27.1.2016

KÄRJELLÄÄN SEISOVA KOLMIO, ELI JUSSI PARVIAISEN ELOKUVATRILOGIA



Mitä tapahtuu ajan kuluessa kärjellään seisovalle pyramidille kun sen kärki murenee? Se käännetään  ja sille laitetaan vaihtokärki, apex. Irallaan oleva apex on kolonialismin symboli. Ja kolonialismi perustuu aina rasismiin, koska se tuhoaa hallitun valtion itsenäisyyden tuhoamalla sen lahjakkuuspääoman -- rasistisella perusteella. Kolonialistinen valta perustuu aina päämäärätietoisuudelle ja julmuudelle.





Walter Runebergin Kalevala-patsas kuvaa tätä: Väinämöinen on painettu polvilleen ja lauantaiseuralaisen Lönnrotin pää on nostettu pyramidin vaihtokärjeksi.


Entä elokuvan tuottajan Jörn Donnerin nimi Jussi Parviaisen elokuvatrilogian lopussa, Yksinteoin II (2011) elokuvan tekstien viimeisenä? Tässä yhteydessä sen voisi nähdä viittaukseksi Donner-suvun obeliskiin Hyvinkäällä.




Donner hankki Parviaisen elokuvalle elintärkeän rahoituksen, mutta esti tällä kaksoisliikkeellä elokuvan levityksen. Donner on Walter Runebergin patsaan Elias Lönnrot.

Jos pohjoiskarjalan vanhatpojat viettävät runkkausrituaaleja Parviaisen Yksinteoin (1990) elokuvan äärellä, Yksinteoin II (2011) elokuvaa runkataan vapaamuurarilooshin Donner-temppelin kellarissa.



(Hyvinkään erikoinen apexkirkko on rakennettu Donner-suvun lahjoittamalle maa-alueelle.)

Kuka on nähnyt nuoren Jussi Parviaisen elokuvan Harmagedon (1986)? Kuka tietää, että elokuvan on kuvannut Sławomir Idziak, joka on kuvannut Kieślowskin väritrilogian, uusia Harry Potter -elokuvia ja sen sellaista? Harmagedonissa sellaiset näyttelijät kuin Pirkko Mannola, Satu Silvo, Jukka Puotila, Aake Kalliala, Risto Autio, Santeri Kinnunen, ja erityisesti Carl-Kristian Rundman (vain muutamia mainitakseni) tekevät ehkä parhaat elokuvaroolinsa ikinä.

Harmagedon kertoo  yhteisön (sosiaalisen kentän, ns. skenen) hajoamis- tai hajoittamisprosessista. Hajoava yhteisö on suuri rikkoutuva peili. Se tuottaa paljon epäonnea. 

Harmagedon on hauska elokuva peilin hajoamisesta. Se jopa päättyy naurukuolemaan. 

Tommi Perkola huomauttaa: "Spinozalaisittain ajatellen nykymaailma hukuttaa meidät titillatioon, mutta on vienyt hilaritaksen. Hyvän elämän opit ja muut itsehoitosuositukset pahentavat tätä entisestään." 

Harmagedonissa elettiin vielä Suomessa post-modernia edeltävää aikakautta. Äärimmäiseen autenttisuuteen pyrkivien kohtauksien hienovaraisesti rakennetut ja hioutuneet dialogiset asetelmat pohjautuvat Parviaiasen näytelmätrilogiaan Jumalan rakastaja, Valtakunta ja Diletantti. Näyttelijäsuoritusten vahvuus selittyy sillä, että useita kohtauksia on hiottu esityskausia näyttämöllä.   

Parviainen itse perustelee autenttisuuden metodia (kätkemisen ja salaamisen sijaan paljastamisen ja avaamisen metodia) sillä, että se suojelee käyttäjäänsä. Autenttinen kyynikko (κύων (kyon), koira) ei voi jäädä mistään kiinni, koska on jo paljastanut kaikki temppunsa ja korttinsa. 

