19.4.2016

INKERI KOSKINEN: VILLI SUOMEN HISTORIA 2015

Olen lueskellut hieman alkua vuoden 2015 tiedekirja palkittua Inkeri Koskisen Villi Suomen historia -teosta. Selkeästi hahmottuu maasto, jossa itsekin olen hieman harhaillut. Kirja muistuttaa teemoista (esim. Popperin ajatukset), joista olikin Inkerin kanssa keskustelua muutama vuosi sitten kun kirjoitin aktiivisesti esseitäni (jotka ovat itse asiassa vieläkin telakalla).
 
Ihan oikeita hörhöjä on maailmassa yllättävän paljon. Ehkä enemmän kuin kaltaiseni internetin keskusteluryhmiä välttelevä erakko saattaisi kuvitella. Yllättävän monet hörhöt eivät todistetusti ole väärinymmärrettyjä neroja, vaan kaltaisiani laiskoja Friedellin popliinitakin alta ilmestyneitä diletantti-ihanteisia vaeltelijoita, jotka puhuvat fragmentein ja välttelevät viimeiseen asti systemaattista työskentelyä.
  
Toisaalta on vähän kyseenalaista meidän näkökulmasta todeta jonkin aikakauden terävimmät tiedemiehet ja ajattelijat huuhailijoiksi. Tätä kautta voi hahmottaa myötätuntoisemmin tässä vuossa painivan tiedeyhteisön kovapintaista pilkallisuutta ja ylimielisyyttä tieteen arrieregardelaisia -- jälkijoukkolaisia -- kohtaan. Tieteen arrieregardessa, kuten taiteessakin, otetaan lähtökohdaksi jokin kauan sitten vääräksi ja vanhentuneeksi osoitettu lähtökohta ja lähdetään uudelleen kehittelemään sitä uudistetuilla välineillä. Yleensä tällaiseen liittyy tietyn historiallisen ajattelijan ottaminen lähtökohdaksi (kuten minulla Platon) myöhemmistä tieteellisistä vastaväitteistä välittämättä. Lähes aina tällaisesta projektista on innostuneen alun jälkeen lopputuloksena mitä jaloin ja ihastuttavin näennäistiede.


**
 
Tulee Rupert Sheldraken tapaus. Sheldrakeenhan on pitkään kohdistettu sama argumentti kuin Wettenhovi-Aspaan. "Kyllä, Sheldraken havainnot ja teoria ovat ihan kiinnostavia ja osoittavat tekijälttään suurta mielikuvistusta, mutta valitettavasti ilmiö, jota havainnoidaan ei pelkästään havaintojen määrää lisäämällä muutu olemassa olevaksi."
 
Nimenomaan ilmiön olemassaolo on se mikä Sheldraken työssä on ollut tapana kiistää. Ei mitä mielikuvitusrikkaampien havaintojen jatkuvasti kasvavaa määrää, mikä onkin tosiasia. Havaintojen määrän kasvun tosiasia on selitetty psykologian kautta. Jos sitä vähän avaa, se on suurinpiirtein jotain tällaista: "psykologinen ilmastonmuutos Thactherin ajoista nykyaikaan on havaintojen kasvun syy". Argumentin mukaan siis ilmiö on Thacther, ei se mitä Sheldrake tutkii tai on tutkivinaan.   
 
Eroksi Wettenhovi-Aspan ja Sheldraken välillä jää se, että tieteellisesti voidaan osoittaa, ettei Wettenhovi-Aspan todistelema ilmiö ole olemassa tilastollisen sattuman ulkopuolella. On tieteellisesti järkähtämättömän varmaa että Wettenhovi-Aspan työ on (hyvin itsetietoisesti) epätieteellistä ja samalla yksiselitteisen selvästi hengeltään satiirista ivaa alunalkaen Strindbergin houreisia "kielitieteellisiä" kirjoitteluja vastaan. Sheldraken kohdalla taas kysymys ilmiön olemassaolosta on monimutkikkaampi.

Sheldrake itse on monella tavalla pyrkinyt osoittamaan että ilmiö on olemassa tilastollisen sattuman ulkopuolella. Näissä tapauksissa on tapana kiistää koejärjestelyn toistettavuus. Yleisesti ottaen Sheldrake huomioi ja anaysoi huolellisesti jokaisen vastaväitteen, eikä jätä mitään vastaan asettuvaa kriittistä näkökulmaa kategorisesti huomioimatta. Samalla tavalla kuin Wettehhovi-Aspa oli käytännöissään ammattimainen komeljanttari on Sheldrake ammattimainen tiedemies. 
   
