13.1.2016

IHAILU ON PAITSI YLEVÄ MYÖS VAARALLINEN TUNNE

Bowien kolmas albumi The Man Who Sold the World 1970 kuulostaa alkunsa puolesta Judas Priestin ensimmäisiltä levyiltä, joten on ehkä vaikuttanut heavyrockin syntyyn. Toisaalta soundi on muuten niin huono, että heavyn menestyksen voi ymmärtää tätä kautta: heavy syntyi täyttämään tätä aukkoa kun opittiin tekemään raskasta särörocksoundia hyvin.
  
Heavymetal on puhtaasti brittiläinen ilmiö, jossa muilla kansallisuuksilla on vähän omaperäistä sanottavaa. Heavyn korkein huippu ajoittuu vuoteen 1983, jolloin julkaistiin Iron Maidenin parhaaksi jäänyt albumi Peace of Mind. Tämän levyn tasolle on genressä yltänyt vain Metallican Master of Puppets.
  
Heavyn kultakausi päättyi 1990-luvun alussa musiikkiteknologiseen kehitykseen, joka ajoi kehityskyvyttömän heavyn ohi. Heavymusiikin rakenteet päätettiin korruptoida vuoden 1991 paikkeilla, eikä genre pystynyt luovien tekijöiden kuollessa syöpään enää uudistumaan. Se ei päässyt eroon vanhoista maneereista, jotka olivat kiinni vanhentuneessa äänitys ja esitysteknologiassa. Tämä oli kaikille selvää viimeistään vuoden 1992 alussa. Ehkä ainoa poikkeus tähän on amerikkalainen Slayer, joka kehitti 1990-luvulla panssarivaunumaisen lennokkaasti jyräävän estetiikan ääripisteeseen.

Heavymetallin myötä myös sellainen ilmiö kuin fanittaminen tuli hyväksyttävämmäksi "poikien" keskuudessa. Saattoi ajatella, ettei rankat hevarit olleet ainakaan kuningattaren palveluksessa. Brittiläinen musiikkiteollisuushan oli osittain korruptoitunut jo 1960-lluvulla. Mutta pahimmat ilmiöt, kuten pedofilia, tulivat ehkä vasta myöhemmin, siinä vaiheessa kun "rakish" elämäntyylistäkin syleiltiin hovikelpoista.
  
Popmusiikin fanittaminen on sinänsä kummallinen ilmiö: fanitetaan jotakin tyyppiä tai ryhmää, joka selvästi on jonkun kasvottoman entiteetin palveluksessa ilman omaa tahtoa ja elämää. Hyvä kysymys, että miksi ihmeessä? En ole koskaan ymmärtänyt. Olen jotenkin syntymästä asti selvästi apriori käsittänyt että ihailu on paitsi ylevä myös vaarallinen tunne, silloin kun se kohdistuu korruptoituihin pedofiileihin, joiden paljastaminen tekee fanittajastakin paitsi hölmistyneen ja petetyn myös  julkiaasin. Viisasta kun olisi katsoa vain niitä tekoja jotka näkee ja olla mystifioimatta muuta, henkilönpalvontaan romahtamisesta nyt puhumattakaan (tämä on viisautta varsinkin avioliitossa). Jos ihan Jeesuksen opetuksen henkeen mennään, niin ketään ihmistä ei pitäisi ihailla. Voi vain toivoa, ja myös edistää sitä asiaa, että hänen hyvät tekonsa lopulta painaisivat vaakakupissa enemmän kuin hänen pahat tekonsa.

"It’s not triggering, I suppose, for the millions of rape and sexual victims to watch Bowie be venerated as an icon when we know he was an abuser, too."

Bowien kolmannen albumin kohdalla se mitä objektiivisesti kuulaan on: yksi hieno ja taitavasti kirjoitettu biisi ja loput tyhjää. Siis jälleen tämä kummallinen epätasaisuusilmiö. Hieno nimibiisi (joka kertoo siitä, että tietoisuus biisin hyvyydestä oli tekijällä), on laitettu B-puolen toiseksiviimeiseksi. Mitä tällä halutaan viestiä. En tiedä, enkä aio mystifioida asiaa tämän enempää.  

Bowienkin kohdalla kuoleman jälkeen se suuri kysymys on, että kenen palveluksessa hän lopulta oli? Vai asettiko hän ketään itsensä yläpuolelle? Ja mitä sellaisesta sitten seuraa Englannissa? Ei varmasti hyvää. Eikä tästä ukrainalausunnosta. Oliko kuolema luonnollinen? Onko syöpä ylipäätään luonnollinen sairaus, vai aina eräänlainen säteilysairaus?

Tässä mielenkiintoista venäläistä grindcorea parin vuoden takaa:

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com