27.3.2016

Hautakehto oli vetäytynyt fraktaalikuvioisen tumman peittonsa alle. Hän makasi peiton sisässä kuin Luxorin sarkofagissa. Vain kasvot jäivät peiton alta näkyviin. Silmät olivat suljetut, kasvoilla itsetyytyväinen ilme ja avaruuslentäjän varmuus. Punaisen parran ja hiusten ympäröiminä hän muistutti avarauussarjakuvan reipasta voimahahmoa.
  
Siten kasvot alkoivat muuttua. Niillä kävi lyhyen ajan sisällä monia veikeitä ja vähemmän veikeitä hahmoja. Lopulta ne muuttuivat pieniksi ja sisäänpäin käpertyneiksi. Iholle ilmestyi sammalta, kasvot muuttuivat kiveksi ja lopulta maatuivat puun juurelle.

Koleeramäki siirsi katseensä Hautakehdon kasvoista kohti tämän jalkoja. Peiton ympäröimät jalkaterät muuttuivat käärmeen pääksi joka kävi nyt arkailematta Koleeramäen kimppuun sammaloituneen yläkehon alta. Koleeramäki potki käärmeen pään omalle puolelleen.

Toisella puolella professori Tuomon nuoret tummat kasvot olivat rauhalliset ja juhlavat. Prosessoinnin vaiheita ei voinut kasvoilta lukea. Nenä oli hallitseva ja hieman kyömy. Kiharat mustat lyhyet hiukset eivät olleet alas vedettävä esirippu, eikä esiripulle näyttänyt olevan tarvetta.
   
Koleeramäki oikaisi itsensä ja katseli huoneen katon kuvioita. Huone oli suorakaiteen muotoinen, alle kolme metriä korkea. Päädyissä oli suuret ikkunat. Huone jakautui kahteen miltei yhtä suuren päätyosaan, joiden välissä huoneen poikki kulki käytäväosa. Käytäväosa rajoittui kummaltakin puolelta pylväikköön. Käytäväosan kummallakin puolella kaksi pylvästä jakoi huoneen pituussuunnassa kolmeen sektoriin. 

Kummassakin päätyosassa huoneen katossa oli ornamenttikuvio, jonka neljässä kulmassa oli kattovalo. Ornamenissa oli kahteen vastakkaiseen suuntaan osoittava nuolimainen kuvio. Koleeramäki ei tuntetunut talon historiaa, eikä tiennyt mihin perinteeseen kuvio liittyi. Huoneen yleisestä asettelusta tuli mieleen jokin vapaamuurareihin liittyvä tila.
  
Viimeisten neljännesvuosisadan aikana Koleeramäki oli sairastellut paljon. Hän oli tullut taloon suuren kysymyksen kanssa: "miksi hänen kärsimyksensä oli ollut sellaista kuin oli?" He olivat harhailleet tienoolla Hautakehdon autolla taloa etsien. Lopulta talon portailla oli Koleeramäen GSM-navigaattori ilmoittanut: "Olet perillä". Eteisessä vastaan oli tulvahtanut hieman inhottava voimakas hiivan tuoksu. Tuoksu onneksi jäi eteiseen.
 
Kun esitys alkoi olivat olennot asettuneet huoneen toiseen päätyyn ikkunan alle pylväiden jakamien sektorilinjojen kohdalle. Pyöreä pöytä oli keskikäytävän keskellä. Pöydästä lähti huoneen keskellä kulkeva suora linja joka päätyi olentojen väliin. Linjalla oli palavia kynttilöitä, neljä noin kahden ihmisen pään kokoisia erimuotoisia kristallimaisia kiviä ja yksi kukka matalassa maljakossa. Linjan päässä olentojen välissä oli karahvit.


Kiss-yhtyeen laulaja Gene Simmons on israelilainen.
 