Tällä hetkellä Yhdysvalloissa rajoitetusti laillinen ayahuoscakeitos tarjoaa mahdollisuuden hyvin määriteltyihin koeolosuhteisiin, jossa Sheldraken luonnehtiman ilmiön olemassaoloa on mahdollista tieteellisestikin tutkia.
 
Jäämme innolla odottamaan vastaavaa maltillista kriittistä esitystä aiheesta: onko tohtori Sheldrake näennäistieteiljä. Varmaa on toistaiseksi vain se, että Sheldraken tutkima ilmiö ei ole tieteellisesti todistettu enempää olemassaolevaksi kuin olemattomaksi. Ilmiö liittyy siihen mitä C. G. Jung kutsui synkronisisteetiksi. Ilmiön luonne on se, että jonkin ilmiön suhde sattuman lakiin voi vaihdella tiettyjen muuttujien funktiona.


**


Kirjan sivulla 196 saa Arhi Kuittinenkin kannettavakseen näennäistieteilijän viitan. Toisaalta Koskinen ei mainitse museoviraston sensuroimia aineistoja, joihin Kuittisen analyysi perustuu.  Koko Suomen historian ajan on historian kouluopetuksessa ollut säätelyä, joka on tyypillistä enemmän aikakusille joita Koskinen luonnehtii sota-ajaksi. Koskinen ei selitä näitä asioita.
  
Tietysti Kuittisen blogikirjoituksiaa on tieteellisiä puutteita, vaikka niitä katsoisikin suurena kokonaisuutena, jossa on selkeä pohjavire. Museoviraston systemaattista salaavaa roolia koskeva argumentaatio ja yksittäiset hajahavainnot pitäisi kytke johdonmukaisen hypoteesin ja päättelyn muotoon. Tavallaan Kuittisella sellainen onkin, mutta ongelma on siinä, että juuri se on "salaliittoteoria", eikä siis tieteellisesti validi teoria. Salalliittoteoria lepää tässä tapauksessa hyvin suuren psykohistoriallisen havainneaineiston, mutta hyvin pienen objektiivisen aineiston varassa. 

Koskinen on oikeassa siinä, että Kuittisen salaliittoteoria perustuu Jusleniuksen 1700-luvun alussa esittämälle "kasvimaankitkemis" salaliittoteorialle. Intentio näkyy tieteessä tosiasioiden huomiottajättämisenä. Nykytieteessä tavallaan kun kaikkeen suhtaudutaan luonnonprosessina, jolla on tilastollinen luonne, jää tila taikatempuille. Kun Jusleniuksen ja Kuittisen ruotsalaisuudeella näet ei ole tilastollinen luonne. On eri asia se, kun luonto myllertää ja kivet liikkuvat tilastollisesti kuin se että tuhat Swedenborgia kitkee kasvimaan ja tarkastaa toistensa työn. Jusleniuksen mukaan Suomi on tällainen kasvimaa. Kasvimaa, josta on kitketty peruskallioon asti kaikki sellainen data, joka voisi muistuttaa Suomen todellisesta historiasta. Kun me katsomme ruotsalaisia, kun me vapisemme kauhusta heidän muumilaaksonsa teurastamomaisen tehokkuuden edessä, me olemme psyykkisesti valmiit uskomaan tämä ja vielä jotakin paljon pahempaa: että kaikki löydetyt muinaisjäänteemme ovat ruotsalaisten maahamme hautaamia.
      
Leikki sikseen. Kuittiselta voidaan kysyä: miten esimerkiksi voidaan todistaa museoviraston salaliittomainen toiminta? Siitä pitäisi kirjoittaa paljon ja perusteellisesti hyvin pitkäaikaisen aineiston pohjalta. Pitäisi analysoida missä määrin historiavalhe salaliitot ovat varsinaisesti enää suomenruotsalaisten touhua ja missä määrin tietty maksettu (Suomen ja suomalaisuuden vastainen, rasistinen, mutta itse samaa "rotua" edustava) eliitti suomalaisia on omaksunut ajattelutavat. Pitäisi analysoida tarkemmin suomalaisen eliitin omaksumaa itserasistista agendaa. Suomalainen eliittihän on jyrkän rasistinen itseä ja omia rotupiirteitä kohtaan.
  
