18.3.2016

JUMALAN TIKAPUUHERMOSTO

Koleeramäki kelasi omaa tabriryhmäänsä. Oli tehty tietoinen päätös että mestaritanssijana hän kävisi hakemassa kaikkia uusia naamoja tanssimaan. Olihan hän saanut aikaan yhteisön nopean kukoistuksen. Silti menestyksestä huolimatta heidän yhteisöstään puuttuivat naiset miltei kokonaan. Tämä asiatila hieman häritsi Koleeramäkeä. Olihan tabri nimenomaan intialainen kansantanssi, jota tanssivat yleensä hedelmättömät naiset, jotta jumalat soisivat heille siunauksensa ja heidän lastensaantitoiveensa toteutuisivat. Tanssia tanssittiin usein esimerkiksi isorokosta tai muusta taudista paranemisen jälkeen.

Juuri tätä Koleeramäki oli ajatellut valitessaan harrastuksen itselleen ja päättäessään juurruttaa sen Suomeen. Tabri, tabri, tabri. Tabri oli pakko saada Suomeen!

Nyt Koleeramäen ajatus oli kuitenkin se, että tabrin sisäpiiriläisten keskinäistä orgastista hilluntaa pitäisi tietoisesti hillitä koko yhteisön oppimiskäyrän eduksi. Tämä ajatus tapasi perustaa siitä tosiasiasta, ettei heillä sisäpiiriläisilläkään ollut paljon valmiina perittyä pitkästä perinteestä puhumattakaan. Kaikki piti rakentaa alusta. Ja rakennustyö oli vasta alussa.

Tai no, ei voinut sanoa, ettei mitään resursseja olisi sisäpiirillä ollut. Koleeramäen oma huikea tanssitaito oli syntynyt nimenomaan muiden kanssa tanssiessa. Hän oli Intiassa ottanut satoja tunteja yksityisopetusta tanssissa, maksanut kymmeniä tuhansia matkustamiseen, viettänyt tuhansia tunteja salilla treenaten. Suurin osa aloittelijoista ei nähnyt sitä isoa panostusta jonka Koleeramäki oli huikeisiin taitoihinsa joutunut satsaamaan. Aloittelijat haluaisivat saman lopputuloksen annettuna, ilman panostusta.

Vaadittavasta teeskentelystä huolimatta Koleeramäki kävi hakemassa kaikkia uusia naamoja tanssiin. Hän halusi guruksi gurun paikalle. Hän oli valmis teeskentelemään miten paljon hyvänsä saavuttaakseen aseman. Mutta miksi aloittelijoiden joukossaan ei ollut ainoatakaan naista? Johtuiko se siitä, että kun ei ole resurssikilpailua, naiset eivät osaa laittaa miehiä statusjärjestykseen. Oliko tabri naisen kannalta hukkaan heitettyä aikaa?
 
Sisäpiirin ja ulkopuolisten välistä tarkkaa rajaa oli vaikea estää muodostumasta. Hyvät tanssijat halusivat luonnostaan tanssia keskenään. Huonot eivät halunneet tanssia keskenään vaan hyvien kanssa. Sisäpiiriläisten kesken tanssiminen oli kivaa. Ulkopiiriläisten kanssa tanssiminen oli galaktisesta taitoerosta johtuen puuduttavaa kidutusta. Hyvillä tanssijoilla oli herramoraali, huonoilla orjamoraali.
 
Harvoilla tabriyhteisön naisilla oli suurin tarve piirtää sisäpiirin ja ulkopiirin raja selkeästi. Koleeramäki, kuten useimmat miehet, ottavat sen leikillisemmin. Eihän kannattanut uhrata koko yhteisön suurta oppimiskäyrää muutaman sisäpiiriläisen nautinnonhaluiselle narsismille.
  
Eräs asia oli joillekin aloittelijoille hyvin mieluinen mutta monille kokeneille vastenmielinen.  Tabritanssissa erityislahjakkuuden suhde siihen mitä tietoisilla ponnisteluilla on mahdollista saavuttaa poikkeaa monista muista aloista. Tietyilla aloilla riittävällä "taipumuksella" suuri työmäärä tuottaa suhteellisesti sitä vastaavia merkitseviä tuloksia. Tabrissa tanssin jumalan innoitus saattoi tehdä kenestä hyvänsä yhdessä juopuneessa hetkessä taiturimaisen tanssijan.
 