Koleeramäki istui sivuseinää vasten ja esitys näkyi hänelle ensimmäisestä pylväiden erottamasta ikkunaväliköstä. Aluksi Koleeramäestä katsoen oikeanpuolinen miesolento nosti päänsä päälle jotakin pitkulaista. Hänen silmänsä muuttuivat suuriksi ja täysin valkoisiksi. Hahmo oli hieman pelottava. Vasemmanpuolien naisolento istui myttymäiseksi lysähtäneenä. Miesolento laski esineen päänsä päältä ja huoneen ilmapiiri muuttui levottomaksi. Jotakin naisolennosta nousi ja lähti kävelemään. Naisolennon keho oli ikkunan alla lysähtäneenä mustat hiukset telttamaisesti ympärillään. Erilleen lähtenyt olento kiersi ympyrän linjan vasemmalla puolella ja palasi kehon tietämille. Miespuolisesta olennosta nousi ylös jotakin joka teki saman kuvion linjan oikealla puolella ja palasi kehon tietämille. Tämän jälkeen tapatui liikehdintää ja ääntelyä huoneen olentojen puoleisen päädyn vasemmalla seinustalla joka oli naisten osasto. Hahmoja nousi ylös ja liikehti osaston tietämillä.

Tarot Marseille-pakan paholainen pitelee miehen pään yläpuolella pitkulaista sauvaa.
 
Tämän jälkeen tilanne rauhoittui. Koleeramäki huomasi tuijottavansa esitystä suu avonaisena niin että kuolaa valui hänen housunsa polevlle. Koleeramäki sulki tietoisesti suunsa ja nielaisi kuolaa. Professori Tuomo ja Hautakehto makasivat edelleen silmät kiinni aloillaa, kuten surin osa huoneen tämän päädyn miehistä. Koleeramäki tönäisi professori Tuomoa kyynerpäällä. "Hei, telkkari on tuolla." Koleeramäki osoitti sormella huoneen toista päätyä. Professori Tuomo kohotti hieman päätään ja katsoi Koleeramäkeä kysyvästi. Sitten hän laski päänsä, sulki silmänsä ja jatkoi prosessointia.
 
Olennot olivat nyt rahoittuneen aloilleen huoneen pääty alkoi kokonaisuudessaan hohtaa hologrammaattisesti. Koleeramäki huomasi, että aivan pienet hänen omaan katselupaikan siirtymät muuttivat hologrammin väritystä ja asetelmaa. Väritys ei ollut voimakas, mutta rauhallinen ja miellyttävä. Väritys ja hologrammaattisuus muuttui vähitellen yhä himmeämmäksi ja rauhallisemmaksi.

  
 
Koleeramäen paikalta katsottuna pylväiden erottamassa keskiosiossa huoneen toisella puolella miesten osastossa alkoi tapahtua hologrammaattisuden aktivoitumista. Osasto ikään kuin kohosi ilmaan ja tuli väritykseltään voimakkaammaksi kuin pääty oli hetkeä aiemmin ollut. Osasto tuntui olevan asettuneena hienoisesti leijuvan maton päälle, joka liikahteli pyörähteli akselinsa ympärillä hienoisin liikkein. Koleeramäen pään liikutukset vahvistivat maton liikkeitä. Mieshahmot matolla näyttivät selväpiirteisiltä ja arvokkailta. Kaksi miestä hehkuivat voimakasta ja selkeää valoa. Tummahiuksisen miehen silmät muuttuivat valkoisiksi samalla tavalla kuin olennolla aiemmin. Mies katsoi valkoisilla hehkuvilla silmillä suoraan Koleeramäkeä, joka tuijotti esitystä edelleen tiedottomasti kuolaa valuva suu auki.

Pylväiden keskivälistä näkynyt esitys alkoi hiipua. Väritys ja hologrammaattisuus katosivat asteittain. Koleeramäki siirsi katseensa hitaasti huoneen yli omaan puoliskoonsa ja sen jälkeen pois ihmisistä päädyssä olevaan suureen ikkunaan. Ikkunasta näkyi kahden suuren puun miltei toisiaan koskettava oksisto. Kauempaa hohti kaupungin mastojen punaisia valoja. Hetken katselun jälkeen puun oksisto alkoi liikehtiä ja kasvaa. Oksat muodostivat ortamentinkaltaisia kuvioita. Kummankin puun oksisto risteili keskenään. Oksistojen välissä taustavalon määrä ja hologrammaattisuus lisääntyi asteittain. Kun koko ikkunaruutu oli muuttunut tiheäksi kauniiksi oksaornamentiksi ilmestyi oksien taakse hymyilevä hologrammaattinen kasvohahmo. Kasvohahmon korkeus oli ikkunan korkeus Koleeramäestä nähtynä. Oksien läpi ei voinut erottaa kasvoja kovin selvästi. Sen saattoi hahmottaa, että taustalla oli valoisat hologrammaattiset kasvot, joiden ilme vaihteli.
 
