15.6.2016

ISO KUVA JA KIRJALLISUUDEN LOPPU

Nykyajan kirjailijan tilanne on se, että jos hänellä todellakin on käsitys "isosta kuvasta" hän ei voi sanoa ääneen yhtäkään todellista ajattelemaansa ajatusta, jos aikoo välttyä kaikkea julkaisemista monopolisoivien piirien tehokkaalta ulossulkemiselta.
    
Kun mietin kiihkotonta ja asiallista vastausta kysymykseen, onko kirjallisuutta nykyisin olemassa, on vastaus maltillisen kielteinen. En nyt muista yhtäkään 2010-luvun puolivälin tietämillä julkaistua kirjallista teosta joka olisi suuremmin vaikuttanut myönteisellä ja rakentavalla tavalla omiin tunteisiini, ajatuksiini, esteettisiin arvotuksiini tai mihinkään muuhun. Aikakaudelle ominaista lienee se, että Shakespeare on tuoreinta mitä tästä tilanteesta voi sanoa ja lukea.

Puhun nimen omaan kaunokirjallisuuden (ehkä supernaturalistinen kauhukirjallisuus poislukien) kriisistä, joka näkyy esimerkiksi divari-instituution kiihtyvänä rapautumisen aivan viime vuosina. Pääasiallinen syy energiavuotoon on uusien teknologioiden saturoimat markkinat, eli suuren yleisön huomion (ehkä hetkellinen) siirtyminen toisaalle. Yhtenäiskulttuurin hajoaminen ja yhtenäisten kokemusmaailmojen katoaminen asettaa täysin uusia haasteita nimenomaan kaunokirjallisille keinoille.  
 
Myllerryksen syvä hämmennys näkyy myös itse tuotteiden laadussa. En minä syytä tämän ajan saataville tulevia kirjatuotteita käsityön operatiivisen laadun kehnoudesta, vaan jo päällekäyvästä henkisestä ja poliittisesta korruptiosta, joka nimen omaan on nykyisin tuon ilmitason surreaalisen laadun tae. Viimekädessä ilmiasusta ei voi päätellä mitään. Kysymys on siitä onko kirjallisuuteen käytetty aika älykkäälle ja aidosti tiedostamiseen ja heräämiseen pyrkivälle ihmiselle puhtaasti ajan ja energian hukkaa vai niiden lisäksi jotakin muuta? Jos koko kirjallisuus on kaapattu poliittiseen ohjaukseen, on hyvin vaikea kuvitella ajanhukan ulkopuolisia komponentteja, joita ei paremmin voisi saavuttaa ilman tuota (turhuudelle näköjään kokonaisuudessaan haaskattua) välinettä. Tässäkin on ehkä poikkeuksena kauhu. Kauhu ainoana aikakauden elämäntunteena -- ainoana tunteena, jota tilaansa vajonnut ihmislaji herättää -- ja kauhukirjallisuus tuota elämäntunnetta kanavoivana tai maksimoivana transistorina.   
  
Olennaista on se, että 1) teokset eivät ole energiaa vapauttavia, 2) ne eivät ole monessakaan suhteessa tosimaailman kompleksisuuden tasolla, 3) kirjoittajilla on illuusioita, spontaanisti vääristyneitä tai poliittisesti ohjattuja käsityksiä todellisuuden luonteesta, 4) räikeän selvästi tekijöillä ei joko ole sisäpiiritietoa tai jos on, tietoisesti se jätetään ilmaisematta. Yksikin näistä piirteistä valitettavasti tekee kirjallisuudesta kokonaan lukukelvotonta.
   
Tosiasia on se, että kukaan yksi ihminen ei voi nykytilanteessa ehkäistä kaikkia noita negatiivisia kriteereitä. Siihen tarvitaan välttämättä ryhmä (niin kuin Shakespeare tekijänimen takana oli ryhmä sisäpiiriläisiä aatelisia). Toiseksi ryhmän täytyy kyetä suojautumaan poliittiselta ohjaukselta ja lopulta kovimmalta mahdolliselta sensuurilta ja kaikilta siihen liittyviltä epäsuorilta keinoilta. Muussa tapauksessa kysymys on ikävystyttävästä lasten leikistä, joka julistaa, vaikka epäsuorasti, alistuneisuuttaan, häiriöttömyyttään ja poliittista opportunismiaan.
       