Kun ajattelen autenttisuutta metodina, tiedostan siinä syviä ongelmia. Ensinnäkin autenttisuus ei tarkoita valheen tai torjunnan poistumista vaan niiden siirtymistä yhä hämärämmille alueille. Kenelle on vaara jäädä kiinni ja mistä, eliitille vai kansalle, hyveestä vai rikoksesta? Autenttisuus voi jäädä vain campiksi julkisuuden eliminoimisaktiksi yksityisyyden riittävällä paljastusaktilla. Toiseksi autenttisen metodin vaikutukset ovat aina tekijälleen osaksi ennalta arvaamattomat ja tiedostamattomat, koska yhteiskuntakoneemme kehittyy juuri autenttisuuden kitkemisessä.

Harmagedonin yhteydessä tätä pohtiessa mieleen tulevat Hermann Nitschin performanssit. Kun Nitsch näyttää vain veren, Parviainen näyttää muun. Valkoinen haulikko, jolla päähenkilö ampuu kentän toimijoita ei edes potkaise. Jokainen kuolee itse omaan kuolemansyyhynsä.  




Harmagedon on ällistyttävä elokuva. Se on omaperäinen, aikakauteensa nähden (suomalaisessa mittapuussa) uudistava ja selvästi myös aikaa kestävä. Se on taiteelisesti korkeatasoinen kuvauksen esteettisellä tasolla ja näyttelijätyössä. Sen aihe, sosiaalisen kentän hajottaminen, on tärkeä ja ajankohtainen. Ilman Harmagedonia Yksinteoin elokuvien esittämät monologiset ääriautenttiset ja joskus vähemmän "intelligentit" murremuunnokset jäävät paljolti käsittämättömiksi eleiksi. Harmagedon PITÄÄ NÄHDÄ ennen Yksinteoin elokuvia.

Parviaisen näytelmätrilogia kattaa miltei kolmen vuosikymmenen aikajakson modernista post-modernin vakiintumisvaiheeseen. Se tulee ilmaisseeksi aikakauden muutoksen, jota esimerkiksi Jean Baudrillard on ennustanut 1990-luvun teoksissaan. Harmagedonin maailma on ennen Neuvostoliiton hajoamista (Baudrillardin sanastossa, ennen virusten leviämistä) olevalta ajalta.

Olen joskus esittänyt hypoteesin geopoliittisten rajalinjojen kärjistymisestä Nliiton hajoamisen jälkeisessä virusten leviämisen ja spirituaalisen yhdinkatastrofin jälkeisessä todellisuudessa. Näen Harmagedonin näyttelijöiden heterogeenisen energiakoostumuksen puhuvan vielä siitä, että ennen rajalinjat olivat vähemmän jyrkät kuin nykyisin (Tarotin maaenergiat olivat tasaisemmin jakautuneet, eivätkä polarisoituneet. Parviaisen kohtauksissa draama, ystävyys, halu, rakkaus, viha, tapahtuu tarotin maaenergioiden välillä ja elokuvataide tapahtuu maaenergioiden synteesin tasolla. Parhaiten tätä "valttikortin" fenomenologiaa kuvaa päähenkilön Juska Paarman ja hänen parhaan kaverinsa Hili-Bili Huotarin (Aake Kalliala) ystävyys. Näiden kahden laajan tyypin energiat ovat erilaisia, mutta "valttien tasolla" toisiaan täydentaviä).

Arhi Kuittinen kritisoi Harmagedonia siitä, että Jeremian kirjan profeetta on toisinnettu pseudoelokuvaksi. Jeremian hahmo ja asenne on ihmisestä semijumalaksi kohonnut tuomion enkeli. Parviaisen elokuvassa monomaani Jeremia, Jumalaksi itsensä ylistänyt profeettahenki katselee alhaista materiaa. Nuiva asetelma korostaa onanoivaa fantasiaa katseesta tuhona. Mitä tulee "skeneihin", ne ovat täynnä hurjaa dynamiikkaa, kiristystä, monitasoista ja monivaiheista tuhon manipulaatiota, joka EI kuuntele tuhon evankeliumin enkeliä. 
  