Koleeramäki laski katseensa alas ja kävi puolittain nojaavaan makuuasentoon patterin lämmittämää seinustaa vasten. Hän sulki silmänsä. Ikkunan ornamentti jatkoi kasvamista mielensisäisessä hologrammimaailmassa. Kuvan terävyys oli suurempi ja tila moniulotteisempi. Se rauhoitti ja nauratti.
    
Kuva alkoi hajota erilaisiksi elementeiksi. Hän koki olevansa mukana sataulotteisessa Pac-Man pelissä. Pelin taustalla kuului musiikkia, jonka lähde liikui tilassa. Hän yritti seurata äänen suuntaa. Lopulta hän päätyi pieneen tilaan, jossa ääni tuli aivan hänen korviensa vierestä. Hän ei tuntenut minkään värisiä tunteita tai värähtelyjä. Hän ymmärsi, että se energian maailma joka hänet ympäröi virtasi miljardisti hienojakoisempana solujen lävitse ilman tietoista yhteyttä tuntoaistiin.
 
Koleeramäki halusi muistaa itsensä ja kehonsa. Hän tarttui korviinsa. Mutta korvia ei ollut. Oli vain korvan reijät kylmässä kevyessä kallossa. Pelästyen hän tarttui pitkiin tuuheisiin hiuksiinsa. Hiuksia ei löytynyt kuin kuivunut kourallinen. Kukkopilliin puhaltanut tuuli oli vienyt enimmät hiukset mennessään. Loputkin irtosivat hänen käsissään pitelemästä kuivasta kallosta kivuitta.
  
Koleeramäestä tuntui inhottavalta pidellä omaa kevyttä pääkalloaan käsissä ja nyhtää kuivuneita haituvia irti. Samassa hän kuuli tyttöjen tirskuntaa. Hän käsitti olevansa alasti kallo ristittyjen sääriluiden päällä naisten edessä. Ruumis pitäisi haudata. Mutta miten hän voisi itse haudata itsensä. Hän kokosi maasta kuivuneita hiuksia ja yritti tehdä niistä kasvoilleen hautakumpumaisen esiripun, etteivät naiset näkisi paljasta kalloa. Liian myöhään. Naiset nauroivat röyhkeästi jo aivan korvan vieressä. Itkuvirsiä ei hänen haudallaan kuultu. 
 
Koleeramäki kohautti kevyeksi muuttunutta tomumajaansa. Kuollut mikä kuollut. Hän tunsi kuinka professori Tuomon käsi tunkeutui hänen taskulleen ja tavoitteli lompakkoa. Toiselta puolelta Hautakehdon kärmemäinen olemus luikerteli vaatteidensa sisään ja tavoitteli matkapuhelinta. Huoneen toisessa päässä miesten osiossa alettiin puhua rahasta ja kolikot kilisivät. Ei jumalauta ajatteli Koleeramäki ja otti taskujen päällä koteloissa olevat revolverit esille vyöltään. Olennot huoneen toisessa päässä alkoivat soittaa westerntyylistä musiikkia. Koleeramäki katseli vuoroin professori Tuomon kissansilmiä, vuoroin Hautakehdon käärmeensilmiä. Revolverit muuttuivat puupyssyiksi, naiset saivat taas aiheen nauraa. Hän jatkoi puupysillä huitomista, kunnes piru tuli hänen vierelleen ja sanoi että pitäisi ottaa rauhallisemmin. Ei saanut häiritä toisia. Koleeramäki selitti että kundit yrittävät pölliä hänen rahansa. Piru kohautti olkapäitään. Mitäs olet narri.
 