En tiedä onko tämä globaali kirjallisuuden loppumisen tila ihmiskunnan kannalta pysyä. Se saattaa vain heijastella nykyhetken maailmantilannetta, jonka hahmottaminen voi tuntua ylivoimaisen hankalalta jokaisesta materiaaliseen maailmankuvaan totutelleesta ihmisestä. Mitä enemmän on tyhjään ajastaan jälkeenjäänyttä tiedeuskoa, sen pirullisemmin kumpuaa alkukantaisen noituuden konkreettinen totuus tietoisuuteen ja todellisuuteen.
  
Voi olla että kirjallisuus elpyy, jos ihmiset oppivat muodostamaan globaalilla tasolla radikaalisti heterogeenisiä kirjoittaryhmiä, jotka todella aidosti voisivat vastustaa poliittisen ohjauksen seitsenvuotiaan emotionaalisella raivolla piirrettyä noitaympyrää. Jos vastustuskyky loppuu kesken, siitä alkaa kuplautuminen. Kuplautuneen organismin kysymykset ovat keinotekoisuudessaan täysin erilaisia kuin avoimessa liikehtivän hengen polttavat ja todelliset kysymykset.

Tietenkään ryhmä, joka ihan oikeasti hioo integriteettiä, ei tarvitse eikä varsinkaan voi kestää sellaista jäsentä, joka ei ole henkisesti ja älyllisesti tehtävän tasolla. Jokaisella on oltava oma uskottava ja vilpitön "kaiken teoria", siis vakaa käsitysty "isosta kuvasta". Jos kaiken teoriaa ei löydy, se on merkki souluttautumisesta. Yksikin soluttautuja tekee minun silmissäni taiteellisesta ryhmästä ei vain epäilyttävän vaan kokonaan merkityksettömän.
  
Jos tätä kantaani ei käsitä, ei käsitä niitä todellisia olosuhteita, joiden paineessa todellisen kirjallisuuden pitäisi toimia. Kirjallisuuden tehtävä taiteena ei ole ollenkaan tuottaa arvostelukyvyttömille tahoille myytävää laadukasta sesonkihuijausta. Markkinointi niille, jotka eivät täysin pysty arvostelemaan, on operatiivista toimintaa.
   
Tässä kontekstissa voi nähdä, että Hannu Helin (joka muuten elää kuolemansa jälkeen vahvemmin kuin joku Haavikko) saattoi olla viimeinen todellinen suomenkielinen runoilija. Runoilija, joka oli kyennyt luomaan omintakaisen äänen ja tyylin ennen kuin kohtasi terrorin (sen kuvottavan itsetuhoisen noituuden ja satanismin rituaalikudelman, jolla tämä kansa on viehättynyt itse vammauttamaan ja heikentämään elinvoimaansa). 2000-luvun runoliikehdintää voi pitää juuri mahdottoman tilanteen karnevalisoitumisena, väistämättä lyhyeksijääneenä kehittymismahdottomuuden purskahduksena kyklooppien sulkeman vankilan kaltereiden takaa, joka kuitenkin selvästi ilmoitti tosiasiat suomalaisen kulttuurin terrorisoidusta tilasta ja tulevaisuudesta (huomatkaa ruotsinkielisten vaivoin peitelty ilo tästä itseaiheutetusta katastrofista). Joku Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden pääaineen lakkauttamiskaavailu ei ole muuta kuin tämän prosessin luonteva jatko. Tulevaisuudessa perääntymistaistelu on yhä enemmän silkkaa perääntymistä ja yhä vähemmän  taistelua: se on metodista alistumista. 

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com