Näiden kaikille havaittavien mutta tieteellisesti vaikeasti todennettavien tosiasioiden valossa Koskisen tekstissä on sen lempeän ymmärtämyksen ja huumorin pinnan alla jälkienpeittelyn ja taivastelun maku. Onhan selvää, että museovirastoa myöten tässä maassa ON OLLUT ja ON EDELLEEN näitä historiatietoisuuden muokkaamiseen tähtääviä salaliittoja. Niiden voiman ja resursoinnin tietää se, joka niiden intressejä vastaan on ryhtynyt toimintaan, esimerkiksi venäläisarkistojen tietojen avulla. On ongelma, että ns. "virallisesta totuudesta" kaikkien sota-aikojen ulkopuolella ei kerrassaan mitään säröä löydetä.

Koskinen luo Wettenhovi-Aspan kaltaiset helpot maalitalut, joita kohtaan argumentaatio kehitellään. Tietysti argumentaatio on pätevää näihin helppoihin maalitauluihin, jotka tosiaan voidaan tieteellisen aukottomasti falsifioida. Kun helppo argumetaatio kohdistetaan niihin, joihin se ei täysin pätevästi toimi ja joiden koko argumentaation laajuutta ei esitetä, asia muuttuu kyseenalaiseksi. Tällaisen nykytoimijoihin kohdistuvilta hätäisltä osiltaan kirja jää auttamatta myötäkarvaiseksi ja kiltiksi poliittisen establishmentin ja säätiörahan puolustelupuheeksi. Tämän kiltteyden ongelma on se, että aste-eroja ei nähdä tarkoituksellisen komeljanttarin ja vakavan kysyjän välillä -- suunnitelman mukaisesti. Toisaalta tieteen kannalta on periaatteessa samantekevää, miten vakavissaan jokin väite tai kysymys esitetään. Jos aikakauden tieteen yleisesti hyväksytyt metodit tarjoavat hypoteesille tukea, se voidaan hyväksyä, vaikka se näyttäisi ennen tai jälkeen miten huvittavalta hyvänsä.
Tieteessä siis tekijän intentiolla on vähän merkitystä. Luotettavuus ja arvovalta määrittyvät yhteisöllisesti. Toisaalta Suomi on psykohistorialllisesti itsetuhoinen yhteisö. Tieteenkin täytyy tukea tätä itsetuhoisuuden jaloa päämäärää. Suomessa esimerkiksi koulutus tähtää ensisijaisesti nöyryytykseen ja alistamiseen, vain toissijaisesti minkään asian oppimiseen. Tämä pitäisi olla selvää ainakin jokaiselle armeijan käyneelle: nämä ympäristöt ovat yksilöenergian riistämisen kokeilustudioja eikä mitään opinahjoja. Mitään sellaisia päämääriä ei ole Suomen sisäisessä dynamiikassa edes havaittavissa. Ainoastaan kun joku ulkomainen tutkimustulos vähän potkaisee kekoa, havahdutaan kiusaamiseen itseisarvon ulkopuolisille arvoille.

Olisiko Kuittisen "salaliittoteoria", joka siis on jokaiselle tervejärkiselle ihmiselle aivan itsestään selvästi ja todistelemattakin totuudenmukainen, muunnettavissa tieteelliseksi teoriaksi jonkin olemassaolevan tieteen, esimerkiksi psykohistorian kehyksessä?
 
Vedet ovat uskottua syvempiä tai matalampia. Niiden pohjakerroksissa on sameita analysoimattomia myrkky- tai maitovirtauksia.


**

Internet on nykyään pullollaan kummallista teknologista meemiä: vapaaenergia laitteita. Samaan aikaan esimerkiksi Suomen patenttivirastossa tietääkseni tuskin voidaan puhua vapaaenergiahakemusten trendistä. Jos tällainen trendi nykytilanteesta huolimatta ilmaantuisi muuallekin kuin Youtubeen, olisi edessä mielenkiintoisia tieteenfilosofisia kysymyksiä samoilla alueilla, joilla Koskinen liikkuu.
 
Ensimmäinen kysymys olisi tietenkin se, että toimivatko laitteet oikeasti niin kuin väitetään. Kykeneekö alan ammattimies rakentamaan laiteen identtisesti toimivaksi annettujen tietojen perusteella ja onko vapaaenergiakoe siten kaikissa olosuhteissa toistettavissa. Jos näin olisi, täytyisi kysyä onko laitteen toiminta tunnettujen luonnonlakien puitteissa mahdollista. Jos vastaus tähän olisi kyllä, käsittelyprosessi voisi edetä normaalisti. Mutta jos vastaus olisi ei, niin kuin vapaaenergialaitteiden kohdalla täytyisi olla, olisi edessä syvällisempää päänvaivaa.
 
