3.3.2016

STOCKHAUSEN 3XREFRAIN 2000

Taas flunssaisuus päällä. Kuuntelen sairasvuoteella Stockhausenin 3xRefrain 2000 levytystä. Levy sisältää puolisen tuntia Stockhausenin omaa selostusta sävellyksen rakenteesta. Albumin 24 sivuinen vihkonen (jonka omistan) sisältää ilmeisesti kaiken ohjeen ja notaation mitä teoksen toteuttaminen edellyttää.

Mielenkiintoista Stockhausenin puheessa on sen keskittyneisyys ja yksityiskohtien analyyttinen tarkkuus, vaikka kysymys on alunperin vuonna 1959 sävelletystä teoksesta, jota hän on myöhemmin uudelleentyöstänyt. Dokumentaatio on yksityiskohtainen tavanomaisen nuottikirjoituksen ulkopuolella. Se on notaatio, joka on koodattu sivumääräisesti pieneen tilaan. Tällaista notaatiota voisi luonnehtia musiikilliseksi olio-ohjelmoinniksi. Säveltäjä antaa yleisluontoiset soitto-ohjeet, joista seuraa täsmällisesti määritettyjen musiikillisten olioiden ilmetymisen ketjureaktiot.


Juuri tällä tavalla ajattelen itse säveltäessäni tietokonemusiikkia. Erona on se, että annan noita korkean tason linjoja suoraan koneelle, johon on jo ohjelmoitu tietynlaisia musiikillisia olioita, joita kone toteuttaa. Antamistani parametreistä ikään kuin seuraa parametrien (euklidisrytminen) ketjureaktio musiikillisten olioiden eri tasoilla.

Suurin ero minun ja Stockhausenin välillä on se, että koska en pyri esittävään taiteeseen, en yleensä suunnittele ajassa tapatuvaa musiikintuottamisprosessia etukäteen. En myöskään ehkä kunnolla osaisi selittää sitä jälkikäteen. Tärkeintä tuossa prosessissa on tietty erityinen innostunut mielentila tai tunne, tietyt kontrollin mahdollisuudet ja välitön auditiivinen palaute. Jos minulla ei ole oikeaa tunnetilaa, en voi ollenkaan tuottaa materiaalia. Tällaista tilaa ei voisi mitenkään suunnitella esimerkiksi ennalta määrättyä esitystä silmällä pitäen (johtuen persoonallisen hermojärjestelmäni häilyvyydestä ja epästabiilisuudesta... ominaisuuksia joita ei muusikolla sallita).
 
Materiaalin tuotantoon liittyvä vaihe on eräänlainen improvisatorinen mustalaatikko. Sen mitä kuitenkin voin tarkasti selittää on käyttämäni musiikilliset oliot: annettujen parametrien ja musiikillisten olioiden ketjureaktioiden suhteet. Tämä vastaa suurin piirtein selityksiä Stockhausenin CD vihkosessa.
 
Kuitenkin nuo musiikillisten olioiden väliset parametriprosessit, jotka vaihtuvat teoksesta toiseen, muodostuvat järjestelmässäni helposti melko mutkikkaiksi. Tuskin kukaan voisi vetää niistä selviä ajatuksellisia yhteyksiä kuuluvaan lopputulokseen (mikäli nyt itselläni sellainen selkeä yhteys, on.... joskus on... joskus kysymys on vain kokeilusta).




Stockhausenillä taas kuuluva lopputulos on hyvinkin palautettavissa selitykseen ja selitys kuuluvaan lopputulokseen. Selityksessä on siis mieltä jos pitää kuuluvaa lopputulosta mielekkäänä, mikä taas ei tässä tapauksessa ole itsestään selvää. Kuuluva lopputulos on äärimmäisen abstrakti, pelkästään iskujen ja kestojen jännitteelle rakentuva. En ole varma kuinka moni kykenee äänikuvasta erottamaan sarjallisuuden rakenneperiaatteen puhtaasta satunnaisuudesta. Pikemmin esittämisen ja soittamisen haasteet voivat olla melko turhauttavassa suhteessa kuuluvan lopputuloksen geneeriseen luonteeseen nähden. 

Kuitenkin kysymys on modernin musiikin esittämisen esteettiikkaan liittyvästä ihanteesta. Jos tällaista musiikkia halutaan esittää tavanomaisilla musiikki-instrumenteilla hyvin tarkasti tarkoituksenmukaisen notaation pohjalta, on toimittava niin kuin tässä kappaleessa toimitaan. Kysymys on nimen omaan epätarkoituksenmukaisen notaation välttämisestä. Musiikillisesti merkityksettömät parametrit jäävät soittajan päätösvaltaan. Tieto siis tulee soittajan taustatraditiosta, kun taas konetulkitsijalla vastaava ei-ennalta-määritetty-tieto tulee satunnaisgeneraattorista. 
  
Itse en kuitenkaan pyri mihinkään tällaiseen. Siksi koko tämä Stockhausenin filosofia tuntuu minusta etäiseltä vaikka kiehtovalta. Puhtaasti teknisessä mielessä (jos jätetään koneen ohjelmoimisen ja luonnollisista soittajista koostuvan kulttuurisen koostumuksen ja yhteissoiton tradition ero huomiotta) teen melko täsmällisesti samantyyppisiä asioita.
    
Ero on siis jossain mielessä teoreettisesti pieni, mutta käytännössä erittäin suuri, koska musiikin esittämisen tradition ohittaminen täysin huolettomasti, niin kuin minä sen teen, koetaan kuitenkin ehkä jotenkin rikolliseksi toiminnaksi. Stockhausenhan ei edes puhtaasti elektronisessa musiikissaan pyri tällaiseen.

Enkä minäkään pyri siihen poliittisen agendan kaltaisella statementillä. Pikemmin kyseessä on koe: entä jos ajattelisi näin, yksinkertaistaisi ajattelua näin, mitä siitä seuraisi? Tietysti kaikki playerpianosäveltäjät ovat jo ajatelleet kertaalleen tämän ajatuksen.
    
Jos kuuntelee eilen linkittämiäni elektroakustisia teoksia, yksikään niiden säveltäjistä ei ohita musiikin esittämisen kysymystä samalla tyylillä. Heidän statement on se, että he käyttävät ääniteostensa lähtökohtina epäsoittimellista äänimateriaalia (jota myös minä voin käyttää). He siis hylkäävät tietoisesti KAIKEN perinteisessä mielessä soittimellista harmoniaa ja tulkintaa lähestyvän materiaalin.
 
Tämän esteettinen jakolinja juurtuu poliittiseen jakolinjaan. Halutaan pitää alueet selvästi erillään. En itse koe, että tällaisissa rajoituksissa tarvitsisi pitäytyä. Pidän ajatuksesta, että minulla on käsissäni musiikillisia metaparametrejä, joilla voi portaattomasti siirtyä kaikkien poliittisten raja-aitojen yli. Tietysti tästä seuraa hankalia moneen kertaan kohdattuja ongelmia.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com