Koleeramäki ymmärsi: käynnissä oleva esitys oli melkolailla rahassamittaamatonta tasoa, miksi välittää rahasta juuri nyt. Viekööt mitä haluavat. Puupyssyt alkoivat vaikuttaa narrimaisilta kapistuksilta. Kaikki ympärillä tuntuivat pitävän hauskaa hänen kohelluksensa kustannuksella. Oli surkeuden huippu, että nyt tanssivana luurankona hän ei voinut vetää tuuheita hiuksiaan suojaksi muiden katseilta.
   
Hautakehto makasi tyytyväisen sargofagissaan. Kukaan ei tuijottanut häntä. Hautakehto oli tiennyt sen ennalta. Koleeramäki muisti Hautakehdon antaneen hänellekin peiton. Missä peitto oli nyt? Täytyi löytää peitto, jurtta, kota, kun ei ollut enää hiuksia. Hän istui peittonsa päällä ja teki siitä pian  itselleen kodan. Enää ette revi huumoria Koleeramäen tomumajasta, hän ajatteli tyytyväisenä.
   
Espanjankielinen musiikki alkoi kutsua Koleeramäkeä nimeltä, Morgan, Morgan. Hän lähti seuraamaan musiikia ja saapui Amazonin sademetsään. Viidakossa musiikki kuului yhä kauempaa, kunnes hän saapui pieneen kylään. Musiikki kuului kylän keskeltä aina vain yhä kauempaa: Morgan, Morgan. Hän alkoi ihmetellä miten intiaanit lauloivat espanjaksi, kolonisaattorin kielellä? Eihän siinä ole järkeä. Tämä laiva oli kuin länsimainen yliopistojärjestelmä: se oli ajanut kyllä asiansa, mutta se ei pääsisi koskaan perille.
   
Voima tarttui Koleeramäen käteen ja veti sen esiin peiton alta. Voima venytti kättä, taittoi sitä taakse ja aloitti kiropraktisen hoidon. Pian hän huomasi peiton lentäneen päältään ja olevansa umpisolmussa jalat niskansa takana. Voima venytti lihaksia ja naksautteli niveliä yksi toisensa perään. Koleeramäki ei ollut tiennyt sellaisia kehon asentoja itselleen mahdollisiksi. Käsittely ei sattunut, vaan lähinnä kutitti. Lopulta hän jäi tasapainoon kattoa kohti kohotetut suorat kädet ja suoriksi kattoa kohti kohotetut jalat ja jalkaterät yhdessä takapuolensa päällä. Niin hän istui värähtämättä pitkän aikaa kunnes voima päästi hänet irti ja hän lysähti lattialle kuin märkä rätti.
  
Hiukset laskeutuivat kasvoille. Hän puhalsi hiuksia ja sai niistä yhden kiinni. Auts. Tunto oli palanut kalloon. Yhdenkin hiuksen nyhtäminen tuntui kuin koko maailmaa olisi kammettu paikoiltaan. Hän teki hiuksesta kielisoittimen. Kaikki mitä hän teki hiukselle kertaantui huoneessa soittavien olentojen soitossa. Hän ymmärsi, että tuon yhden hiuskarvan varassa oli yhteys koko maailmankaikkeuden soivaan orkesteriin. Hiuksella saattoi ohjata orkesteria, jonka keskipiste ja kapellimestari Koleeramäki nyt oli.
  
Soittaessaan hän tiesi ilmeidensä vaihtelevan villisti. Takaisinsaadut hiukset peittivät esirippuna kasvoja uteliailta katseilta. Hän ei tarvinnut matkahuopaa olemuksensa suojaksi. Halusiko hän suojautua omalta häpeäntunteiltaan. Vai oliko hän muuttunut jumalaksi, jonka näkemiseltä hän halusi suojella toisia?

Hiuksien läpi epäselvästi nähtynä huoneessa näytti tanssivan paljon erilaisia hahmoja, joita hiukset estivät näkemästä selvästi. Jos hiukset veti äkkiä sivuun, olennot katosivat. Koleeramäki teki etusormella kurkistusaukon hiuksiinsa ja yritti nähdä olennot selvästi. Mutta aina ne katosivat tai muuttuivat tunnistamattomiksi kun hän yritti katsoa niitä suoraan.
 
