25.4.2016

SPIRAALI ON KIERTYNYT

Lueskelin eilen esikoiskokoelmaani ja innostuin runoudesta. Tekisin jotain toisin, jos valmistaisin teosta nyt. Katkaisisin joitain pitkiä tekstejä. Pieniä edittejä siellä täällä. Hyvän siitä saisi. Pidin muodon moniaineksisesta mutta virtaavasta runoelmallisuudesta. Kyllä siinä parikolmekymmentä sivua on turhaakin. Toisaalta tautologia ja kyllästyttävyys ovat tietoinen osa teoksen loppupuolen estetiikkaa -- mikä ei ehkä nyt tunnu niin ajankohtaiselta, kuin silloin kun vain 64 sivuisia runokokoelmia sai julkaista. Tai ehkä se jo taas tuntuu ajankohtaiselta. Jotkut kiinnostavat esikoisen lähtökohdat ovat jääneet kehittelemättä. Olen kulkenut spiraalin yhden kierroksen. Olen taas alussa.
  
Tiisalakäsikirjoitus odottaa julkaisemattomana. Olen siitä innoissani, mutta toinen ihminen ei ole. Harva sitä teosta ymmärtää ja ne jotka ymmärtävät osaavat kyllä tuhota. Teoksen suurta ja ajankohtaista filosofista teemaa voisi kehitellä loputtomasti. Siitä tulisi vaikka 500 sivuinen paranoidisuuden särkynyt peili. Tiisalan lähtökohdat pitää selkeämmin erottaa omasta tekstistäni.
  
Runous ei ole kestävyyslaji vaan väsytyslaji. Runoudessa on väsyttävintä se, että mitä enemmän itse on innostunut työstä, sen vähemmän kukaan toinen sellainen, jolla olisi mahdollisuus ymmärtää työtä tai vaihtoehtoisesti kiertää runouden esteeksi laitetut rakenteet, on. Tämä on suoraviivainen riiston mekanismi. Joudut työskentelemään joko ymmärtämättömien kanssa (sellaisten joilta puuttuu joku olennainen ruuvi, mutta asian huomaamiseen kuluu kaksikymmentä vuotta) tai sitten läpikotaisesti pahojen, sairaiden ja tuhoavien, mutta hyvin älykkäiden.
 
Kaavasta johtuu se, että runoudesta kannattaa olla vain laskelmoiden julkisesti innostunut. Olen aina tiennyt tämän, mutta olen käyttäytynyt niin kuin en tietäisi tai niin kuin asia ei olisi näin. Teofrastos epäilemättä pitäisi tällaista käytöstä moukkamaisena, mutta Gurdjiefftyössä tehdään usein näitä harjoituksia. Suhtaudutaan kokeeksi vieraisiin ihmisiin viikon tai parin ajan niin kuin he olisivat aivan erilaisella tietoisuuden tasolla kuin todennäköisesti ovat, ja katsotaan mitä tästä on seurauksena.
 
Runoudessa, heti jos julkista jaettua innostusta havaitaan, ovat paikalla verenimijät. He kertovat kuinka innoissaan hekin ovat. He haluavat julkaista, he haluvat antaa apurahoja. Mutta julkaisupäätös kestää, apurahaa ei siltä lautakunnan puheenjohtajalta tule, joka sitä henkilökohtaisesti lupaa. Lupailu jatkuu pahimmassa tapauksessa niin pitkään kun sen antaa jatkua. Tässä koko luihussa mekaniikassa on takana yksi asia: luovan energian riistäminen siltä, jolla sitä todella on. Sellaista henkilöä ei koskaan opasteta viisaalla neuvolla, joka neuvon voisi ymmärtää.  
 
Mutta tämä on vain ihmiskoe, ei todellisuus. Todellisuudessa näin pienen kielialueen runous on kokonaan salaista. Siitä voi nauttia vain yksin ja salassa. Kaikki innostus pitää salata ja teokset, jos ovat todellakin niin merkittäviä että ne täytyy levittää, on levitettävä ehdottomasti itse. Julkaisussa yleensä on valtavat energiariskit. Ensimmäinen tapa riistää julkaisijalta energiaa (mikäli teos on todella latautunut ja merkittävä) on jättää se täysin huomiotta. Tämä onnistuu helposti alistetussa maassa, jossa jokainen toimija pelkää. Vastaavasti merkityksettömiä teoksia huomioidaan vain siksi, että niillä lisätään merkittävien huomiotta jättämisen tehoa.Vain tehoja etsitään. Substanssi on vain polttoainetta tehoille. 
     
Verenimemisen ja hitaan alaspainamisen tapoja löytyy loputtomasti. Alhaisuudelle, röyhkeydellä ja iljettävyydellä ei ole mitään rajoja silloin kun maan kulttuurinen toimita ei ole itsenäistä eikä täysin tietoista. Yksilöistä on turha etsiä poikkeuksia: kaikki tottelevat pelkoa. Kannattaa aina muistaa Neuvostoliittoa, jossa UG kirjallisuutta ei varsinaisesti julkaistu, mutta joka levitettynä sai valtavasti tietynlaista huomiota. En kuitenkaan ota kantaa tuon huomioenergian laatuun. Yleisesti ottaen: mikään julkisuus ei ole hyväksi, ja vain hyvin pieni osa huomioenergiasta on hyödyllistä.
   
Näistä syistä on pidättäydyttävä julkaisemasta tai kommentoimasta suomalaista runoutta julkisesti. Yksityisen puheen ja kommentaarin täytyy korvata julkinen toiminta (jos jollakulla sattuu vielä olemaan todellisia ystäviä). Alistetussa kulttuurissa tietysti päämääränä on se, että ystävyyssuhteet katkeaisvat pikkurahasta tehtyihin petoksiin, ja energiavuoto olisi jatkuva. On mahdoton ajatella, että tällaisen prosessin annettaisiin vain tapahtua kulttuurisesti itsetietoisessa itsenäisessä valtiossa. Mutta onko sellaisia valtioita enää edes olemassa? Suomessa näitä asioita ei pystytä käsittelemään. Sitä on turha edes toivoa. Pystytäänkö muuallakaan? Eikö runous olekin ikiaikaisena toimintana vähän juuri sitä, että kaikki ihmisyhteisöt kaikkina aikoina ovat runouden näkökulmasta samalla tavalla toivottomia? Millaista on globaali Baabelin runous, se ikiaikainen runous joka ei asu sanoissa ja kääntyy kaikilta kieliltä kaikille kielille?
   
Kriteerit, joita asetan runon kirjoittamiselle näissä oloissa karkaavat kauas siitä mikä on itselleni mahdollista. Nyt kannattaa harkita kirjoittavansa tai julkaisevansa vain sellaisia teoksia, joilla on merkitystä myös sadan tai kahden sadan vuoden kuluttua. Kannattaa siis levittää vain ikiaikaista runoutta. Voi olla että suullinen traditio toimii näissä oloissa paremmin. Kirjoittamisesta on tullut hyvin vaikeaa. Teosta on pieni aika meditoida kymmennen tai tuhat vuotta. Jos se jää syntymättä, asiasta on turha huolestua. Ehkä tämä on tila, jota voisi kutsua normaaliajoiksi runoudessa. Ehkä tästäkin voi nauttia.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com