilasin yöllä juuri sulkemisaikaan  kojusta blinin. Pankkikortti ei käynyt maksuvälineenä. Jouduin pankkiautomaattia etsiskelemään. Ohjeiden mukaisesti sitä ei löytynyt, matka venyi pitkäksi. Ajattelin, että blinikioski on jo sulkenut kun ehdin sinne takaisin. Ostin juutalaisten kaupasta syömäkelpoisen kolmioleivän. Ehdin sen syödäkin ennen kun palasin blinikioskin kohdalle. Kioski oli jo oletukseni mukaan suljettu, mutta myyjä, komea nuori herra, pyöri vielä sisällä. Minut huomatessaan, hän toi alumiinifolioon käärityn blinin. Maksoin käteisellä. Blini oli paras koskaan syömäni. Kokemus oli syvästi myönteistä tunnelmaa luova.
 
Pariisissa on paljon hyvää yritystä. Mutta itsevarmempi pitäisi olla sen suhteen mistä todella pitää ja mistä ei pidä. Ranskalaisten on tehtävä vain niitä asioita joista itse todella pitää ja joita rakastaa. Ranska on riittävän suuri ja historiallisesti itsetuntoinen kansa siihen.

Ranskalaiset arvostavat suuresti itsevarmuutta. Tänään kävellessäni iloisesti Le Palais des Congrès de Parisia kohti pysähdyin johonkin hienoon brasseriehen tuoremehulle. Minua ennen asioita selvitteli englanniksi herrasmies ja ymmärsin asian samaksi, joka oli mielessäni. Kysyin voinko liittyä herran seuraan ja se sopi. Hän oli istanmbulilainen tataari ja studioinsinööri. Siinä kului alun parisen tuntia rupatellessa niitä näitä tataarien ja saamelaisten yhteisestä historiasta ja Turkin ja Venäjän sodista. Tilasin jossain välissä hovimestarilta salaattiannoksen. Maistoin yhden salaatin lehden ja totesin annoksen syömäkelvottomaksi. Ilmoitin hovimestarille, että salaatti on syömäkelvoton. Hovimestari vei mitään sanomatta salaatin pois, eikä sitä laskutettu. Itseasiassa hän sen jälkeen vasta alkoi suhtautua minuun kunnioittavalla katseella. 

On todella surullista nähdä, että jopa ranskan kokoinen kansa jonkinlaista epävarmuuttaan EU:n sisäisenä vähemmistönä helposti sortuu polvilleen niihin virheisiin, joista usein Suomea soimaan. Suurpariisin alueella asuu kuitenkin viisinkertainen määrä ihmisiä Suomen väkilukuun verraten.

Näyttää siltä etten tänäkään yönä ehdi nukkua. Onneksi Pariisissa on virtaa, vaikkei ihan samaa tikittävää metronomisykettä kuin Lontoossa. Konferenssi johon osallistun on tavattoman kiinnostava. Huomenakin kiinnostava ohjelma alkaa heti aamuyhdeksältä.

Voiko tässä nyt kaikki mennä näin hyvin. Missä vaiheessa iskevät taskuvarkaat, milloin pikimustat sairasihoiset imelältä haisevat kaikkialle levittäytyvät nuorten tyttöjen piirissä lymyävät prostituoidut tartuttavat kupan pelkällä katsellaan, milloin Seine tulvii hotellihuoneeni ikkunasta sisään?
 
Joku aamu pitäisi vielä ehtiä tapaamaan tätäkin herraa:

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com