Musiikkiteos kesti pitkään ja oli parhaiten soitettu ja miksattu teos, jonka hän oli milloinkaan elämässään kuullut. Se ei ollut hänelle täysin ennaltakäsittämätön, vain syvempää, merkityksellisempää, herkempää ja laadukkaampaa kuin mikään mitä hän tähän asti oli pitänyt musiikkinsa referenssinä. Tuntui että hän oli jollakin tavalla valmistautunut siihen ennalta. Lopulta musiikki tuli monien nousujen ja vaiheiden jälkeen kohti lopetusta. Juomapullojen korkkien avaamisen äänet sekoittuivat musiikkin. Kaikkialla lisääntyi jo kohta kuin valtamerenä vellova pahoinvointi ja oksennus.
 
Jumaluuden hengitys oli nyt oksennusta ja voivotusta, ihmisten valitusta ja hervotonta itkua. Alus oli laskeutunut planeetta Maan pinnalle. Krapulaa esiintyi maailmanlopun mittakaavassa. Liikaa nauttineiden oksennusreaktioissa ämpärit täytyivät ääriä myöten. Koleeramäki kätkeytyi hiuksiensa alle ja nauroi. Hän yritti hillitä nauruaan, ettei kukaan kuulisi tuota maailmanlopun naurua. Hän oli nauttinut vain 1/15 osa keskimääräisestä jokaiselle säädetystä annoksesta. Siksi hänellä ei ollut nyt erityistä syytä oksentaa myrkkyä ulos. Sitäpaitsi, kenelle hänen naurunsa kuului. Tässä tilassa se kuului jokaiselle.
 
Oksennus ja itku vain kiihtyivät. Koleeramäki tunsi syyllisyyttä ja samalla kuolevansa nauruun. Miten naurun saisi loppumaan? Hän käsitti, että tämä olisi maailmanlopun naurukuolema. Hän huusi apua, apua! Piru nosti päänsä oksennuspöntöltä, pyyhki suunsa ja tuli Koleeramäen luo. Mikä hätänä Morgan? Koleeramäki yritti naurunkouristusten välistä selittää, että hän on kuolemassa nauruun. Piru rauhoitteli: älä pelkää, kyllä tuo hymy tuosta vielä hyyty.
 
Kymmenistä oksentelijoista huolimatta vähäisinkään oksennuksen hapan tuoksu ei levinnyt tilaan. Ainoan inhottavan hajun Koleeramäki oli tuntenut ennen esityksen alkua. Haju oli tuttu aiemmasta kokemuksesta, jota hän ei pystynyt palauttamaan mieleensä. Tuo haju oli hälvennyt nopeasti tuuletusikkunat avaamalla.
 
Koleeramäki repi itseään hiuksista. Hän yritti muistaa itsensä. Samassa nousi päivä. Oksentelu ja pahoinvointi vaimenivat. Naiset ensimmäisinä tottuivat uuteen elämään Maan päällä ja lähtivät tomerasti hoitamaan arkisia askareitaan. Eräät kulkivat Koleeramäenkin jalkojen editse. Se tuntui painostavalta. Tahtoivatko naiset jotakin hänestä. Koleeramäkeä ujostutti. Hän ei olisi koskaan uskaltanut puhua tytölle. Eihän hän ollut koskaan vielä koskenut yhteenkään tyttöön. Tytöt olivat ihmeellisiä. Oli sellaisiakin, jotka tulivat aivan lähelle istuskelemaan, kuin muulla asialla.
   
Koleeramäki tunsi kuumostusta vasemmassa kiveksessä. Miespuolinen olento alkoi laulun avulla nostella ja punnita hänen kiveksiään. Koleeramäkeä kutitti ja nauratti. Mutta nauru oli nyt aamun naurua. Hän siirsi hiukset silmiltään eikä karttanut toisten katseita. Ei ollut mitään salattavaa. Kaikki oli totta. Hänen ei tarvinnut vetää itseään hiuksista tietääkseen olevansa olemassa. Intergalaktinen avaruusalus oli jo miljoona vuotta sitten maatunut ja kadonnut. Kukaan ei enää muistanut sitä. Hän oli kahdeksantoista vuotias. Olento hymyili ja lauloi. 
 