"Mutta Harmagedon ei analysoi tätä, vaan on pikemmin epätodellisen kapea fantasia irrallaan tuhon mekanismista, skenemekanismista, lahkomekanismista. Tätä voi verrata Tarkovskin Solaris -elokuvan hurjaan dynamiikkaan. Päähenkilö-tuomari joutuu lopulta kokemaan oman sisäisen psykoottisen isäsuhteeseen romahtamishalun ja tuhon. Solariksen päähenkilö luulee olevansa tiedemies tutkimassa ulkoista universumia, vaikka hän itse on universumin tutkimuskohde ja omien neuroosiensa ja traumojensa orja. Hän on hyväksikäytetty ja ylpeä siitä. Hän haluaa hyväksikäyttönsä, IHANAN KORRUPTION, jatkuvan. Kannattaa verrata Solariksen ja Harmagedonin elokuvallisia skeemoja: "tuomari" -- "asiantuntija" -- "paljastaja" -- "asialle lähetetty"."
 

Toisaalta Parviaisen elokuva on hyvä kommentti. Se on ahdistuksen suoraa purkamista, ja asetelman nostamista. Se on ääriautenttista olemista ilman analyysiä. Se esittää suoraan olemistavasta kohoavan tuhon, joka tapahtuu spontaanisti, koska taustarakenne jätetään silleen analysoimatta ja tiedostamattomaksi. 
 
Yksiteoin II elokuvan nykymaailmassa, jossa postmoderni on arkipäiväistynyt, maaenergiat ovat polarisoituneet täydellisesti ja eri energioja voivat edustaa korkeintaan ulkomaalaiset "vieraat" ihmiset. Tällaisen todellisuuden olemisen tyyssijaa edustavat mielisairaala ja hautausmaa. Shamaani asuu mielisairaalassa ja keskustelee vain kuolleiden kanssa. Hautausmaateeman kehittely alkaa jo Harmagedonissa, jossa kaverukset loikoilevat ja juopottelevat haudoilla.

Arhi Kuittinen kiteyttää koko trilogian seuraavasti: "Harmagedon on myös käänteinen psykodraama. Profetia tekijänsä uran suunnasta ja kohtalosta ulosheitetyksi profeetaksi. Pois hovin ekstaasista, pois hegemoniasta ja yhteisistä ryyppyjuhlista, naisnäyttelijöiden uraorgasmeista. Yksinteoin elokuvat edustavat poistumista poliittisesti harmittomasta taiteesta kohti poliittisen korruption vihaamista ja tuomitsemista. Mutta samalla ne edustavat itse vihatuksi tulemista ja tuomituksi tulemista. Se on eliitin mustalla magialla noidutun ja sabotoidun taiteilijan matka kohti hegemonian siunauksen menetystä. Se on käänteisfantasia haastajan voimasta profeettana, joka eteneekin elämässä itsetuhon prosessia rajan ulkopuolelle. Syvimmiltään tämä rajan yli työntyminen on kuitenkin vain itsetuhon performanssi. Nokkelasti se nyrjähtää ylösalaisin itsevihan viimeiseksi epätoivoiseksi "katumuksen" kädenojennukseksi systeemille ja suomenruotsalaisille säätiöille."

Kuittinen jatkaa: "Nietzsche vaati ehdotonta irtaantumista, ei nuivaa käpristymistä ja yhteisen joukkotuhon fantasiaa. Yli-ihmisen, taiteilijan ehdotonta vapautta ja luomisvoimaa, uusiutumista, riippumattomuutta oman tien suunnasta (tietysti vaikutteita ottaen mutta suuntansa ja iskunsa vapaana pitäen). Yli-ihminen ei määritä itseään suomenruotsalaisten kautta. Ei heidän vihansa, säädyllisyytensä eikä rajojensa kautta."
 
"Juuri näiden kyynikkojen autenttisuusmetodiin liittyvien ongelma-aavistelujen ja kokemuksensa perusteella Nietzsche oli satiirinen ja ironinen ihmiskunnan tilasta ja kaiken mahdottomuudesta sielun korruptoitavuuden takia."