Koleeramäen oli hyvin vaikea saada tuhansia tanssitunteja ottaneita piintyneitä meritokraatteija uskomaan, että aloittelija saattaisi olla heitä korkeammalla lähtötasolla vain heitä suuremman jumalallisen innoituksensa takia. Meritokaattisiipi uskoi, että kaikenlaisessa pärjäämisessä paljon vähemmän oli kiinni erityislahjakkuudesta kuin sinnikkyydestä ja treenaamisesta. Silti heidänkin oli tunnustettava, että mitään takeita työmäärän ja tuloksien korrelaatiosta ei ollut. Jotkut tabritanssijoista olivat treenanneet neljännesvuosisadan, eivätkä osanneet lainkaan tanssia. Heillä oli vastustamaton himo kampittaa aloittelijoita.
   
Jos mentiin juurille oli tabri itse asiassa hyvin erilainen asia kuin miksi sen täkäläiset harrastajat lajin mielsivät. Intiassa se oli tanssi, joissa oli miljoonia vakavia aktiiviharrastajia, mutta maailmassa oli kerrallaan suurinpiirtein vain yksi ihminen, joka todella saavutti sellaisen tekemisen tason, jota kaikki kadunkin tavalliset tallaajat osasivat pitää tavallaan tabrin itsestään selvänä tavoitteena. Tuo tavoite vain osoittautui tavalliselle kuolevaiselle vaikeaksi saavuttaa. Se nimenomaan osoittautui siksi vasta kokeilemisen jälkeen. Jokainen, joka ei ollut koskaan kokeillut sitä, uskoi osaavansa, jos vain viitsisi yrittää. Sitä vaikeammaksi lajin oppiminun muuttui mitä pidempään lajia harrasti. Mutta mestarin ei paljon tarvinnut harjoitella ollakseen maailman ylivoimaisesti paras tabritanssija jo aivan lapsena. Kun taas ihmiskunnan tabritaidoissa lahjakkaimman osan valtaenemmistölle ei juuri auttanut kahittymiseen vaikka olisi tehnyt koko elämänsä lujasti työtä.
 
Koleeramäestä tuntui, että sisäpiirin teeskenteleminen näissä olosuhteissa olisi hieman typerää. Kaikki jotka piiriin ikinä kuuluisivat olisivat luultavasti ikuisesti kaukana siitä mihin todella pitäisi yltää voidakseen puhua puhtaasta jokaiselle tavalliselle kaduntallaajalle selvästä tabrisuorituksesta. He olivat kuin ahvenia kokoontuneena yhteisen lentoharrastuksen ympärille. Kenelläkään heistä ei ollut siipiä, kukaan heistä ei osannut lentää eikä tulisi koskaan osaamaan. Silti ahvenet jaettiin tiukasti kahteen luokkaan: eliittiin ja ulkopuolisiin. Sellaista Koleeramäen oli vaikea ymmärtää.
 
Jotkut hyvin kokeneet opettajat ylläpitivät yhdenlaista sisäpiiriä ja resurssijakoa keksimällä koko ajan uusia renkaita joista statuskamppailussa mukana olevat joutuivat hyppimään läpi. Tabrin liikkeiden monimuotoisuus oli loputon. Kaikkia niitä voitiin käyttää ehtoina ja lupauksina piirin sisempiin tasoihin pääsystä.
    
Oli myös toinen sisäpiiri. Se johon Koleeramäki itse kuului. Se perustui siihen että ihmiset oikeasti tiesivät miten tunnetasolla oli avauduttava joutuakseen jumalallisen innoituksen valtaan, juopuakseen, päätyäkseen ekstaasin ensimmäiselle pienallä ääretönulotteisessa jumaluuden tikapuuverkostossa.
 
Lötyihän internetin roskapuheen joukosta tanssiyhteisöjä, jotka eivät koskaan ottaneet ainoatakaan tanssiaskelta luonnossa. Niistä yhteisöistä puuttuvat naiset tyystin. Eivät ne olisi onnistuneet luomaan gravitaatiota edes pölyhiukkasen puoleensavetämiseksi. Ulkopuolen ja sisäpuolen rajaa ei ollut niille olemassa. Ne olivat kauttaaltaan yhtä sisä- ja ulkopuolta kuin Möbiuksen rinkeli tai Kleinin pullo. Koleeramäestä oli huvittavaa, että naiset, jotka äänekkäimmin olivat vaatimassa tasa-arvoa, eivät ollenkaan viihtyneet näissä ympäristöissä jossa sitä oli eniten tarjolla.
  