Oksennusämpäriin hän ei itse ollut koko matkan aikana koskenut. Ämpäri oli puhdas. Hän käänsi ämpärin nurin ja alkoi rummutella. Mitä jos soittaisi soolon. Yhden ainoan iskun jälkeen joku mies hörähti ja toinen sylkäisi. Joku nainen jossakin hymähti halveksivasti.
  
Tällä ei kannattanut nousta ylös ajatteli Koleeramäki ja lopetti sooloilun. Hän käsitti olevansa narri. Hän heitti rummun, veti hiukset kasvojensa eteen ja kätensä hiusten alle. Hän veti peiton teltaksi istuvan kehonsa ympärille. Hän asetteli kauan peiton helmoja.  Tuntui tärkeältä, ettei yksikään ruumiinosa näkyisi ulkopuolisille. Ettei kukaan voisi nähdä edes vilausta varpaasta.
    
Vesipullo hänen jälkojensa juuressa vaikutti yhä houkuttelevammalta. Hän työnsi kätensä peiton alta ja tavoitteli vesipulloa. Kädet liikkuivat peiton ulkopuolella kuin sokeat hiiret. Hän sai pullosta otteen, muttei voinut koskea korkkiin. Hänen kätensä tanssivat nyt Butō-tanssia korkin ympärillä. Hän laski epätoivoisena vesipullon käsistään. Ehkäpä vesipullo piti yllättää. Hän lähti liikkumaan kohti jalkaterän päätä, jossa vesipullo nyt oli. Jalkaterä muuttui Saharan autiomaaksi. Hänen kätensä oli kamelikaravaani. Vesipullo siinsi autiomaan takaisessa todellisuudessa. Koleeramäki käsitti, kuinka toivoton projekti koko vesipullon jahtaaminen näissä olosuhteissa oli.
   
Jano oli uudeksi ja nuoreksi muuttuneen kehon pakkomielle ja fantasia. Eihän sentään ollut mikään pakko olla kehossa. Hänellä oli paitsi persoona ja ei-kukaan, myös jumala ja kapellimestari, kukkopilli ja tanssija. Rooleja löytyi. Kukkopillinä jano ei tuntunut. Hengitys oli hidas ja laaja. Hän oli oppinut olemaan täysin hiljaa liikkumatta kun tuuli ei puhaltanut. Ei pitänyt lepattaa ilman tuulta vaan muuttua näkymättömäksi. Nyt hän oli sammalta. Hengityksen aikana hän kohosi munkiksi, ja kohta muuttui jälleen sammaleksi. Kolmanella kerralla hänen äänensä avautui.
 
Kun ääni avautui, se ehti ensin pienenä virtauksena olennosta toiseen ja kasvoi aaltona pitkin maita ja mantuja kunnes nosti Koleeramäen ilmaan. Hänen äänensä tuntui vakaalta ja matalalta värähtelyltä jonka varassa saattoi levitoida. Se oli uusi ääni. Jälleen ääni palasi huoneen toiseen osaa. Koleeramäki oli sammalta. Ääni nousi ja hän kohosi munkin asemaan. Ääni jonka varassa saattoi levitoida oli taajuudeltaan matala ääni. Näin hengitys jatkui. Tämän verran Koleeramäki nyt tiesi todellisuudesta.
  
Laulu jatkui opetuksena ja äänet kiersivät maailman rajoittamassa tilassa. Miesten osastossa noin 120 cm korkea enkeli tervehti henkilöitä. Enkeli oli selväpiirteinen ihmisen pienoismalli. Hän ei näyttäytynyt pitkään, tuskin miljardisosa sekuntia tai maailmankaikkeuden kestoa.
  
Tästä synkronisiteetissa Koleeramäki tiesi sen, että hän voisi vaikuttaa asioihin. Mutta hän ei halunnut tehdä vaikutusta sillä tavalla. Mieluummin hän kuunteli ja pani merkille oman tanssinsa. Hän yritti käsittää liikuttiko hän maailmankaikkeutta vai maailmankaikkeus häntä. Oliko hän jumala vai saviruukku. Hän kyllä tunsi varmuutta tanssia kaikkien edessä avoimesti. Hän oli varma kyvystään jähmettyä ja muuttua näkymättömäksi, jos energia pysäytettäisiin. Mutta ei hän nyt halunnut tästäkin tilaisuudesta tehdä pelkkää Morgan Showta. Ihmisellä on vapaa tahto olla narri, havista ja liikkua silloin kun henki ei liikuta, eikä mikään kutsu esiin.
   