Nietzsche kirjoittaa: "Havaitsin eräiden piirteiden säännöllisesti toistuvan toisten kanssa ja toisiin liittyvinä; kunnes minulle viimein selvisi kaksi perustyyppiä ja tuli ilmi eräs peruseroavaisuus. On herra-moraalia ja orja-moraalia"

"Nietzsche oli myös systeemianalyytikko: hän puhui väärennetystä kristinuskosta, jolla massat saadaan massoiksi rukoilemaan avuttomina armoa. Nietzschen yli-ihminen ei ole avuton massakulttaja, hän ei ole tapasuvaitsevainen, vaan hän uskoo totuuteen ja vapaaseen tahtoon ilman korruptiota ja eliitin perversiometodia." Yli-ihminen on idealisoitu autenttisuusmetodi.

Jos luodaan nietzschetulkinta, jossa yli-ihmisen huimaava käsite korvataan itsenäisen ihmisen arkiselta kuulostavalla käsitteellä, päästäisiin selväjärkiseen itsenäisyyden filosofiaan, johon autenttisuusmetodi pyrkii.

Suvaitsevaiset eliitin mielistelijät tarkoittavat Nietzschen tulkintahorisontissa: "Hieno mies, te sanotte. Minä näen vain oman ihanteensa näyttelijän."

Nietzschen autenttisuusmetodikko on korruptionväistelijä, jonka kymmenen käskyä kuuluvat: näe, katso, puhu, nosta, näytä vaikka persettä, mutta ÄLÄ IKINÄ runkkaa yleisön edessä.
 
Nietzsche sanoo: "En hyökkää koskaan henkilöitä vastaan, vaan käytän henkilöitä ainoastaan voimakkaana suurennuslasina, jolla voi tehdä näkyväksi yleisen mutta vaikeasti käsitettävän hätätilan."

"Tämä HÄTÄTILA on siis meidän kielellämme korruptio. Todellisen arvon mitta on se miten paljon totuutta yksi henki kestää, miten paljon totuutta se uskaltaa."

 ***

Vaikka yllä olevat ajatukset on esitetty kritiikin muodossa, uskon, että näissä teemoissa on jokaisella ihmisellä tekemistä hahmottaa miten asiat todella ovat oman elämän kannalta. Ainakin minulla itselläni on. Tämä vain todistaa, että Parviaisen taide on arvokasta, koska se nostaa tällaiset, näin keskeiset, meille ihmisille vaikeat ja syvät kysymykset pintaan. Minuun Parviaisen trilogia (niman omaan trilogiana) teki melkoisen vaikutuksen.  
 
Toivon, että Lahden nyt loppuunmyydystä Jussi Parviainen -elokuvajuhlasta tulisi jokavuotinen tapahtuma. Festivaaliohjelmaan voisi kuulua elokuvien katsomisen lisäksi vapaamuotoista luennointia, haastattelua ja keskustelua (kuten tänäkin vuonna, Parviainen on ystäviensä keskuudessa loistava luennoitsija), sekä kenties joku vieraileva tärkeä ulkomainen ohjaaja tai taiteilija (ehkä ensivuonna Hermann Nitsch).

Pahinta mitä voisi tapahtua, olisi se, että Parviaisen eilen uhkaama Yksinteoin (1990) elokuvan pois vetäminen kaikesta esityksestä toteutuisi. On perustettava vaikka kansanliike tämän uhkauksen perumiseksi.

Nähdyssä ääriautenttisella tyylillä toteutetussa elokuvatrilogiassa laajempi ja etäisyyttä ottava yhteiskunta-analyysi loistaa poissaolollaan. Toivon Yksinteoin -elokuville jatkoa syvemmän yhteiskunnallisen ja historiallisen analyysin tasolla. Se voisi alkaa Turun kirkon kultakaton purkamisesta ja Tukholmaan kuljetuksesta ja päättyä Estonia-laivan uppoamiseen Viron koko alamaailma mukanaan. Välillä voisi tapahtua ajaton kuvaelma siitä mitä tarkoittavat tarotin maaenergiat, geopoliittiset rajat, Helsingin ja Pietarin (tarotpatsaiden viitoittamat) Ley-linjat.  

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com