Oli myös sellaisia hyvin suljettuja tanssiyhteisöjä, joiden kukaan ei ollut koskaan nähnyt tanssivan, mutta joilla silti oli hurja vetovoima. Kukaan ei pystynyt sanomaan mikä niiden vetovoima tarkkaanottaen perustui. Niiden julkisivu oli kuin mustan aukon pinta. Ne eivät antaneet mitään ulos itsestään. Niillä ei ollut edes postiosoitetta. Kukaan ei koskaan ollut nähnyt niiden tuotetta. Ne olivat kuin suuryritykseksi muuttuneita Turkin sulttaanin haaremeita. Niiden ympäristössä tuntui niin suuri pimeä vetovoima, ettei sitä olisi kukaan pystynyt vastustamaan. Ihmisen liha imeytyi haaremin huokoisten lekaharkkoseinien läpi.
 
Koleeramäki oli perustanut oman tabriyhteisönsä kokeiltuaan foxtrottia ja riitaannuttuaan parin foxtrotsisipiiriläisen kanssa. Nuo riidat olivat aiheutuneet foxtrotin ulkopuolisista kysymyksistä. Kysymykset taas niihin Pentagonin sotilaallisiin suunnitelmiin, joista Koleeramäellä oli omat teoriansa.
 
Kääntäen: Koleeramäen salaliittoteorioiden kohteet liittyvät foxtrotkenttään muutamien operatiiveiksi epäiltyjen välityksellä. Foxtrotkenttä oli Koleeramäen mielestä täysin alisteinen noille muutamille operatiiveille. Siitä syntyi kiihkeä kynnyskysymys. Hän ei yksinkertaisesti suostunut tanssimaan saman pillin mukaan Pentagonin operatiivien kanssa. Syykin oli selvä: naisten kädet hikosivat jännityksestä, eikä tanssista tullut paljon mitään.
  
Koleeramäen selvästi julkilausuma ehto oli se, että Pentagonin urkkijat pitää häätää foxtrotkerhosta. Tai sitten, Koleeramäki uhkasi: minä pysyn poissa!
  
Kaikki normaalit ihmiset tietävät että agentit parveilevat foxtrot salilla. Ja myös sen, että jos heidät häädetään, sulkeutuvat rahahanat kaikilta, ikuisesti. Siksi Koleeramäen uhkaus ei aiheuttanut suurempaa hämminkiä. Useimmat roikkuivat vain mukana ja hyväksyivät Pentagonin operatiivit. Koleeramäki itsekin pysyi postituslistoilla kuin täi kirkossa, muttei kyennyt ilmoittautumaan fyysisesti läsnäolevaksi. Tanssista puuttuu kieltämättä jotakin jos ei fyysisellä tasolla osallistu.
 
Koleeramäki pelkäsi luovuutensa sammuvan. Hän perusti aikanaan tabrikerhon. Foxtrot sisäpiirillä oli ehdoton monopoli. Se oli jo vetänyt kaikki tanssitaitoiset sisäänsä. Niihin piireihin kuuluivat kaikki, rullatuolitanssijatkin. Ulkopuolisilla ei ollut massaa, ei vetovoimaa.
 
Kauan saikin Koleeramäki opetella tabrin askelia yksinäisyydessä. Piiriä ei hänen ympärilleen alkanut muodostua. Pitkään se oli turhaa raivoamista jumalallisen innoituksen jälkeisissä masennustiloissa. Jumalallisuuteenkaan ei uskonut muut kuin hän itse. Kuitenkin jos ajatteli, että tekee oikeasti käänteentekevää tanssikuviointia ja epäkatkonaista askellusta, niin fiksuinta oli pysytellä erossa foxtrotkuvioista.
  
Ainoa vain että se oikeasti käänteentekevä tanssi ei ollut hetkeäkään itsestäänselvyys, eikä ehkä edes mahdollisuuksien rajoissa. Kovin tuntuivat vierailta itämaiset sipsuttelut. Kysymys oli siitä, millä tavalla päästään parhaisiin lopputuloksiin. Miten luoda mahdollisimman hyvä ja dynaaminen ympäristö kehittymiselle.
 
Nyt hän oli vihdoin siinä pisteessä. Mutta harmaantuneena ja turhautuneena kehittymispyrkimyksiensä hitauteen. Tuntui että vauhtia ei ollut riittävästi. Puuttui draiveri: naiset. Neuvostoliitossa vajaa sata vuotta sitten oli keksitty uusi asia: nainen. Miten tuoda nainen tabrikuvioihin alistamatta tanssin jumalallista innoitusta maalliselle tasolle? Siinä oli hänen todellinen pulmansa.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com