Professori Tuomon kadet olivat jähmettyneet sadaksi vuodeksi orkidea-asentoon. Ne lakastuivat hitaasti. Professri Tuomo oli nyt kasvi. Lopulta hengitys vapautti hänen villin tanssinsa ja hän vaihtoi asetoa oikealla rytmisellä hetkellä seuraavaa vuosimiljoonaa silmällä pitäen. Niin tarkkaa kaikki oli. Professori Tuomo ei liikkunut taukokohdissa. Hän ei edes tiennyt olevansa olemassa. Hän muuttui näkymättömäksi ja odotti.       
     
Koleeramäelle tuli narrimainen halu esittää kukkopilliä. Hän pyysi pirulta pieniä kelloja ja kulkusia, joita olisi voinut ripustaa suureen kuuseen. Paljon kelloja valtavassa kuusessa selitti Koleeramäki. Se ei varmaankaan kenellekään kuulu. Piru oli toista mieltä. Täytyy olla hyvin hiljainen asia, joka ei toisille kuuluisi. Koleeramäki osoitti katseellaan olevansa, ymmärtävänsä.
 
Ymmärsitkö? Professori Tuomo katsoi häntä pitkään. Sana kulki hitaana höyryaaltona ilmavälissä kohti professori Tuomon korvaa. Sana jäätyi ja putosi helisten pienenä typpihileenä lattialle. Professori Tuomon korvan tietämillä oli kylmää. Niin, sanoi Koleeramäki. Professori Tuomo katsoi häntä prosessinsa läpi. Tietysti tässä tilassa, sanat, heh, Koleeramäki yritti. Professori Tuomon silmät eivät välähtäneet. Tarkoitan, pilviharmikki, sanoi Koleeramäki. Professori Tuomo myönsi, ettei ymmärtänyt. Hän sulki silmänsä. Koleeramäki koputti professori Tuomon olkapäähän. Tämä avasi silmäsä. Että tämä lieki. Me, tiis se, hiis te. Professori Tuomon nenä muuttui valkoiseksi. Se oli Babel, kielten sekoitus. Aiotko muuten vielä, kysyi Koleeramäki. En tiedä, sanoi professori Tuomo. Se on osa tätä liaania.  Tämähän ei koskaan pääty, sanoi Koleeramäki. Siis kuoleman köynnös. Että kaikki on nyt osa, miten sen sanoisi. Professori Tuomo katsoi häntä ihmettelevästi.
 
Piru oli oksentanut koko heidän keskustelunsa ajan, mutta tuli nyt auttaman Koleeramäkeä. Pitäisi lakata puhumasta luonnollista kieltä jota kukaan ei ymmärtänyt, sanoi piru. Se on vain sinun kieltäsi. Tämä ei ole chattihuone. Puhuminen pitäisi vähän niin kuin hoitaa Meidän kautta, jotka ymmärrämme Sinun kieltäsi, sanoi piru. Koleeramäki osoitti katseellaan, että asia on selvä. Koleeramäki alkoi laulaa hänelle entuudestaan tuntemattomalla kielellä. Kädet olivat jääneet eteen. Hän laski sormiensa tämän hetkisen lukumäärän.
  
Sillä välin Hautakehto oli noussut ylös ja tuijotti eteensä. Hautakehto kertoi olleensa planeetan ulkopuolella hauskan ryhmän seurassa. "Heistä tiesi sen, mille kohdalle heitä oli puhuttava" Se oli Hautakehdosta kotoisaa. Kun alus oli laskeutunut takaisin Maa-planeetalle Hautakehto oli ollut hetken eri mies. Sitten hän oli sammaloitunut kiveksi, muuttunut puun juureksi ja vajonnut  alas lohikäärmeenä. Koleeramäki sanoi nähneensä sen.


 Sapo Kambô 2015

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com