Periaatteessa patentoitavaa keksintöä ei tarvitse perustela tieteellisesti, jos se on teollisesti käyttökelpoinen ja tuottaa määritellyissä olosuhteissa väitetyn teknisen tehon.
 
Vapaaenergialaitteiden kohdalla tilanne on hieman toinen, koska eräät vahvimmin todistetut luonnonlait kumoutuvat mennen tullen. Jos tutkija saisi eteensä toimivan prototyypin, hän olisi tilanteessa, jossa täytyisi pohdiskella itse ilmiön näennäisyyttä. Kysymys ei olisi enää siis näennäisestä tieteilystä, vaan näennäisestä teknologiasta, toisin sanoen taikatempusta.
 
Taikuuden osalta on niin, että näennäinen osa siitä ei ole patentoitavissa, mutta todellinen osa kylläkin on. Toisaalta luonnontieteelliseen tietämykseemme ei varsinaisesti käsitä magian reaalista komponenttia. Niinpä tällaisten laitteiden esiinmarssi jotaisi Koskisenkin käsittelemään tieteelliseen paradigmamuutokseen. Tai sitten yksinkertaisesti siihen, että maagisia laitteita ei toimivasta prototyypistä huolimatta onnistuttaisi valmistamaan teollisesti ja testaamaan valvotuissa olosuhteissa.

Tietysti on vielä se yksi selitys, jota kaikki maailman salaliittoteoreetikot rakastavat: vapaaenergialaitteet vaietaan ja painetaan öljyteollisuuden lobbauksella alas, jotta paradigma EI muuttuisi. 


 **

Koskisen käsittelemistä näennäistiteen kriteereistä tulee mieleen kiinnostava analogia. Mitä olisi näennäiskulttuuri näillä kriteereillä? Eikö rappeutuvaa kulttuuria spenglerläisesti määritä samat piirteet jotka erottavat näennäistieteen tieteestä?
Kulttuuri on erilainen ilmiö kuin tiede. Kulttuuri on jotakin minkä laatu ei välttämättä riipu sen konkreettisista ilmenemismuodoista, kulttuurin tuotteista, vaan voi määrittyä ihmisten kanssakäymisessä puhtaasti henkisellä tasolla elämänlaadun lisääntymisenä. Todellista korkeaa kulttuuria harvoin voi viedä tai tuoda. Se mitä viedään ja tuodaan on propagandaa, manipulaatiota, imperialismia median avulla. Kun taas ihmiset siirtyvät geopoliittitsen rajojensa yli, he eivät vie mukanaan kulttuuria, vaan he muuttuvat toisiksi ihmisiksi, parhaassa tapauksessa otollisiksi alustoiksi uudelle kulttuurille jonka omaksuvat kohteessa. 
 
Voisiko ajatella, että jos kulttuuri on ollut pitkän aikaa muita kulttuureja vähemmän edistyvä, sillä on paljon polttavia ratkaisemattomia ongelmia, sen jäsenet eivät yritä kehittää kulttuuria ratkaistakseen sen ongelmat, se ei piittaa yrityksistä arvioida itseään suhteessa toisiin, se kiinnittää vain valikoivasti huomiota itseään vahvistaviin tai kritisvoiviin tahoihin, tällöin kysymyksessä on rappeutuva kulttuuri.
   
Entä jos kaikki kulttuurit ovat suhteellisen vähän edistyviä, tai mikään niistä ei edisty, niin kuin on nykyisessä globalisaatiossa laita. Mitä seuraa rappeutuvien kulttuurien monikulttuurisesta sekametelistä, jossa taantumukselliset ja rappiolliset ominaisuudet sekoittuvat toisiinsa? Varmaa on kai vain se, että yksikään rappio-ilmiö ei ole missään suhteessa toista parempi.
 
Entä miten kulttuuri uudistetaan. Miten edellisen kulttuurikauden syksystä siirrytään jouhevasti uuden kauden kevääseen? Kävisikö siihen sama kaava kuin tieteessä: siirrytään pysähtyneestä tiedeohjelmasta toiseen, jonkin sellaisen äärelle, mikä edistyy. 

 

 **





Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com